Puhinaa, pöhinää ja puhdas matonäyte

Ei ollut Durtsilla matoja. Onneksi, sillä muutamat matokuurit on viime kuukausina saanut, joten sitten olisikin ollut miettimistä, millä enää lääkitä. Veikkaan, että peräosaston kutinan ovat aiheuttaneet polttiaiset, joita kuulemma on nyt liikkeellä sankoin joukoin. Eikä itse asiassa kutinakaan ole sen sen sunnuntain jälkeen vaivannut ja muutoinkin herra vaikuttaa olevan ihan oma itsensä (siinä määrin, mitä tällä kokemuksella kykenee arvioimaan).

Vi-Siblineä on kuitenkin tarkoitus syöttää muutaman viikon ajan ihan kaiken varalta, ja jos outoa makoilua vielä ilmenee eikä lihavuuskunto ala kohentua, niin sitten täytyy kutsua lääkäri paikalle.

Pöhinää

Sanni (taitava & vaatimaton ratsastaja, jota ei kuulemma saa sanoa ratsuttajaksi ;)) kävi ratsastamassa keskiviikkona ja kokeili vähän hyppyjä. Ensin maapuomi tolppien välissä, sitten miniristikko. Tässä vaiheessa vielä kaikki hyvin ja Sanni huhuili, että voisinhan minä itsekin kokeilla. Kaukaa viisaana ymmärsin kieltäytyä sillä verukkeella, että D ei ole hypännyt pitkään aikaan. Ja sen muuten huomasi.

Kun miniristikosta tehtiin minipysty (40 tai 50 cm?), löytyi Durandosta kyllä ihan uusi vaihe. Tosin sen verran osaava Sanni on, että minä en olisi sitä välttämättä huomannut muusta kuin niistä muutamista pikkupukeista, joita D esteen jälkeen esitteli. Kuulemma riitti kaverissa virtaa muutenkin :)

Hyppelyiden jälkeen hyödynnettiin aurinkoista keliä ja pestiin Durando. Meinasin sössiä koko puhdistushomman kuivatusvaiheessa, kun havahduin kesken taluttelun vasta silloin, kun sankarilla oli jo polvet maassa. Ei kuitenkaan kerinnyt piehtaroimaan, ja karsinassa piehtarointi ei enää kiinnostanutkaan, joten ainakin päivän pysyi puhtaana :)

Puhinaa

Tänään käytiin kävelyllä maastossa. Saatiin seuraksi toinen ratsukko, ja aluksi meinasi olla vähän kiukkua ilmassa, kun herra pomo joutui hetken kulkemaan jonon toisena. Puhinaa aiheuttivat myös tien vierellä olevat suuret kivet. Ja ihmekös tuo, sitähän saa nykyään alvariinsa lukea siitä, miten jättiläiskivet hyökkäilevät viattomien ponien kimppuun. Lätäköt oli tänään ilmeisesti ruokittu hyvin, koska eivät olleet niin lihanhimoisen oloisia.

Vähän erikoinen ilmiö on se, että siinä missä monen pollen askel on reipas kotia kohden, toimii D juuri päinvastoin. Pois tallilta kuljetaan reippaasti, kiinnostuneesti ja välillä vähän jännittyneesti. Kotiinkääntyessä kaviot kasvavat hetkeksi kiinni tienpintaan, ja kun ne siitä viimein liikkeelle saa, on askeleen mitta tippunut puoleen aiemmasta. Vaikka välillä vähän jännittääkin, olisin silti taipuvainen tulkitsemaan tämän niin, että Durandosta on kivaa liikkua kotiympyröiden (lue: kentän ja maneesin) ulkopuolella.

Parempaa vointia

Mieli apeutuu aina viimeistään siinä vaiheessa, kun kaivan puhelimen esiin. 

Durando oli sunnuntaina hieman väsyneen oloinen ja oli hieronut häntänsä ihan kökkeröksi. Maanantaina oli syönyt aamuheiniään tarhassa makuultaan(!). Lämpöä ei ollut ja ruoka tosiaan maistuu. Huolestuin oudosta käytöksestä tietysti heti aika tavalla, mutta sain kuitenkin neuvon liikuttaa, joillei tunnu siinä kummalliselta, hengästy poikkeuksellisen paljoa tai hikoile normaalia enemmän.

Eilisellä tunnilla ei tuntunut samalla tavalla väsyneeltä kuin sunnuntaina, joskin oikeaan kierrokseen tahmeutta oli jonkin verran.

Punkemisen suhteen pärjäsin enimmäkseen ihan hyvin. Muutaman kerran keskityin hetkiseksi liikaa johonkin toiseen asiaan, jolloin D pääsi muutaman askeleen verran menemään lapa edellä seinää kohti.

Tunti oli kevyt, mutta muutama laukannosto kokeiltiin. Ensimmäisellä kerralla Tippa vähän avitti pitkällä piiskalla, josta Durando kyllä kertoi mielipiteensä hyvin selkeästi. Hetki meni, että sain rauhan palautettua sekä itseeni että hevoseen. Sen jälkeen tulikin muutama oikein onnistunut nosto.

Ikävä kyllä, en aina ole ihan kartalla siitä, milloin pyyntöni on mennyt läpi. Siihen kun vielä yhdistetään sellainen hieman tymäkämpi nosto, niin liian usein oma kroppa ei pysynyt hanskassa vaan ylävartalo keikahti hieman taaksepäin ensimmäisellä askeleella.

Aihetta iloon:

1) Sain kannustavaa palautetta oikean lavan parantuneesta hallinnasta.
2) Muistin ja osasin olla hiljaa melkein koko ajan (se on oikeasti vaikeaa, kun on tottunut höpöttämään. Välillä pelkään, että vaikutan todella töykeältä, vaikka järjellä tajuankin valmentajan olevan oikein tyytyväinen ratsastajaan, joka mieluummin keskittyy tekemiseen kuin selittelyyn).

...mutta onneksi apeus on yleensä ohimenevää. 

Lavat hallussa?

Yö meni vähän huolehtiessa ja murehtiessa (siitä on hurjasti apua). Durando oli kuitenkin tänään tunnilla jo itse asiassa hyvinkin pirteä. Ainoastaan ensimmäisen ravin saaminen oli työn ja tuskan takana. Mietin, että aistiiko se niin tarkasti sen, että pelkään ja varon mahdollista huonoa kuntoa, ja näkee siinä minun epävarmuudessa tilaisuutensa tulleen? Kun sitten lopulta raviin päästiin, oli se tasaisen ja mukavan tuntuista heti alusta lähtien myös oikeaan kierrokseen.

Harjoittelin paljon reippaan käynnin ratsastamista ja lapojen hallintaa. En tiedä, mitä loksahti paikoilleen, mutta yhtäkkiä kääntäminen uran sisäpuolella nelikulmiolla tuntuikin, jos ei nyt ihan helpolta, niin ainakin ihan mahdolliselta. Paikoin itse asiassa jopa helpoltakin, jolloin unohduin satulaan ihan vaan fiilistelmään ja paketti uhkasi hajota.

Jouduin aluksi aika napakasti käyttämään raippaa oikeaan lapaan, mutta toivon, että se on pidemmällä tähtäimellä parempi ratkaisu kuin se jatkuva naputtaminen jokaisella ratsastuskerralla. Siitä pienestä naputtamisesta kuin ei ole tuntunut olevan oikein mitään apua. (Silti se raipan käyttäminen sattuu, paitsi hevosta myös minua.)

Samaa ulkoavuilla kääntämistä uran sisäpuolella harjoittelin myös ravissa. Siinä meinasi välillä jo mennä kääntävät ja taivuttavat & asettavat avut sekaisin. Kyllä on paljon vielä tekemistä siinä, että nämä olisivat edes omassa päässä selkeinä.

Lapojen hallintaa sain harjoitella myös ratsastamalla 3/4-linjalle ja tekemällä aina vuorotellen muutaman askeleen väistöä vasemmalle, sitten oikealla ja taas vasemmalle. Pari kertaa Durando meinasi lyhyen sivun lähestyessä olla kuuntelematta ja tehdä omia ratkaisuja, mutta kerrankin sain kiitosta suhteellisen nopeasta korjaamisesta – jei!

Laukka nousi tänään vähän turhankin helposti: välillä jo pelkkä asettaminen sisäänpäin riitti. Välillä tulee tunne, että ressukka yrittää tarjoilla minulle kaikkea mahdollista, kun viestini ovat niin epäselviä. Toivon, etten ole saanut hepparukkaa ihan sekaisin :/

Ulko-ohjaa olen nyt kuulemma oppinut pitämään kädessäni, mutta vähän ojasta allikkoon -tyylillä eli välillä vähän turhankin tiukasti. Ääripäiden kautta kultaiselle keskitielle? Itse asiassa tarkoitus oli, että olisin tänään sitonut loimivyöllä kyynärpääni kiinni kroppaan, jotta varsinkaan oikea ei pääsisi jatkuvasti työntymään eteenpäin, mutta unohdin vyön harjapakkiin. Ensi kerralla sitten.

Loimivyön lisäksi meinasin unohtaa olla hiljaa. Ehkä ensi kerralla sen loimivyön lisäksi jesaria. Joku voisi jo tätä lukiessa luulla, että puhun jostain muusta kuin ratsastustunneista ;D

Aihetta iloon: 

1) Durando oli reippaan ja letkeän oloinen.
2) Oivalsin jotain lapojen hallinnasta ja ulkoavuilla kääntämisestä.
3) Laukkaa ei tarvinut juuri houkutella (joskaan en ole ihan varma, mikä minun roolini nostoissa oli...)

*****

Ratsastuksen jälkeen kävin hakemassa apteekista Vi-Siblineä, mutta eipä se tuntunut oikein kelpaavan. Ulostenäyte lähtee tutkittavaksi huomenissa. Onneksi Durando on nyt jo pirteämmän oloinen, mutta veikkaan silti, että jotain on jossain vialla, kun painoakaan ei ole kertynyt siihen tahtiin kuin syödyn ravinnon määrästä olisi oletettavissa.

(P.S. Jos ihmettelette noita Aihetta iloon -listauksia, niin oon tullut siihen tulokseen, että kaiken tän kriittisyyden keskellä olis varmaan ihan hyvä opetella näkemään joskus niitä myönteisiäkin asioita.)

Aistittavissa iltaa kohden: alavireisyyttä

Tarkoitus oli kirjoittaa ratsastustunnista ja pienestä huolesta Durandon vointiin liittyen. Aloitin etsimällä sopivaa kuvituskuvaa tällä kertaa Googlen kuvahaulla, mutta törmäsin surukseni kuvaan maassa makaavasta, ihan pelkäksi luuksi laihtuneesta hevosesta, joka ilmeisesti viimeisillä voimillaan yritti vielä syödä eteen tuotuja olkia.

Tiedän toki, etteivät minun kyyneleeni ketään pelasta eivätkä tee maailmaa yhtään paremmaksi paikaksi. Siksipä pahimmasta toettuani uskaltauduinkin tutkimaan, mistä kuva oli peräisin ja päädyin espanjalaisia löytökoiria auttavan järjestön sivuille. En kuitenkaan edes uskaltanut lukea juttua, josta hevosen kuva oli peräisin. Toisaalta se kuva kertoi jo ihan liikaa.

Täältä käsin ei voi oikein tehdä muuta kuin lahjoittaa rahaa (ostaa parempaa omatuntoa?). Lahjoittaessa on tietämättömän pakko luottaa nettisivujen antamaan kuvaan, jos ei muuten ole perehtynyt asiaan. Googlaillessa löysin tahon, joka auttaa koiria paikan päällä Espanjassa. Yhdellä lahjoituksella ei maailmaa pelasteta, mutta on se aina tyhjää parempi. Kai.

Leevi Petteri Virolainen tuli minulle Tallinnan Koerte Varjupaikista syyskuussa 2001.

Jännittää!

Huomenna se sitten on. Tunti. Eikä mikään ihan satunnainen tunti, vaan sellainen, jolla Durtsi ei saisi punkea - uijui! Myös tänään keskityin enimmäkseen siihen ja osittain ihan onnistuneestikin. Muutaman kerran vasemmassa kierroksessa meinasi homma karata käsistä. Ihan liian usein kääntyy oikea käsi sellaiseen asentoon, että raippa sojottaa suoraan sivulle ja samalla käsi siirtyy lähemmäs säkää (ja arvatenkin välillä myös sen yli), ja näin kun käy, niin se on varmaa, että seinä lähestyy. Tai sitten käy niin, että vasemmalta laukkaympyrältä jatketaankin koko rata leikkaa -tyylisesti, vaikka ratsastaja kuinka epätoivoisesti yrittää jatkaa ympyrällä – juu, tuosta olisi suorastaan ropissut pisteitä...

Ensimmäinen laukannostoyritys ei tänään onnistunut, mutta sen jälkeen aika moni kyllä (onnistumissuhde noin 16/20, myös yksi onnistuminen käynnistä). Huomasin, että jos ottaa pidätteen ihan vähän yläviistoon, niin laukka nousee melkein jo sillä. Onkohan se rikollista? Satutanko hevosta? Täytyy huomenna tunnilla vähän kysellä. Ja heti sen jälkeen taas sulkea suu.

Suun sulki pitäminen on tärkeää. Olen punkemisasian lisäksi myös ihan tosissani tsempannut sen kanssa, että keskittyisin ratsastamiseen. Vaikka menin tänään tallille vielä valoisan aikaan, luikin silti maneesiin. Enkä pelkästään karkuun suorituspaineita vaan yhtälailla taipumustani keskittyä kaikkeen muuhun kuin oleelliseen. Eilenkin ulkokentällä oli samaan aikaan muita, ja jostain kumman syystä koen tarpeelliseksi aina jotenkin kommentoida tekemisiäni. Tai lähinnä sitä, miksi ne eivät onnistu. Sen sijaan, että keskittyisin ja saisin ne onnistumaan.

Marin valmennuksesta muistelin tänään ja eilen sitä takaosan väistättämistä ulos ympyrältä sekä niitä etuosakäännöstyylisiä kulmia. Ensimmäisiä tein ajatuksella enkä ihan surkeasti, mutta jälkimmäisten kohdalla limbosin oikein huolella. Jotenkin tuntui vaikealta ja päätin taas kelpuuttaa ihan mitä tahansa.

Durando tuntui tänään vähän väsyneeltä, toivottavasti huomenna on pirteämpi päivä. Punkeminen on nimittäin sitä todennäköisempää mitä vähemmän on vauhtia.

Ei punkemiselle

Torstaina kävi ratsuttaja. Itse olin auttamassa ystäviä muutossa, joten teoriassa olisin voinut pitää ensimmäisen tallivapaan päivän sitten Durandon hankkimisen. Kotimatkalla oli kuitenkin ihan pakko poiketa vähän rapsimaan ja hengittämään tallin tuoksua. Kai tää alkuinnostunus joskus laantuu? Ei niin, että pistäisin pahakseni, vaikkei laantuisikaan. On ihanaa olla ihan täysin hurahtanut, innoissaan, ihastunut, rakastunut, hämmästynyt, hämmentynyt ja tohkeissaan <3

Perjantaina oli sitten aika käydä Tipan heittämän haasteen (ukaasin?) kimppuun. Ratsastuksen tärkein tavoite oli pyrkiä estämään oikealle punkeminen. Yritin keskittyä huomaamaan ja korjaamaan punkemisajatukset jo hyvissä ajoin. Tsemppasin sen kanssa, että muistaisin myös irrottaa pohkeen Durandon reagoidessa. 

Punkemista oli selvästi vähemmän kuin aiemmin, ja toisaalta onnistuin välillä suht nopeastikin palauttamaan kurin ja järjestyksen. Ratsuttajan käynnin vaikutuksen huomasi selkeästi (myös) siinä, että kulmiin ratsastaminen myös oikeassa kierroksessa ei ollut lainkaan työlästä. 

Laukat nousivat keskimäärin toisella yrittämällä, joten ei nyt ihan susihuonosti. Hieman hämmentävästi kävi välillä niin, että laukka nousi siinä vaiheessa, kun mielessäni olin jo ajatellut yrityksen menneen pieleen, ja vasta virittelin ajatuksissani seuraavaa yritystä. Kerran nousi vasempaan kierrokseen oikea laukka, mutta muuten sain sitä, mitä tilasin. Ihana Durando, jonka laukassa on maailman mukavinta istua!

Lopuksi ratsastin vielä muutamat kierrokset ja kaarrokset ilman jalustimia. Se ei muuten enää tunnu pelottavalta. Ja nyt tämän kirjoitettuani herää vahva epäilys siitä, että onkohan taas tullut mummoravailtua? 

Osuvasti unelmista

Löysin ihanan kirjoituksen muutenkin valloittavan oloisesta blogista: Ruuhkavuosiratsastaja: Minulla on unelma. Kannattaa lukea!

Minullakin on ollut hevosunelmia niin kauan kuin muistan. Vaikken heppailua saanutkaan lapsena ja nuorena harrastaa, niin unelma omasta hevosesta syntyi jo varhain ja sen hankintaa on suunniteltu jo nuoresta lähtien. Välillä enemmän ja välillä vähemmän tosissaan. Hassua kyllä, tuo enemmän tosissaan -jakso sijoittui sinne lapsuuteen, aikuisena on tullut enemmänkin vaan väännettyä vitsiä ja kiusattua miestä aiheella. Voisiko tästä vetää johtopäätöksen, että sellaiset unelmat toteutuu, joihin osaa suhtautua kepeästi ja leikkisisästi eikä liiaksi pakottamalla? ;)

Terveisiä lenkiltä!

Rentoa ja mukavaa yhdessäoloa. Ihana heppa! 

Kaupanpäällisenä saa karistettua ehkä muutaman kalorinkin (jotta voi sitten taas illalla jumpan jälkeen mussuttaa!).

Tuppisuutunti ja kiiltävät kengät

Ehdotin tänään itse tunnin aluksi, että mitä jos minulta kiellettäisiin puhuminen tunneilla. Tipan mielestä idea oli hyvä – veikkaan, että ilmassa oli jopa pientä huojennusta siitä, että tajusin tarttua tähän itse ;).

Saan toki vastata kysyttäessä ja kysyä, mikäli jokin jää epäselväksi, mutta turhanpäiväinen jauhaminen, selittely, analysointi ja lörpöttely saa nyt jäädä. Ei niin, etteikö juttelu olisi kivaa ja jossain määrin hyödyllistäkin, mutta koskapa en kertakaikkiaan pysty samaan aikaan keskittymään myös ratsastamiseen, on parempi keskittyä vain ratsastamiseen. Kuka tietää, saattaahan näin toimimalla vaikka vahingossa edistyäkin ;)

Tänään harjoiteltiin taas pohkeen ja reaktioiden nopeutta, suoraan ratsastamista, punkemisen estämistä ja laukannostoja. Kaksi tärkeintä havaintoa pohkeen nopeuteen ja punkemisen estämiseen liittyen:

1) Kun on koko ajan skarppina, niin pääsee puuttumaan punkemiseen ennen kuin tilanne on päässyt karkaamaan käsistä.

2) Nopeus pohkeen käytössä tarkoittaa sekä fyysisen tekemisen faktista nopeutta, että reagointinopeutta molempiin suuntiin. Ei riitä, että käyttää pohjetta, kun tahtoo hevosen siirtyvän jonnekin päin vaan ihan yhtä tärkeää on tajuta hellittää heti, kun hevonen vastaa pyyntöön. Tai vaikkei vastaisi, on parempi hetkeksi hellittää ja pyytää sitten heti uudelleen vähän terävämmin kuin jäädä sitkeästi itse punkemaan, jolla vain tarjoaa hevoselle mukavan tuen, jota vasten punkea.

Käännöksissä sain tsempata ulkoapujen kanssa ja erityisesti oikeassa kierroksessa ympyrällä sisäpohkeen kanssa. Käsien oikeaa paikkaa korjailtiin myös useaan otteeseen. Vasemmassa kierroksessa sisäkäsi meinaa jäädä vetämään liian taakse ja oikeassa kierroksessa taas päinvastoin myötää liikaakin – näiden korjaamisessa auttoi jalustinhihnan päästä kiinni pitäminen.

Laukannostoja harjoiteltiin sekä pohkeenväistöistä että ympyrällä. Jälkimmäinen sujui tänään paremmin. Jälleen kerran huomasin, että kunhan pidäte menee läpi, niin laukka nousee erittäin helposti. Miksi sitten niin usein teen kuitenkin pidätteen, joka on vain onneton sinnepäinroiskaisu, suljen silmäni ja toivon parasta? Miksi en tee kunnolla, kun kerran ymmärrän, että se on enimmäkseen siitä pidätteestä kiinni?

Tunnin lopuksi tuli haaste (vai ukaasi? ;)), että seuraavalla tunnilla Durandon ei tarvitsisi kertaakaan punkea oikea lapa edellä minnekään. Ei ole epäselvyyttä siitä, mitä harjoitellaan lähipäivinä...

****

Sovituskopissa.

Durtsi-mussu sai tänään uudet kengät. Ajatella, että viisi viikkoa on kulunut ilman irtokenkiä ja ontumisia – ihan mahtavaa! En voi kuin kiittää onneani siitä, että päästiin huippukokeneen ja -taitavan kengittäjän asiakkaiksi.

Huomenna mennään maastoon kävelylle; Durando on taatusti ansainnut leppoisan päivän, ja täti herkuttelullaan useammankin kävelylenkin.