perjantai 22. marraskuuta 2013

Yllättäviä ajatuksia

Eilen ratsastin itsekseni. Tein samoja tehtäviä kuin edellispäivän tunnilla: herättelin heppaa ravissa (joo, se juoksuvaihe menikin sitten olikin sellaista ohikiitävää :)) ratsastamalla välillä reippaasti eteen, tekemällä paljon suunnanvaihdoksia ja siirtymisiä – ja mitä mahtavuutta, sehän heräsi melko piankin!

Laukassa tehtiin loivia kiemuroita, sitten taas välillä vähän ravissa siirtymisiä. Näiden jälkeen oli yritystä vielä tehdä laukassa kasia niin, että ravin kautta vaihtaisi aina uuteen laukkaan, mutta siinä vaiheessa oli jo maneesissa sen verran ruuhkaa, että luovutin suosiolla ekan kasin jälkeen, kun sekin oli jo vaatinut niin monta ylimääräistä pääty-ympyrää, että löytyi sopiva rako suunnata radan poikki.  Loppuun vielä vähän rentoa kevyttä ravia, jossa Durtsi jaksoi kivasti kantaa itsensä eikä roikkunut raskaana pää polvissa.

Tulin alas satulasta ja olin melko tyytyväinen itseeni. Oikein hätkähdin, kun sain itseni kiinni ajattelemasta, että mähän ratsastin ihan kelvollisesti.

Okei, tottakai voin jälkikäteen listata jo ihan nopeastikin kymmenkunta juttua, jotka olisi voinut tehdä paremmin, mutta se ei ole tässä olennaista. Vaan merkittävää on se, että tämä oli – jos ei ihan ensimmäinen niin ainakin – yksi niistä harvoista kerroista, jolloin ajatus jalkautuessa ei ole: voi miksi mä en tehnyt sitä, tätä ja tota paremmin, miksi mä taas päästin Durtsin luistamaan siinä ja siinä ja miksen vaatinut täpäkämmin ja blaablaablaablaablaa.

Vaikka ratsastaessa fiilis on useinkin hyvä, niin jalkautuessa realismi on usein rynninyt paikalle ja tehnyt karmean kokoisia reikiä itsensä huijaamisen kiiltävään kuplaan. Nyt on siis joko niin, että olen onnistunut vahvistamaan kuplaani realismin kestäväksi tai sitten ehkä ihan oikeasti onnistuin keskittymään ratsastukseeni ja pystyin aidosti olemaan tyytyväinen siihen, mitä selässä tein. Aion antaa ääneni jälkimmäiselle vaihtoehdolle ja olla onnellinen :)

Ja sen vielä halusin sanoa, että heppani on ihana!

Niin ja sen, että on ihan käsittämätöntä, miten mahtavalta tuntuu se, kun saa hevosen edes muutaman askeleen ajaksi kuulolle. Niin, että vaikkapa askeleen pidennyksen pystyy ratsastamaan pelkällä ajatuksella (tai onko se samalla myös sitä, että saa itsensä niin kuulolle, että kun miettii askeleen pidennystä, niin kroppa tekee automaattisesti ja huomaamatta sen mitä siihen tarvitaan). Niin, että tuntuma tuntuu täydelliseltä. Niin, että tuntee kuinka voi omilla sisäreisillä kohottaa heppaa. Niin, että tuntuu kuin kaksi olisi oikeasti yksi. Niin, että hymyilee maailman leveintä hymyä, samalla kun silmät täyttyvät kyynelistä.

4 kommenttia:

  1. Upeita hetkiä, joiden kautta tähön lajiin koukuttuu niin hirvittävön vahvasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta! Ja se on jännä, että 5 hyvää sekuntia kuittaa mennen tullen vaikka 5 vähän huonompaa tuntia :)

      Poista
  2. Oi niin totta! Tuo kiteyttää sen kaiken!

    VastaaPoista