Edellisessä postauksessa jo mainitsinkin, että meillä oli kotitallilla rataharjoitus viime sunnnuntaina. Jo hyvissä ajoin (!) lauantaina tallilta kotiin ajaessa soitin Mialle ja kyselin mielipidettä, että mikä rata mun pitäisi ratsastaa. Se HeB3, jota oon nyt pari kertaa mennyt, on suoraan sanottuna vähän tylsä, vaikka tottakai ymmärrän, että siinä suorituksessa olisi vaikka kuinka paljon hiomisen varaa. Mutta tuntui, että pieni vaihtelu olisi paikallaan.
Pitkän radan ohjelmissa oli tasan yksi vaihtoehto: HeB2 (no myöhemmin kyllä kuulin, että olis kaikenlaisia poniohjelmia ymv.). Mia luki ohjelman silleen puolihuolimattomasti läpi ja sanoi, että joo tää on hyvä, meette tän. Mä yritin vähän kakistella kuultuani vastalaukat ja muut, mutta todettiin, että kun tää nyt kuitenkin on harjoittelua, niin kokeillaan.
Illalla sitten luin itse ohjelman ajatuksella läpi. - - - ja tajusin, että huhhuh, nyt tuli kyllä haukattua liian suuri pala. Siinä missä B3:n suositusaika oli 4 min, niin tämän B2:n oli 8 minuuttia; siis tuplasti tekemistä! Puhumattakaan tehtävistä.
Osaan nykyään ottaa nämä oman tallin harjoitukset tosiaan ihan harjoituksina, mutta nyt tuntui siltä, että onko mitään järkeä mennä ratsastamaan ohjelmaa, josta ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia selviytyä edes puoliksi kunnialla. Tuntui haasteelliselta edes saada painettua mieleensä noin pitkää ohjelmaa.
Ja tämä kaikki pohdinta oli ennen kuin luin radan vielä kerran läpi ja tajusin, että siinä tullaan laukassa sisään, ja nostetaan vielä viimeiselle halkaisijallekin laukka ja laukasta seis. Siis liike, jota ei olla koskaan harjoiteltu (tosin joskus tehty vahingossa laukka-käynti-harjoittelun sivutuotteena).
****
Sunnuntai ajoin tallille ja koko matkan toistin ääneen rataa. Juteltuani Mian kanssa radasta kävi ilmi, ettei hänkään ollut huomannut, että sisääntulo olisi laukassa. Sovittiin, että jätän suosiolla sen väliin ja teen ravissa. Mia kyllä heitti, että voinhan sitten kokeilla tulla laukassa lopputervehdykseen, jos on hyvä fiilis.
Verkkailin itekseni ihan kivalla mielellä ja suht järkeviä juttuja. Kokeilin vähän laukkalisäyksiä lävistäjällä, kolmikaariset molempiin suuntiin ja ne oudossa paikassa tehtävät ravivoltit ja niiden jälkeiset ravilisäykset.
Hyvällä mielellä siirryin maneesista kentälle ja just kun olin aloittamassa rataa, tallikissat pinkaisi kentän poikki ja siihen pöpelikköön yhteen puuhun. Durando ei tykännyt :) Olin jo aika varma, että nyt menee kyllä ihan pipariksi kaikki, kun D vaan säikkyi ja kyttäsi niitä kissoja. No, osa tehtävistä kyllä menikin aika penkin alle. Kaikkein pahiten peruutus, johon lopulta useiden kilttien pyyntöjen jälkeen jouduin Durtsin kiskomaan tosi rumasti, koska tyyppi vaan vahtas niitä katteja niska pitkällä ja mä en suunnilleen ollut olemassa. Ja tiet oli (kuulemma) yleisesti ottaen aika surkeita. Mutta näistä huolimatta ei kyllä hävetä yhtään vaan päinvastoin, olin ihan supertyytyväinen rataan!
Ja huom, huomasitteko, että rohkeus riitti yrittää tulla lopputervehdykseen laukassa :)
Tästä radasta sain siis tiukan palautteen ja sitten otettiin uusiksi.
Kissat olivat kadonneet ja niiden mukana (tavallaan tervetullut) ylimääräinen energiakin. Ratsastuksellisesti tämä toinen rata oli kuitenkin energian hiipumisesta huolimatta selkeästi parempi. Ja taas tulin lopputervehdykseen laukassa, ja sain jopa tehtyä ihan kelvollisen siirtymisen pysähdykseen.
Mutta vitsi, että mä toivon ja odotan sitä päivää, jolloin osaan ottaa ulkopuolisien tekijöiden synnyttämän energian ja käyttää sen pelkästään positiiviseen. Enkä usko, että se on ihan valtavan kaukana – ainakaan jos se ulkopuolinen on jotain noin viatonta kuin kissat.
Näistä radoista voisin helposti kirjailla elämää pidemmät listat siitä, mitä kaikkea pitäisi parantaa ja tehdä toisin. En kuitenkaan aio. Tämä oli niin iso harppaus meille, että ylipäätään mentiin noin paljon haastampi rata ja saatiin aikaiseksi suht ehjä suoritus, etten aio tässä kohden keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen euforiseen tilaan, johon pääsee tekemällä asioita, joihin ei kuvitellut pystyvänsä. Aikamoista!
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rataharjoitus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste rataharjoitus. Näytä kaikki tekstit
lauantai 27. syyskuuta 2014
sunnuntai 31. elokuuta 2014
Iloa, onnea ja pari pukkia
Kuluneella viikolla tajusin, että viimeiset neljä kuukautta oon saanut vähintäänkin päättää ratsastukset leveä hymy naamalla. Jotkut tunnit on ehkä alkaneet vähän nihkeämmin ratsastajan löysyyden tai tilapäiset hermostuneisuuden tai suoranaisen pelon vuoksi, mutta silloinkin käänne parempaan on Mian avulla yleensä löytynyt aika nopeasti.
On sanoinkuvaamattoman hienoa huomata, että mun ja Durandon suhteella on kaikki mahdollisuudet korjaantua. Nyt jo tunnistan hetkiä, joissa olen oikeasti onnistunut omalla olemisellani lievittämään Durandon epävarmuutta ja sen rentoutumaan, siis selästäkin käsin. Uskon, että vielä tulee se päivä, jolloin mun ei tarvitse jokaisessa uudessa tilanteessa ensin pelätä pahinta.
Rohkeuteni on jo kasvanut siinä määrin, että haluan välillä harjoittaa sitä ihan oma-alotteisestikin. Yhtenä iltana ratsastin itsekseni illalla, ja maneesissa ei ollut muita. Maneesin pieni päätyovi sekä portti katsomosta maneesiin kentälle olivat auki ja huomasin heti, että ne hermostuttivat Durtsia. Hetken aprikoituani päätin kuitenkin, että lähde niitä sulkemaan. En siis edes sitä katsomon porttia, joka oli niistä pahempi ja olisi ollut todella helppo sulkea. Ajattelin, että tässä on taas hyvä tilaisuus harjoitella mielen- ja hevosenmielenhallintaa.
Ja kuulkaa, hyvin meni! Durtsia kyllä jännitti, mutta mua ei juurikaan. Mulle sopii harjoitusjutuiksi tällaiset staattiset pelottavat asiat, koska mua rauhoittaa kovasti tieto siitä, ettei esimerkiksi se portti tee mitään yllättävää. Otin kuitenkin sen verran maltillisesti, että lähestyttiin porttia laajoilla ympyröillä, jotka menivät aina kierros kierrokselta lähemmäksi porttia – lopulta ihan uraa pitkin ja kaikissa askellajeissa. D säikkyi siinä vähän epäsäännöllisesti, mutta kertaakaan ei tullut mitään isoa reaktiota eikä mua pelottanut.
Sitten, kun olin jo lopettelemassa ja valmistelin juuri viimeistä ravi-käynti-siirtymää, Durtsi jännittyi ja jäi kuulostella jotain maneesin ulkopuolelta tulevaa ääntä. Arvelin, että sieltä on tulossa toinen ratsukko, mutta kun kului pitkä aika eikä ketään näkynyt ja Durpan jännitystila vaan jatkui, meinasin jo vähän huolestua. Päätin kuitenkin tsempata ja sain keskityttyä ja tehtyä ihan kelvon siirtymän, jonka jälkeen toinen ratsukko tulikin maneesiin. Otin vielä yhden ravin ja vielä yhden siirtymän, että sain varmistettua, ettei jäänyt kummallekaan mitään jännitystilaa päälle.
Kotimatkalla taisin soittaa Mialle ja kehuskella rohkeudellani :)
*****
Maastossa laukkaamistakin tuli taas kokeiltua. Ei ehkä ihan vapaaehtoisesti, mutta ei onneksi hevosen vaan valmentajan patistamana :) En tiedä, jos jonkun toisen hevosen perässä Durtsi laukkaisi kiltimmin, mutta ainakin Rampen esittämät laukanvaihdot saivat mun pikku-ukkoni vähän kuumenemaan. Kolmannella kerralla samaa ylämäkeä tultaessa tuli jo parit pukitkin. Pysyin onneksi selässä hyvin ja onnistuin toimimaan oikein eli nostamaan pään ylös.
Se, missä olisi kuitenkin vielä paljon tekemistä, on mieli: ensimmäinen ajatus oli taas: nyt mä tipun. Näin jo sieluni silmin sellaisen kiihtyvän pukkisarjan, jossa jokaisen uuden pukin myötä menetän hitusen lisää tasapainosta – kunnes tulee se jättimänen viimeinen niitti.
Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain ihan superhyvääkin. Nimittäin välittömästi laukkapätkien jälkeen Durtsille pystyi antamaan ihan pitkät ohjat; satulassa olisi siis rento ratsastaja, ja alla täysin rento hevonen. Vaikka laukka siis vähän kuumensi, niin ihan yhtä nopeasti tulivat kierroksen myös alas.
*****
Lauantaina videoitiin taas rata. Omituista oli, että mua ei ennen ratsastusta jännittänyt yhtään. Maneesista kentälle siirryttäessä D alkoi vähän kyttäillä ja selkä katosi välillä alta kokonaan. Ruikutin tästä Mialle ja hän neuvoi siirtämään painoa vähän pepulta sisäreisille ja miettimään taas sitä, että sisäreisillä houkuttelen selkää ylemmäksi. Ja kas vain, selkä löytyi ja kyttääminen unohtui. Se on kyllä kumma, mitä kaikkea saa aikaiseksi, kun vain ratsastaa :D
Ja tässä sitten video suorituksesta.
Niinkuin ehkä näkyy, olin tosi tyytyväinen – jopa niin, että unohdin tervehtiä :)
Eihän tuossa nyt ollut mitään kauhean näyttävää menoa, mutta minusta aika siistiä ja hyväntuulista tekemistä. Itse asiassa, jos olisi ollut enemmän lähikuvaa, niin olisitte nähneet enimmäkseen hymyilevän ratsastajan.
Tärkeimmät tsemppauskohdat tuosta radasta:
1. Käyntiä ei saa näköjään yhtään ratsastaa pohkeella, koska menee tosi helposti passimaiseksi.
2. Varsinkin vasemman laukannoston jälkeen tuli oikaistua kulma melko rouheasti.
3. Joojoo, tais tulla vähän maiskutettua taas, mut onneksi ei ole niin kovin kunnianhimoisia kisatavoitteita. (Sitä paitsi aika helkkarin paljon jaksetaan länkyttää helpoissa luokissa maiskuttamisesta, ja samaan aikaan MM-kisoissa sijoittuu väkivallalla ratsastamalla – mut hei, siellä ei sentään maiskuteta.)
Ja sit jos oikein haluaisi olla hyvä, niin pitäisi varmaan joskus saada heppaa energisemmäksi ja lyhyemmäksi... mut juuri nyt en mieti sitä, vaan hukuttaudun hetkeksi siihen hyvään fiilikseen, joka tuosta hymyilevästä radasta tuli.
On sanoinkuvaamattoman hienoa huomata, että mun ja Durandon suhteella on kaikki mahdollisuudet korjaantua. Nyt jo tunnistan hetkiä, joissa olen oikeasti onnistunut omalla olemisellani lievittämään Durandon epävarmuutta ja sen rentoutumaan, siis selästäkin käsin. Uskon, että vielä tulee se päivä, jolloin mun ei tarvitse jokaisessa uudessa tilanteessa ensin pelätä pahinta.
Rohkeuteni on jo kasvanut siinä määrin, että haluan välillä harjoittaa sitä ihan oma-alotteisestikin. Yhtenä iltana ratsastin itsekseni illalla, ja maneesissa ei ollut muita. Maneesin pieni päätyovi sekä portti katsomosta maneesiin kentälle olivat auki ja huomasin heti, että ne hermostuttivat Durtsia. Hetken aprikoituani päätin kuitenkin, että lähde niitä sulkemaan. En siis edes sitä katsomon porttia, joka oli niistä pahempi ja olisi ollut todella helppo sulkea. Ajattelin, että tässä on taas hyvä tilaisuus harjoitella mielen- ja hevosenmielenhallintaa.
Ja kuulkaa, hyvin meni! Durtsia kyllä jännitti, mutta mua ei juurikaan. Mulle sopii harjoitusjutuiksi tällaiset staattiset pelottavat asiat, koska mua rauhoittaa kovasti tieto siitä, ettei esimerkiksi se portti tee mitään yllättävää. Otin kuitenkin sen verran maltillisesti, että lähestyttiin porttia laajoilla ympyröillä, jotka menivät aina kierros kierrokselta lähemmäksi porttia – lopulta ihan uraa pitkin ja kaikissa askellajeissa. D säikkyi siinä vähän epäsäännöllisesti, mutta kertaakaan ei tullut mitään isoa reaktiota eikä mua pelottanut.
Sitten, kun olin jo lopettelemassa ja valmistelin juuri viimeistä ravi-käynti-siirtymää, Durtsi jännittyi ja jäi kuulostella jotain maneesin ulkopuolelta tulevaa ääntä. Arvelin, että sieltä on tulossa toinen ratsukko, mutta kun kului pitkä aika eikä ketään näkynyt ja Durpan jännitystila vaan jatkui, meinasin jo vähän huolestua. Päätin kuitenkin tsempata ja sain keskityttyä ja tehtyä ihan kelvon siirtymän, jonka jälkeen toinen ratsukko tulikin maneesiin. Otin vielä yhden ravin ja vielä yhden siirtymän, että sain varmistettua, ettei jäänyt kummallekaan mitään jännitystilaa päälle.
Kotimatkalla taisin soittaa Mialle ja kehuskella rohkeudellani :)
*****
Maastossa laukkaamistakin tuli taas kokeiltua. Ei ehkä ihan vapaaehtoisesti, mutta ei onneksi hevosen vaan valmentajan patistamana :) En tiedä, jos jonkun toisen hevosen perässä Durtsi laukkaisi kiltimmin, mutta ainakin Rampen esittämät laukanvaihdot saivat mun pikku-ukkoni vähän kuumenemaan. Kolmannella kerralla samaa ylämäkeä tultaessa tuli jo parit pukitkin. Pysyin onneksi selässä hyvin ja onnistuin toimimaan oikein eli nostamaan pään ylös.
Se, missä olisi kuitenkin vielä paljon tekemistä, on mieli: ensimmäinen ajatus oli taas: nyt mä tipun. Näin jo sieluni silmin sellaisen kiihtyvän pukkisarjan, jossa jokaisen uuden pukin myötä menetän hitusen lisää tasapainosta – kunnes tulee se jättimänen viimeinen niitti.
Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain ihan superhyvääkin. Nimittäin välittömästi laukkapätkien jälkeen Durtsille pystyi antamaan ihan pitkät ohjat; satulassa olisi siis rento ratsastaja, ja alla täysin rento hevonen. Vaikka laukka siis vähän kuumensi, niin ihan yhtä nopeasti tulivat kierroksen myös alas.
*****
Lauantaina videoitiin taas rata. Omituista oli, että mua ei ennen ratsastusta jännittänyt yhtään. Maneesista kentälle siirryttäessä D alkoi vähän kyttäillä ja selkä katosi välillä alta kokonaan. Ruikutin tästä Mialle ja hän neuvoi siirtämään painoa vähän pepulta sisäreisille ja miettimään taas sitä, että sisäreisillä houkuttelen selkää ylemmäksi. Ja kas vain, selkä löytyi ja kyttääminen unohtui. Se on kyllä kumma, mitä kaikkea saa aikaiseksi, kun vain ratsastaa :D
Ja tässä sitten video suorituksesta.
Niinkuin ehkä näkyy, olin tosi tyytyväinen – jopa niin, että unohdin tervehtiä :)
Eihän tuossa nyt ollut mitään kauhean näyttävää menoa, mutta minusta aika siistiä ja hyväntuulista tekemistä. Itse asiassa, jos olisi ollut enemmän lähikuvaa, niin olisitte nähneet enimmäkseen hymyilevän ratsastajan.
Tärkeimmät tsemppauskohdat tuosta radasta:
1. Käyntiä ei saa näköjään yhtään ratsastaa pohkeella, koska menee tosi helposti passimaiseksi.
2. Varsinkin vasemman laukannoston jälkeen tuli oikaistua kulma melko rouheasti.
3. Joojoo, tais tulla vähän maiskutettua taas, mut onneksi ei ole niin kovin kunnianhimoisia kisatavoitteita. (Sitä paitsi aika helkkarin paljon jaksetaan länkyttää helpoissa luokissa maiskuttamisesta, ja samaan aikaan MM-kisoissa sijoittuu väkivallalla ratsastamalla – mut hei, siellä ei sentään maiskuteta.)
Ja sit jos oikein haluaisi olla hyvä, niin pitäisi varmaan joskus saada heppaa energisemmäksi ja lyhyemmäksi... mut juuri nyt en mieti sitä, vaan hukuttaudun hetkeksi siihen hyvään fiilikseen, joka tuosta hymyilevästä radasta tuli.
maanantai 11. elokuuta 2014
Mistä tietää, että on edistynyt?
No ainakin siitä, että jalustimet pysyy jalassa. Siinä missä pari vuotta takaperin jalustinta joutui vielä korjaamaan paikalleen monen monituista kertaa yhden ainoan pääty-ympyrän aikana, nykyään ovat harvassa ne ratsastuskerrat, jolloin sen joutuu tekemään edes yhdesti. Tää edistymisaskel on kiva siinäkin mielessä, että kun jalustimia ei tarvitse koko ajan korjailla, voi ihan toisella tavalla keskittyä ratsastamiseen.
Toinen on ehkä se, että kun ratsastaa harjoittelumielessä rataa kotitallilla, ei mene ihan kipsiin. Ei edes, vaikka kuvataan ja paikalla on yleisöä. Katsokaa vaikka:
Paikalla ei ollut virallista tuomaria, vaan palautetta antoi tuttu & turvallinen Mia, joten se tietysti helpotti tilannetta paljonkin. Toisaalta, oli aika, jolloin menin kipsiin pelkästään siitä, että piti ratsastaa rata Mian edessä – ilman videoita ja yleisöä.
Ja videolta näkee myös mun kolmannen edistystodisteen: kykenen nykyään melko usein vaihtamaan askellajista toiseen halutussa pisteessä. Tämähän on myös ollut enemmänkin henkisen puolen haaste, ja liittynyt tietysti kaikkein eniten laukannostoihin, mutta nyt se alkaa olla selätetty.
Tuo videoitu on toinen kerta elämässäni, kun ratsastin ko radan ja siihen nähden olen ihan tyytyväinen suoritukseen – kuvastaa aika hyvin mun tasoa. Ja kertoo, että paljon on opittavaa.
Tuolla viikolla Durtsi oli tuntunut pitkästä aikaa vähän huonommalta. Se oli minusta tahmeampi, laukka nelitahtisempaa, se punki oikeassa kierroksessa sisälle ja oli suustaan levottomampi.
Osteopaatti kävi hoitamassa viime tiistaina, ja se jälkeen on taas ollut ihan toinen heppa alla. Tänäänkin oli niin ihana ratsastaa (toki Mia ehti käydä nopeasti selässä ennen mua, mikä tietty auttoi asiaa), että oikein harmitti lopettaa tiukan aikataulun vuoksi. ...kyllä mä muistan sellaisenkin ajan, kun olin onnellinen siitä, että olin ratsastanut "tarpeeksi" ja sain tulla alas. Aika toisenlaiselta tuntuu nyt <3 br="">
Toinen on ehkä se, että kun ratsastaa harjoittelumielessä rataa kotitallilla, ei mene ihan kipsiin. Ei edes, vaikka kuvataan ja paikalla on yleisöä. Katsokaa vaikka:
Paikalla ei ollut virallista tuomaria, vaan palautetta antoi tuttu & turvallinen Mia, joten se tietysti helpotti tilannetta paljonkin. Toisaalta, oli aika, jolloin menin kipsiin pelkästään siitä, että piti ratsastaa rata Mian edessä – ilman videoita ja yleisöä.
Ja videolta näkee myös mun kolmannen edistystodisteen: kykenen nykyään melko usein vaihtamaan askellajista toiseen halutussa pisteessä. Tämähän on myös ollut enemmänkin henkisen puolen haaste, ja liittynyt tietysti kaikkein eniten laukannostoihin, mutta nyt se alkaa olla selätetty.
Tuo videoitu on toinen kerta elämässäni, kun ratsastin ko radan ja siihen nähden olen ihan tyytyväinen suoritukseen – kuvastaa aika hyvin mun tasoa. Ja kertoo, että paljon on opittavaa.
Tuolla viikolla Durtsi oli tuntunut pitkästä aikaa vähän huonommalta. Se oli minusta tahmeampi, laukka nelitahtisempaa, se punki oikeassa kierroksessa sisälle ja oli suustaan levottomampi.
Osteopaatti kävi hoitamassa viime tiistaina, ja se jälkeen on taas ollut ihan toinen heppa alla. Tänäänkin oli niin ihana ratsastaa (toki Mia ehti käydä nopeasti selässä ennen mua, mikä tietty auttoi asiaa), että oikein harmitti lopettaa tiukan aikataulun vuoksi. ...kyllä mä muistan sellaisenkin ajan, kun olin onnellinen siitä, että olin ratsastanut "tarpeeksi" ja sain tulla alas. Aika toisenlaiselta tuntuu nyt <3 br="">
maanantai 11. kesäkuuta 2012
Rataharjoitus – pika-analyysi, video ja numerot
Jännitys oli tällä kertaa selkeästi vähäisempää kuin viimeksi. Oikeastaan se alkoi vasta satuloinnista oikein toden teolla. Mia tuli onneksi auttamaan verkassa, ja tuntui siltä, että homma on hanskassa. Kunnes:
1. jouduin ratsastamaan maneesista ulos (tämän oon kai tehnyt kerran aiemmin) ja
2. jouduin menemään kentälle, jossa oli neljä muuta ratsukkoa ja
3. jouduin ratsastamaan takaisin sisään maneesiin (tätä en oo tehny ikinä) ja
4. edellinen ratsukko ei poistunutkaan silmän räpäyksessä ja
5. maneesissa tuntui olevan todella kuuma ja
6. hengästyin heti ja
7. en tehnyt mitään niistä valmisteluista, joista oltiin Mian kanssa sovittu (reipasta ravia eteenpäin, muutama lävistäjä ja yksi laukannosto molempiiin suuntiin ja pätkä reipasta laukkaa).
Radalle lähtiessä olin fyysisesti ihan loppu, vaikka takana oli vain noin 20 min verkka ja sen päälle noin 20 min kävelyä eikä mitään muuta.
Viime aikoina tunneilla on tullut positiivista palautetta hyvän tahdin säilymisestä ja asenteen paranemisesta. Tämän päiväisessä radassa ei ollut kumpaakaan. Huonon tahdin vuoksi myös laukannostot menivät vähän plörinäksi ja päädyin taas kutsumaan pikkuoravat hätiin. No, eipä niistä kaksista apua ollut.
Jälkikäteen videota katsoessa hävettää erityisesti askeleen pidennykset, joissa ei näytä olevan edes mitään yritystä sekä peruutus, joka on aika rumaa kädellä vetämistä (hevosen muoto tietysti sen mukainen).
Kaikesta pettymyksestä huolimatta pitää osata iloita siitä, että olihan tällä radalla jo ihan toisella tavalla ratsastamista siihen ensimmäiseen verrattuna, ja istunta on selkeästi kivempaa katsottavaa. Tavoitteena oli saada prosentit yli 60, mutta jos osasin laskea oikein, jäin tavoitteesta niukasti: 59,75.
Nyt pitäisi saada jännitys vähän kuriin ja alkaa tietoisesti lykkäämään itseään vähän mukavuusalueen ulkopuolelle. Eli hepan selkään muuallakin kuin kentällä ja maneesissa ja rohkeasti ratsastamaan muiden ratsukoiden joukkoon.
1. jouduin ratsastamaan maneesista ulos (tämän oon kai tehnyt kerran aiemmin) ja
2. jouduin menemään kentälle, jossa oli neljä muuta ratsukkoa ja
3. jouduin ratsastamaan takaisin sisään maneesiin (tätä en oo tehny ikinä) ja
4. edellinen ratsukko ei poistunutkaan silmän räpäyksessä ja
5. maneesissa tuntui olevan todella kuuma ja
6. hengästyin heti ja
7. en tehnyt mitään niistä valmisteluista, joista oltiin Mian kanssa sovittu (reipasta ravia eteenpäin, muutama lävistäjä ja yksi laukannosto molempiiin suuntiin ja pätkä reipasta laukkaa).
Radalle lähtiessä olin fyysisesti ihan loppu, vaikka takana oli vain noin 20 min verkka ja sen päälle noin 20 min kävelyä eikä mitään muuta.
Viime aikoina tunneilla on tullut positiivista palautetta hyvän tahdin säilymisestä ja asenteen paranemisesta. Tämän päiväisessä radassa ei ollut kumpaakaan. Huonon tahdin vuoksi myös laukannostot menivät vähän plörinäksi ja päädyin taas kutsumaan pikkuoravat hätiin. No, eipä niistä kaksista apua ollut.
Jälkikäteen videota katsoessa hävettää erityisesti askeleen pidennykset, joissa ei näytä olevan edes mitään yritystä sekä peruutus, joka on aika rumaa kädellä vetämistä (hevosen muoto tietysti sen mukainen).
Kaikesta pettymyksestä huolimatta pitää osata iloita siitä, että olihan tällä radalla jo ihan toisella tavalla ratsastamista siihen ensimmäiseen verrattuna, ja istunta on selkeästi kivempaa katsottavaa. Tavoitteena oli saada prosentit yli 60, mutta jos osasin laskea oikein, jäin tavoitteesta niukasti: 59,75.
Nyt pitäisi saada jännitys vähän kuriin ja alkaa tietoisesti lykkäämään itseään vähän mukavuusalueen ulkopuolelle. Eli hepan selkään muuallakin kuin kentällä ja maneesissa ja rohkeasti ratsastamaan muiden ratsukoiden joukkoon.
sunnuntai 10. kesäkuuta 2012
Ei saa jäädä karsinaan itkemään
Ei ole valmentajan rooli aina ihan pelkkää avuista ja asennoista muistuttelua. Tänään Mia tuli vähän ajoissa, ja löysi mut karsinasta itkeä tihrustamasta. Durandon eilinen hyökkäys pyörii koko ajan mielessä, ja vaikka kaikki kuinka sanoo, ettei se ole mun syytä, niin silti...
Joka tapauksessa oli onni, että mulla oli tänään tunti. Yksinään ratsastamisesta tuskin olisi tullut siinä mielentilassa mitään. Mutta joku supertehokas taikasauva sillä Mialla taitaa olla, sillä mielestäni jo ensimmäisistä raveista lähtien ratsastin ihan ajatuksella ja keskittyen. (Tässä kohden täytyy muuten huomauttaa, että asennoitumisessa näyttää vielä olevan tekemistä: toivoisin, että tulevaisuudessa voisin muotoilla edellisen ennemmin niin, että jo ensimmäisestä käyntiaskeleesta lähtien.)
Tänään oli siis huomisen rataharjoituksen kenraali. Tällä kertaa kenraali onneksi sujui ilman rodeonäytöstä, vaikka maneesissa olikin samaan aikaan toinen ratsukko.
Haasteellisinta oli istua vasemmassa laukassa. Kun yritän saada lonkkaa siirrettyä taaksepäin, nojaan huomaamattani ylävartalolla eteen ja jarrutan Durden liikettä, mitä taas yritän kompensoida nylkyttämisellä – kaunista? Ei! Tehokasta? No ei edes sitä. Jotenkin se lonkka nyt pitäisi yrittää saada siirrettyä ilman, että muut osat liikkuu.
Skarppaamista oli myös paikoin ohjaamisessa. Erityisesti laukkaympyröillä kädet tahtoivat alkaa elää omaa elämäänsä, samoin viimeisessä ravivoltissa oli reippaasti parantamisen varaa.
Yksittäinen haasteellinen kohta ohjelmassa on jatkaminen ravissa vasemman laukan jälkeen. Tässä vaiheessa Durde on jo jotenkin laukkamoodissa, ja jos yhtään jännitän pakaroillani, nostaa D vasemmassa laukassa ratsastetun lävistäjän jälkeisellä lyhyellä sivulla oikean laukan. Ajatus takamuksen rentouttamisesta taas helposti johtaa ravin hiipumiseen. Pitäisi siis saada oma kroppa haltuun niin, että takamus pysyy rentona, mutta pohje toimii tarvittaessa.
Huominen jännittää, muttei onneksi ihan yhtä paljon kuin viimeksi. Mahassa möyrii vain ajoittain.
Joka tapauksessa oli onni, että mulla oli tänään tunti. Yksinään ratsastamisesta tuskin olisi tullut siinä mielentilassa mitään. Mutta joku supertehokas taikasauva sillä Mialla taitaa olla, sillä mielestäni jo ensimmäisistä raveista lähtien ratsastin ihan ajatuksella ja keskittyen. (Tässä kohden täytyy muuten huomauttaa, että asennoitumisessa näyttää vielä olevan tekemistä: toivoisin, että tulevaisuudessa voisin muotoilla edellisen ennemmin niin, että jo ensimmäisestä käyntiaskeleesta lähtien.)
Tänään oli siis huomisen rataharjoituksen kenraali. Tällä kertaa kenraali onneksi sujui ilman rodeonäytöstä, vaikka maneesissa olikin samaan aikaan toinen ratsukko.
Haasteellisinta oli istua vasemmassa laukassa. Kun yritän saada lonkkaa siirrettyä taaksepäin, nojaan huomaamattani ylävartalolla eteen ja jarrutan Durden liikettä, mitä taas yritän kompensoida nylkyttämisellä – kaunista? Ei! Tehokasta? No ei edes sitä. Jotenkin se lonkka nyt pitäisi yrittää saada siirrettyä ilman, että muut osat liikkuu.
Skarppaamista oli myös paikoin ohjaamisessa. Erityisesti laukkaympyröillä kädet tahtoivat alkaa elää omaa elämäänsä, samoin viimeisessä ravivoltissa oli reippaasti parantamisen varaa.
Yksittäinen haasteellinen kohta ohjelmassa on jatkaminen ravissa vasemman laukan jälkeen. Tässä vaiheessa Durde on jo jotenkin laukkamoodissa, ja jos yhtään jännitän pakaroillani, nostaa D vasemmassa laukassa ratsastetun lävistäjän jälkeisellä lyhyellä sivulla oikean laukan. Ajatus takamuksen rentouttamisesta taas helposti johtaa ravin hiipumiseen. Pitäisi siis saada oma kroppa haltuun niin, että takamus pysyy rentona, mutta pohje toimii tarvittaessa.
Huominen jännittää, muttei onneksi ihan yhtä paljon kuin viimeksi. Mahassa möyrii vain ajoittain.
sunnuntai 22. huhtikuuta 2012
Jotkut ei vaan ymmärrä hävetä: rataharjoitusvideo
Teknisesti lahjakkaan ja osaavan siskoni avulla sain viimein videot siirrettyä videokamerasta koneelle ja sittemmin jopa YouTubeen asti.
Koska tästä ehdin jo täälläkin älämölöidä, tuntuisi jotenkin nololta jättää tämä julkaisematta. Toisaalta, jos tätä videota katsoo irrallaan kootuista selityksistä, niin noloahan sen julkaiseminenkin on. Itse kuitenkin koen tämän kauhistuksen suurena onnistumisena, olinhan niin lähellä luovuttaa vielä minuutti ennen radan alkua.
Rodeot leikkasin alusta pois – se oli liian noloa katsottavaa. Juuri mitään ei tapahtunut, mutta pelkoni pystyi melkein maistamaan. Videolla kuului ainakin neljä kertaa, kun sanoin Durandolle "eteen", mutta kaikki muu minussa viestitti päinvastaista. Muna-asento säilyy upeasti läpi radan :)
Kolmikaarisen kiemuran alussa D meinasi vielä kerran lähteä. En ole ylpeä sisäkäteni nopeasta ja ylimitoitetusta reaktiosta.
Koska tästä ehdin jo täälläkin älämölöidä, tuntuisi jotenkin nololta jättää tämä julkaisematta. Toisaalta, jos tätä videota katsoo irrallaan kootuista selityksistä, niin noloahan sen julkaiseminenkin on. Itse kuitenkin koen tämän kauhistuksen suurena onnistumisena, olinhan niin lähellä luovuttaa vielä minuutti ennen radan alkua.
Rodeot leikkasin alusta pois – se oli liian noloa katsottavaa. Juuri mitään ei tapahtunut, mutta pelkoni pystyi melkein maistamaan. Videolla kuului ainakin neljä kertaa, kun sanoin Durandolle "eteen", mutta kaikki muu minussa viestitti päinvastaista. Muna-asento säilyy upeasti läpi radan :)
Kolmikaarisen kiemuran alussa D meinasi vielä kerran lähteä. En ole ylpeä sisäkäteni nopeasta ja ylimitoitetusta reaktiosta.
tiistai 3. huhtikuuta 2012
Rodeolla sisään – ja oman luokan ylivoimaiseen voittoon
Hikoilua, hyperventilointia, huimausta, pahoinvoinnin tunnetta – ihan normi jännityssettiä siis. Verkan aikaan odotetun toisen ratsukon lisäksi maneesissa vielä kolmaskin ratsukko. Pasmat vähän sekaisin.
Ensimmäisten ravikierrokset vasempaan menivät hyvin, oikeaan vähän tahmeasti. Sitten alkoi tuntua, että istun pommin päällä. Ja taas mentiin rodeota. Yhden kerran D pääsi menemään melkein puoli kierrosta ennen kuin sain kiinni, mutta ei onneksi kuitenkaan pukkikiitolaukkaa, joten pysyin selässä. Pidin varmaan ohjat liian tiukasti kädessä, könötin tutussa ja turvallisessa muna-asennossa ja toivon, että koko koitos olisi jo ohi. Pasmat melko sekaisin.
Verkka päättyi ja pyysin toista ratsukkoa poistumaan, koska ajattelin ylimääräisen hevosen läsnäolon häiritsevän Durdea. Väärin. Heti kun poistuivat, alkoi uusi rodeo ja tämä tuli oikein videolle. Surullista katsottavaa, kun suu kyllä sanoo eteen, mutta kaikki muu kropassa viestii päinvastaista. Pystyynnousua yritin ratkaista ilmeisesti auttamalla hevosta nousemaan vähän paremmin eli nostin kädet oikein mahdollisimman korkealle. Pasmat todella sekaisin.
Kun vihdoin sain Durandon eteenpäin oli jo melkein tippa linssissä. Mietin vakavissani luovuttamista, mutta olo oli jotenkin sellainen, että jos nyt tulen sieltä satulasta alas, niin uskallanko koskaan enää kiivetä sinne uudelleen. Päätin yrittää ratsastaa radan, vaikkeivät lähtökohdat olleet kaksiset.
Ja näin jälkeenpäin ei voi muuta sanoa kuin että kyllä kannatti! Ei todellakaan mennyt kaikki putkeen, mutta sain hyväksytyn tuloksen ja jopa kolme seiskaa. Ehkä hieman yllättäen yksi seiskoista tuli vasemman laukan nostosta, joka on viimeiset kuukaudet ollut se kaikkein pahin murheenkryyni.
Yleisesti ottaen ratsastin aika pelokkaasti ja varovaisesti. Askeleen pidennyksiä en juuri uskaltanut pyytää, kun D oli yrittänyt lähteä niin monta kertaa. Myöskään oikeaa laukkaa en rohjennut pyytää riittävän uskottavasti; C:n ja M:n välilille tarkoitettu nosto onnistui vasta pääty-ympyrän ensimmäisen neljänneksen jälkeen. Sen sijaan peruutus onnistui ihmeen hyvin, vaikka pysähdys olikin mennyt pitkäksi ja fiilis oli vähän äh juuri siinä kohtaa.
Se mikä jäi eniten hampaankoloon ja missä eniten toivon kehittymistä tapahtuvan on istunta. Toki nyt viime viikolla on ollut erityistä haastetta Durandon ravin haltuunoton kanssa, mutta myös sieltä munasta olisi päästävä pois. 5,5 istunnasta on minusta vähän surullinen numero, kun istunta mielestäni kuitenkin on se hyvän ratsastuksen perusta.
Rata on videolla ja jos vain joskus onnistun ratkaisemaan sen mysteerin, että miten videokameralta videot siirtyvät koneelle, niin lupaan laittaa sen näytille tänne blogiin. Sitä odotellessa tarjoilen ainakin tämän arvostelupaperin:
Ja juu, olin siis ainoa helpon C:n ratsastaja tänään. Siksi myös ylivoimaisesti paras luokassani :) Mutta vakavissaan, olen ihan superylpeä itsestäni. Siitä, että sain pääni jotenkuten kasaan ja ratsastin radan läpi kaikesta huolimatta. Hyvinhän mä vedin, niinku Anni eilisen kommenteissa tsemppasi ;)
Elätellään toiveita, että saadaan sama ihana tuomari arvioimaan edistystä joidenkin viikkojen päästä. Nyt on treeneillä suunta ja selkeä tavoite.
*****
Muuten, olisiko kellään vinkkiä tähän ongelmaan? Kun olen ratsastanut ympyrän vasemmassa laukassa ja jatkan suoraa uraa, tuntuu kulman ratsastaminen vasemmalle lähestulkoon mahdottomalta. Tuntuu siltä, että ei tämä käänny. Olen itse järkeillyt sen johtuvan siitä, että paino tippuu ympyrällä oikealle, ja yritin tänäänkin korjata sitä suoralla polkaisemalla vähän vasemmalle jalustimelle, mutten huomannut mitään merkittävää eroa. Kulmista tuli susihuonot ja tasapainottoman tuntuiset. Mikä neuvoksi?
Ensimmäisten ravikierrokset vasempaan menivät hyvin, oikeaan vähän tahmeasti. Sitten alkoi tuntua, että istun pommin päällä. Ja taas mentiin rodeota. Yhden kerran D pääsi menemään melkein puoli kierrosta ennen kuin sain kiinni, mutta ei onneksi kuitenkaan pukkikiitolaukkaa, joten pysyin selässä. Pidin varmaan ohjat liian tiukasti kädessä, könötin tutussa ja turvallisessa muna-asennossa ja toivon, että koko koitos olisi jo ohi. Pasmat melko sekaisin.
Verkka päättyi ja pyysin toista ratsukkoa poistumaan, koska ajattelin ylimääräisen hevosen läsnäolon häiritsevän Durdea. Väärin. Heti kun poistuivat, alkoi uusi rodeo ja tämä tuli oikein videolle. Surullista katsottavaa, kun suu kyllä sanoo eteen, mutta kaikki muu kropassa viestii päinvastaista. Pystyynnousua yritin ratkaista ilmeisesti auttamalla hevosta nousemaan vähän paremmin eli nostin kädet oikein mahdollisimman korkealle. Pasmat todella sekaisin.
Kun vihdoin sain Durandon eteenpäin oli jo melkein tippa linssissä. Mietin vakavissani luovuttamista, mutta olo oli jotenkin sellainen, että jos nyt tulen sieltä satulasta alas, niin uskallanko koskaan enää kiivetä sinne uudelleen. Päätin yrittää ratsastaa radan, vaikkeivät lähtökohdat olleet kaksiset.
Ja näin jälkeenpäin ei voi muuta sanoa kuin että kyllä kannatti! Ei todellakaan mennyt kaikki putkeen, mutta sain hyväksytyn tuloksen ja jopa kolme seiskaa. Ehkä hieman yllättäen yksi seiskoista tuli vasemman laukan nostosta, joka on viimeiset kuukaudet ollut se kaikkein pahin murheenkryyni.
Yleisesti ottaen ratsastin aika pelokkaasti ja varovaisesti. Askeleen pidennyksiä en juuri uskaltanut pyytää, kun D oli yrittänyt lähteä niin monta kertaa. Myöskään oikeaa laukkaa en rohjennut pyytää riittävän uskottavasti; C:n ja M:n välilille tarkoitettu nosto onnistui vasta pääty-ympyrän ensimmäisen neljänneksen jälkeen. Sen sijaan peruutus onnistui ihmeen hyvin, vaikka pysähdys olikin mennyt pitkäksi ja fiilis oli vähän äh juuri siinä kohtaa.
Se mikä jäi eniten hampaankoloon ja missä eniten toivon kehittymistä tapahtuvan on istunta. Toki nyt viime viikolla on ollut erityistä haastetta Durandon ravin haltuunoton kanssa, mutta myös sieltä munasta olisi päästävä pois. 5,5 istunnasta on minusta vähän surullinen numero, kun istunta mielestäni kuitenkin on se hyvän ratsastuksen perusta.
Rata on videolla ja jos vain joskus onnistun ratkaisemaan sen mysteerin, että miten videokameralta videot siirtyvät koneelle, niin lupaan laittaa sen näytille tänne blogiin. Sitä odotellessa tarjoilen ainakin tämän arvostelupaperin:
 |
| Pikkuoravatkin olin näemmä ottanut mukaan radalle, vaikka itsellä ei siitä mitään muistikuvaa olekaan :) |
Ja juu, olin siis ainoa helpon C:n ratsastaja tänään. Siksi myös ylivoimaisesti paras luokassani :) Mutta vakavissaan, olen ihan superylpeä itsestäni. Siitä, että sain pääni jotenkuten kasaan ja ratsastin radan läpi kaikesta huolimatta. Hyvinhän mä vedin, niinku Anni eilisen kommenteissa tsemppasi ;)
Elätellään toiveita, että saadaan sama ihana tuomari arvioimaan edistystä joidenkin viikkojen päästä. Nyt on treeneillä suunta ja selkeä tavoite.
*****
Muuten, olisiko kellään vinkkiä tähän ongelmaan? Kun olen ratsastanut ympyrän vasemmassa laukassa ja jatkan suoraa uraa, tuntuu kulman ratsastaminen vasemmalle lähestulkoon mahdottomalta. Tuntuu siltä, että ei tämä käänny. Olen itse järkeillyt sen johtuvan siitä, että paino tippuu ympyrällä oikealle, ja yritin tänäänkin korjata sitä suoralla polkaisemalla vähän vasemmalle jalustimelle, mutten huomannut mitään merkittävää eroa. Kulmista tuli susihuonot ja tasapainottoman tuntuiset. Mikä neuvoksi?
maanantai 2. huhtikuuta 2012
Rodeotäti harjoituksen kenraaliharjoituksessa
 |
| Rodeoheppa näyttää kieltä. |
Lauantain tunti sujui hyvin ja sunnuntain itsenäinen ratsastelukaan ei ollut lainkaan sieltä pölhöimmästä päästä. Sitä paitsi Sanni kävi lauantaina alkuun Durden selässä ja totesi sen liikkuvan huomattavasti paremmin eli en ole kuvitellut kaikkea.
Tänään oli viimeinen tunti ennen huomista rataharjoitusta. Onnistuneen viikon jälkeen olo olis voinut olla ihan zen, mutta kun maneesissa oli pitkästä aikaa muitakin. Tämä oireyhtymä alkaa olla niin paha, että kohta pitänee alkaa hakea rakennuslupaa omalle maneesille ;)
Jännä ilmiö on se, että vaikka järjellä voisi ajatella vilkkaammassa liikenteessä (=kokonainen yksi ratsukko ja toinen taluttelija) olisi turvallisinta pitää katse ylhäällä, jotta pysyy kärryillä muiden tekemisistä, niin minusta tulee kuitenkin ihan muna. Selkä köyristyy ja katse suuntautuu enemmän sinne hevosen harjaan ja pahimmillaan omiin käsiin. Jännitys saa hevosen jännittymään, jonka seurauksena vahtaan kaulaa entistä tarkemmin. Onkohan se lähdössä jonnekin? No, jos ei ollut, niin loputtomalla stressaamisella sen kyllä saa aikaan.
En ollut kauaa ehtinyt ratsastaa enkä montaa kertaa ohittaa toista ratsukkoa, kun Durandosta oli jo aistittavissa ihan toisenlaista virkeyttä. Ravi oli kuulemma hienon näköistä, että jotain hyvää. Sitten pääty-ympyrämme kohtasivat kentän keskellä eikä muutaman metrin hajurako ilmeisesti ollut Durden mielestä tarpeeksi, kun vastaan tuli iloisesti puhiseva naapuri. Ja sitten mentiin taas heppajenkkaa. Siinä on paljon hyvää, että D on niin notkea, mutta on sillä kyllä varjopuolensakin :)
Onneksi pysyin selässä. Luovuttaminen kävi yhdessä vaiheessa mielessä ja olinkin jo sukeltamassa melko pitkälle kaulan mukana, mutta onneksi juuri sillä hetkellä Sanni huusi tsemppaushuudot ja sain kuin sainkin kiskottua Durden pään ylös ja sitä myöten homman taas jotenkin omaan hanskaani. Musta on tullut ihan rodeotäti :D
 |
| Minäkö? En minoo mitää poppinu. Nautin auringosta tässä ihan kaikessa rauhassa. |
Lopuksi ratsastin radan läpi kertaalleen. Siinä oli paljon hyvää, ja sitten myös sitä ei niin hyvää. Sannilta tuli erityisesti kehuja laukka-ravi-siirtymisistä ja hyvästä asenteesta. En luovuttanut, vaikkeivat asiat tapahtuneet aina ihan siinä kohdassa kuin oli tarkoitus. Etukäteen vaikeimmaksi ajattelemani vasen laukka nousi oikeassa kohdassa, mutta nosto ei kyllä ollut mikään kukkanen. Peruutus tyssäsi ensin ekaan askeleeseen, mutta toisella pyynnöllä tuli oikein reippaat peruutusaskeleet.
Myös radan ratsastamisen aikana D meinasi lähteä kerran kiitämään, kun toinen ratsukko oli taas ilmeisesti liian lähellä, mutta pidin ohjat tiukasti käsissäni. Siitäkin olen tyytyväinen.
Se, missä toivoisin eniten kehittyväni olisi se, etten ratsastaessa keskittyisi miettimään niitä tulevia vaikeimpia juttuja, vaan eläisin ja tuntisin juuri siinä kohdassa, jossa mennään ja keskittyisin ratsastamaan hyvät tiet, hyvät kulmat – hyvällä fiiliksellä :)
Se verran jännittää, että suunnittelin jopa kehitteleväni itselleni jonkun vatsataudin tai migreenin... Seuraavana työlistalla on tästä jännittämisestä eroon pääseminen tai edes sen puolittaminen. Eihän tässä ole oikeasti mitään järkeä!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)