Suruaika

Maailman Paras Koira, Leevi Petteri Virolainen nukutettiin ikiuneen täällä omassa kodissa viime viikon maanantaina. Surutyötä olen tehnyt jo viime syksystä lähtien, kun Leevin kunto on hiljalleen heikentynyt, mutta kyllä päätöksen tekeminen silti oli aivan hirvittävän vaikeaa.

Luopuminen on todella raskasta, mutta yhteiset 12 vuotta niin monin verroin tämän tuskan arvoisia.

Kyllä rakastin.

Ja rakastan!

Leevi Petteri Virolainen
~1.9.2000–15.7.2013

Kaksi kolmesta

Laadukas, terve, edullinen – näistä voit tavallisesti valita korkeintaan kaksi. Oma valintani oli laadukas ja edullinen.

Näin jälkikäteen laskettuna edullinen on maksanut jo vähintään ostohintansa ylimääräisinä eläinlääkärikuluina. Vielä vuosi pari tätä rataa, niin olisi voinut ostaa hevosen, joka olisi ollut laadukas ja terve. Tosin sitten, jos sille laadukkaalle ja terveelle tapahtuisikin jotain, ei eläinlääkärikuluihin enää olisi varaa.

Luottoeläinlääkärimme kävi siis torstaiaamuna. Edellisellä käynnillä toukokuun alussa niiskutin ilon kyyneleitä, kun lääkäri kommentoi liinassa näkemäänsä sanoilla "very good". Nyt tuon kommentin tilalla oli ensin vasemmassa kierroksessa syvä hiljaisuus ja sitten oikeaan käännettyäni jo alle puolikkaan ympyrän jälkeen "kiitos". Ja sitten alkoi oikean takasen taivuttelu, ja sitä seurasi molempien takapolvien ultraus. Kohdassa, jossa vasemmassa polvessa näkyi ultrassa kaunis yhtenäinen linja, oli oikeassa polvessa ihan selkeä rikkinäinen kohta.

*****

Tiesin Durandon ostaessani, etten ollut saamassa tervettä hevosta. Yllättävää kyllä, se ei silti tee juurikaan helpommaksi näiden löydösten hyväksymistä  ja jatkuvien terveysongelmien kanssa painimista. Tiesit, mihin ryhdyit – sitä hoen itselleni. Ja silti jokin osa minussa aina toivoo ihmeparantumista. Uskoo salaa, että hoito, hoiva ja rakkaus eheyttää, jopa rikkoutuneen nivelen.

*****

Rakkaus ei taida kaikkivoipaisuudestaan huolimatta tepsiä niveliin, joten turvauduin jälleen kerran tohtorisedän apuun. Molemmat polvet piikitettiin hyaluronilla, kroppa kiropraksaulteltiin paikoilleen ja tällä kerralla hoitoa tehostetaan Adequan-piikeillä kerran viikossa seitsemän viikon ajan. Halpaa kuin saippua. Voi kun vois sanoa, että onneksi Durtsilla on vakuutus. Ja onhan sillä, mutta se ei vaan korvaa mitään jalkoihin liittyviä juttuja :/

*****

Mutta palataan takaisin alun teemaan. Edellisen kirjoituksen kommenteissa kehuttiin sitä, miten fiksua on hankkia ensihevoseksi laadukas yksilö. Kyllä se tietysti onkin, mutta jos ei ole varaa hankkia sellaista, joka on myös terve, niin kannattaa ehkä puntaroida vaihtoehtoja pari kertaa. Ja ainakin aloittaa ahkera säästäminen eläinlääkärilaukun muotoiseen säästölippaaseen; siellä ei nimittäin varat kauaa vanhene.

Valitsisinko toisin? En, sillä siinä vaiheessa, kun minulle selvisi Durandon vammojen laatu ja laajuus, oli se jo minulla koeajalla ja olin siihen jo niin korviani myöten rakastunut ja henkisesti sitoutunut, etten siitä enää voinut luopua (järkisyiden vuoksi yritin kyllä). Entä jos totuus olisi paljastunut jo ostotarkastuksessa? En tiedä. Olinkohan jo henkisesti silloinkin valintani tehnyt ja sydämeni menettänyt?

Ja sitä paitsi, hevoset ovat todella herkkiä hajoamaan: tänään terve hevonen voi huomenna olla mennyttä, joten mitään takuita mistään jatkuvuudesta ei hevoskaupoilla ollessaan voi kuitenkaan ostaa. Ei millään rahalla.

*****

Ei tämä silti juuri tällä hetkellä mitään juhlaa ole. On kova huoli Durandon puolesta. Olin elätellyt toiveita, että päästäisiin edes puolen vuoden piikitysväliin, mutta nyt pärjättiin juuri ja juuri neljä kuukautta. Toisaalta oireilu alkoi nyt todella yhtäkkisesti ja paheni nopeasti. Ell sanoi, että oikeassa takasessa näkyi myös vähän jotain ruhjetta, ja oli sitä mieltä, että jos on ottanut jotain osumaa, niin se on voinut vaikuttaa. Melkein toivoisin, että se olisi niin. Muutoin tuntuu vähän lohduttomalta.

Vaan ei auta itku markkinoilla, sillä nyt on hoivailun aika. Jos terveen hevosen kanssa saan tuhrattua tuntitolkulla aikaa tallilla, niin vähintään yhtä hyvin se onnistuu sairaslomalaisen kanssa. Tänään kävin tallilla kolmesti: aamulla harjailemassa, kävelyllä ja syöttelemässä vihreää – aitasin Durtsille laitumesta sairastarhan, mutta eihän siinä portilla mitään kasva. Puoli viiden aikaan kävin ottamassa ukkelin sisälle, kun mietin, että siinä savipläntillä seistessä voi olla helteessä vähän tukalaa. Illalla kävin vielä taluttelemassa uuden lenkin ja syöttelemässä vähän lisää.

Niin ja sain lääkäriltä myös voidetta, jota oon nyt laittanut Durtsin silmään aamun ja illoin. Alkaa olla jo melko normaalin näköinen alaluomi, onneksi!

Videotodisteita

Videot on aika rakeisia (osaako joku sanoa, miksi iPhonella kuvatut videot on välillä ihan skarppeja ja välillä tämmöisiä?), mutta kyllä niistä näkee, että ollaan muualla kuin kotikentällä. Nämä siis kuvattu Stenbackan tallilla, toisella vierailukerralla.







Näihin lyhykäisiin sekunteihin mahtuu sekä hyviä että huonoja hetkiä. Oma silmä tarttuu tietysti  hanakammin niihin huonoihin, mutta varmaan pitäisi katsoa tätä vain tyytyväisenä siitä, että ratsastan edes noin hyvin vieraassa paikassa.

Luulen, että voin myös olla tyytyväinen siitä, että esimerkiksi joku laukka-ravi-siirtymisistä näytti vähän vauhdikkaalta, mutta omaan silmääni ainakin näytti, että jo muutaman askeleen jälkeen sain homman haltuun ja hevosen takaisin mun alle. Se, että mun silmä on oppinut erottamaan tällaista on iso juttu. Vielä isompi juttu on tietysti se, että osaan ratsastaa niin!

Ja missä nyt mennään...

Tiistaina ratsastin itsekseni omalla mittaristollani todella skarpisti ja sinnikkäästi. Sain aikaiseksi yhden vasemman laukan, ja lukemattomat nostot oikeaa laukkaa vasemmassa kierroksessa :/ Vaikka miten yritin löytää ja tuntea oikean tasapainon.

Toisaalta tajusin ratsastuksen jälkeen, että mulla on vähän taipumusta myös jäädä ajatuksissani jumittamaan ja hakkaamaan päätä seinään: pakko saada vasen laukka, pakko saada vasen laukka, vasen laukka, edes kerran, vasen laukka, vielä kerran, pakkopakkopakko... No en nyt ehkä ihan noin hullu ole, mutta melkein ;) Tuommoinen pakkomielteisyys tuskin luo kovin hedelmällistä maaperää onnistumiselle. Ja ainakin se varmistaa sen, että ajatukseni ovat koko ajan siinä pakkomielteen kohteessa, sen sijaan, että keskittyisin siihen, mitä juuri sillä hetkellä teen – kyllä mä nimittäin yritin aina väliin tehdä jotain järkevää ravissa ja käynnissäkin.

Tämän päivän tunti sitten lopetettiin parin ravikierroksen jälkeen. D oli ponneton ja yskikin pari kertaa. Mittasin lämmön ennen laitumelle palauttamista, mutta ei ollut ainakaan kuumetta. Saattoihan olla vaan joku korsi jumissa jossain.

Lääkärisetä on joka tapauksessa tulossa huomenna. Veikkaan, ettei tällä kertaa kuulla liikkeestä sitä "very good" -kommenttia, joka viimeksi lämmitti mieltä niin kovasti...

Silmän turvotus on laskenut selvästi, mutta olisi saanut laskea nopeamminkin. Maanantaina soitin eläinlääkärille, joka sanoi, että mikäli hevo pitää silmää normaalisti auki, ei yleensä ole mistään vakavasta kyse. Neuvoi huuhtelemaan steriilillä vedellä, ja minä tein työtä käskettyä. D on kyllä niin ihana: se ei liikahtanutkaan, kun ruiskutin vettä sen silmään. Erittäin hoitomyönteinen yksilö, ja hyvä niin :)

Tasapaino

Päätin ottaa itseäni niskasta kiinni, ja palata taas ahkeramman päivittämisen tahtiin. Jo siksikin, että tulee vähän pureskeltua asioita tuoreeltaan paremmin – ehkä se vähentää märehtimisen tarvetta ja ainakin auttaa huomaamaan, ettei tässä nyt sentään paikoillaan junnata, vaikka joskus hetkellisesti siltä tuntuisikin.

Tänään tunnin teemaksi tuli väkisinkin tasapaino, sillä vasemman laukan kanssa on tosiaan ollut havaittavissa taas hiipumista. Toki UKK-listalla (Usein Kuullut Kehotukset Käskyt) olivat myös sellaiset kestosuosikit kuin energia, tahti, suunnitelma ja skarppaus, mutta erityisfokus oli tänään tasapainossa, sen tuntemisessa ja korjaamisessa.

Ei kai ole mikään uutinen se, että D on vino, mutta en tiedä, olenko koskaan yrittänyt täällä kuvailla, millä tavalla se on vino. No se on C-kirjaimen muotoinen. Molemmissa kierroksissa. Eikä kyse ole (pelkästään) siitä, että sen kaula olisi taipunut ja peräpää karkaisi oikealle. Varsinainen vinous on selkärangassa, joka kiertyy akselinsa ympäri oikealle. Siis vasemman puolen okahaarakkeet lähestyvät keskilinjaa ja oikean puolen okahaarakkeet tuntuvat tipahtavan alemmaksi. Vasemmassa kierroksessa tämä näkyy taipumisen ja laukannostamisen vaikeutena, oikeassa kierroksessa kaatumisena sisäänpäin.

Ja nyt sitten näillä taidoilla pitäisi saada C suoristettua ja okahaarakkeet tasan. Ihan helppoa! Tuohon lauseeseen voi lukea sarkasmia. Tai olla lukematta, sillä se nimittäin toimii kummallakin tavalla. Varsinaisesti vinouden korjaaminen, siis hetkellisesti, ei ole mitenkään mahdoton juttu. Vaikean siitä tekee se, kun ei voi keskittyä vain siihen. Samaan aikaan pitää huolehtia energiasta, tahdista, suunnasta ja omasta istunnasta, joka ei saa kipata okahaarakkeiden mukana oikealle eikä ylikorjauksen johdosta vasemmalle.

Haasteellisuudesta huolimatta tuntuu, että aloin tänään päästä jyvälle, vaikka Mian antamat avaimet edellyttävätkin huolestuttavan paljon itsenäistä ajattelua: pitää tuntea, mitä hevonen tarvitsee päästäksen tasapainoon. Välillä se sulkutaivutus, välillä avo, välillä pohkeenväistö, toisinaan ehkä vain pieni puolipidäte.

En taida vielä olla siinä pisteessä, että voisin sanoa tuntevani hevosen kehon niin tarkkaan, että pystyisin automaattisesti valitsemaan oikean korjauksen. Tärkein oppi ja muistettava asia mulle tässä vaiheessa onkin se, että pitää tehdä asioita ja keskittyä tuntemaan, mitä niistä seuraa ja varmistaa, että niistä seuraa jotain, siis että D kuuntelee mun tarinoita. En voi vaan posottaa suoria uria ja pääty-ympyröitä ja odottaa, että D jossain vaiheessa maagisesti itse suoristaa itsensä vaan pitää muuttaa jotain.

Lopputuntia kohti alkoi napsahdella onnistumisia ja vasen laukka nousi useammankin kerran. Aloin paremmin ja paremmin tuntea, milloin D oikeasti oli tasapainossa, jotta nosto oli mahdollinen. Kyllä sinne stipluja vielä lopputunnistakin mahtui, mutta selkeän myönteinen suuntaus.

Täti Rohkea, osa 2

Meinasi unohtua leijua kokonaan siitä, että pari viikkoa takaperin kävin sänkkärillä. Pelkkä laukan ajatteleminen käynnissä nosti sykkeen reilusti yli 130, mutta niin vain otin kaksikin laukkapätkää. Olin uupunut, mutta onnellinen :) Ehkä vielä joskus maastoillaan muuallakin kuin tallin pelloilla...

Hajatelmia

Kärsimättömyys – helmasyntini

Miksi, oi miksi, en voi oppia nopeammin paremmaksi ratsastajaksi? Paitsi että se olisi muutenkin kiva juttu, olisi se Durtsin terveyden vaalimisen kannalta tärkeää.

Juuri tällä hetkellä tuntuu, että junnaan paikallaan tai oon jopa mennyt takapakkia. Se tunne voi tosin johtua siitäkin, että kun haluaa koko ajan kovasti enemmän sitä unohtaa missä oli eilen.

Ongelmille vähemmän prosentteja

Voimallisimmin Mia on viime tunneilla yrittänyt iskostaa mieleeni sitä, että valtaosa keskittymisestä pitää koko ajan suunnata siihen omaan suunnitelmaan: miten liikutaan ja mihin suuntaan, millaisella energialla jne. Vaatii kehittynyttä mielenhallintaa (ja luultavasti minua edistyneempää ratsastustaitoa) antaa huonosti olevan jalustimen tai ohjien korjaamisen varastaa vain pieni pieni siivu ajatuksista. Kuulemma siihen jalustimeen saisi uhrata ihan maksimissaan 20 prosenttia keskittymisestä, loput 80 pitäisi keskittää suunnitelmaan ja tuntemiseen.

Paperillahan se kuulostaa ihan helpolta. Oikeassa elämässä menetän hevosen samalla sekunnin murto-osalla, kun huomaan jalustimen olevan huonosti tai ohjien päässeen pitkiksi. – Nimenomaan, en menetä hevosta sen takia, että ohjat ovat pitkät vaan siksi, että keskityn miettimään (voivottelemaan?) sitä, että ne ovat pitkät.

Yleinen negatiivisuus, voivottelu ja selittely – lisää täytettä syntisäkkiin

Joo, enpä voi kehua viime aikoina tursuneeni myönteisiä ajatuksia. Olen kuin huomaamatta valahtanut siihen ansaan, että latistan itseäni näkemällä pelkkiä kehittyskohteita enkä muista huomioida kaikkea sitä, mikä on hyvää ja mihin on syytä olla tyytyväinen.

Osa syy on varmaan siinä, että yleinen velttous on vaikuttanut myös kirjoitusintoon enkä ilman näitä blogianalysointeja oikein samalla tavalla tule huomanneeksi niitä hyviä juttuja. (Melko hyvä syy kirjoittaa säännöllisemmin, vai mitä?!)

Vasemmalla taas vaikeuksia

Vasemman laukan kanssa mennään taas vaihteeksi huonompaan suuntaan. Tilanne ei ole vielä katastrofaalinen, mutta selkeästi samansuuntaista oireilua kuin keväälläkin. Onneksi ell on tulossa tarkistuskäynnille nyt torstaina. Toivottavasti saadaan nyt humma korjattua ennen kuin tilanne menee yhtä pahaksi kuin keväällä. Tähänkin vaivaan muuten auttaisi, jos osaisi ratsastaa paremmin...

Pakolliset positiiviset :) 

On tässä paljon hyvääkin tapahtunut. Kävin esimerkiksi toistamiseen valmennuksessa Mian kotitallilla. Tämä toinen reissu meni jo vähän vähemmällä jännittämisellä. Haasteellisuusastetta Mia nosti: pisti mut ratsastamaan ulkokentällä, jossa oli esterata ja hurjia nuoria ratsastajatyttöjä, joiden luulin olevan aikeissa hypätä (eivät sitten onneksi hypänneetkään). D oli oikein kiva, vaikka yritin välillä lietsoa sitä paniikkiin :D

Ja sitä paitsi traikun kiinnitykset ja peruutukset sujuivat jouhevammin.

Lisäksi pitää hehkuttaa sitä, miten mahtavan lungisti hummani suhtautuu paarmoihin. Kyllähän ne ärsyttävät, mutta pystyy silti seisomaan pitkiä aikoja paikallaan eikä ole mitenkään hysteerinen niiden suhteen (lobotomia?!).

Onko muuten kukaan löytänyt mitään karkoitetta, joka tepsisi paarmoihin? Mä kyllästän Durtsin vuorotellen pikiöljyllä ja Effolin karkotteella – näistä ehkä pikiöljy toimii pikisen paremmin, mutta ei mitenkään mahtavasti. Effolille paarmat nauravat päin naamaa istumalla kohtaan, johon juuri sekunti sitten ruiskutin karkotetta :/

Loppukevennys

Tiedättehän, miten sitä sanotaan, että lemmikit ja omistajat alkavat ajan mittaan muistuttaa toisiaan? Me ollaan Durtsin kanssa toteutettu sitä niin, että ollaan molemmat otettu hyönteisiltä osumaa silmien ympärille: mua pisti amppari kulmakarvaan ja Durtsia on varmaan purrut paarma, ainakin sillä oli alaluomi eilen melkoisen turvoksissa.

Täti Rohkea

I learned that courage was not the absence of fear, but the triumph over it. The brave man is not he who does not feel afraid, but he who conquers that fear.
– Nelson Mandela

Courage is being scared to death but saddling up anyway.
- John Wayne

Courage is doing what your afraid to do. There can be no courage unless you’re scared.
- Eddie Rickenbacker

Siitä taitaa olla piskuisen vajaa vuosi, kun kirjattiin Mian kanssa mulle tavoitteita parille-kolmelle kuukaudelle. Yksi niistä oli pakata heppa traikkuun ja ajaa valmennustunnille Stenbackan tallille. Ihan että tulisi vähän harjoiteltua pelon ja hermojen hallintaa. Monessakin mielessä.

No, syitä ja selityksiä aina keksin, joilla sain visiittiä siirrettyä ja siirrrettyä. Niin paljon, että Mia varmasti oli jo luopunut toivosta.

Eilen illalla jo möngersi masussa ja oli inhottava olo. Aamulla heräsin päänsärkyyn vähän ennen seitsemää. Oksetti, pyörrytti ja oli paha olla.

Lähdin tallille vähän myöhässä. Mietin kai viimeiseen asti, voisiko huonoa vointia käyttää tekosyynä. Taas. (Oikeasti olen ollut vähän flunssainen, joten nyt selitys olisi jopa saattanut mennä läpi.)

Traikun autoon kiinnittäminen oli työlästä. Edellisestä kerrasta oli niin pitkä aika ja kun rutiinia kaikkiaankin on huikeiden kolmen vai neljän kerran edestä, oli multa kokonaan päässyt unohtumaan, miten se tehdään. Yritin voimalla sen sijaan, että olisin käyttänyt älliäni. Olin ihan hiestä märkä, kun parinkymmenen minuutin ähellyksen jälkeen viimein onnistuin.

Pakkasin satulan, suitset ja muut romppeet traikkuun ja sitten hain Durtsin laitumelta. Tyyppi oli ehtinyt piehtaroida oikein huolella, joten harjattavaa riitti. Hiki ei päässyt kuivumaan eikä syke laskemaan.

Lastaaminen sujui ilman mitään epäröintiä, niin kuin tietysti odotettavaa olikin. Myyjältä saamissani käyttöohjeissa mainittiin, että lastaus ja purku hoituu ihan yhdenkin ihmisen voimin, mutta ystävällisesti mieheni kuitenkin piipahti paikalla sen verran, että laittoi puomin paikoilleen. Koska D on helppo lastata, en halua ryssiä ja aiheuttaa huonoja kokemuksia.

Matka Stenbackaan meni kivasti ja oltiin kohtuuajoissa perillä. Automatkalla hikisessä paidassa meinasi alkaa vähän paleltaa – onneksi syke oli kuitenkin pysynyt tasaisen korkealla koko ajan.

Satuloin Durtsin traikussa ja viilsin siinä jossain välissä pari rystystäkin auki. Kädet tärisivät eikä mistään oikein meinannut tulla mitään.

Traikusta ulostauduttuaan D oli hetkisen vähän pinkeänä. Ja siis painotan, että todella vähän. Pää vähän korkeammalla ja hirnahti pari kertaa. Kentälle mennessä otti pari raviaskelta. Siinäpä se draama sitten olikin.

Tein kentällä maasta samat takaosan väistätykset, jotka teen joka päivä kotonakin. En tiedä, onko niistä fysikaalisessa mielessä mitään hyötyä, mutta varsinkin omaan mielenhallintaan auttaa tehdä "jotain järkevää". Ehkä se auttaa vähän heppaakin.

Kenttä oli täynnä esteitä ja olin todella iloinen, kun Mia varmasti säälistä mua kohtaan päätti pitää tunnin maneesissa. Mukana oli kaksi muutakin ratsukkoa ja tämä taisi olla toinen kerta, kun oltiin Durtsin kanssa ryhmätunnilla. Edellisestä onkin aikaa aika tarkalleen kaksi vuotta.

Kiipesin kyytiin ja jonkinmoinen ihme tapahtui. Pahin jännitys helpotti melkein saman tien. Varmasti vielä jännitti, muttei enää pyörryttänyt eikä oksettanut eikä tuntunut sitä sisäistä horkkaa – jipii (ja tämän sanottaisiin silleen aika väsyneellä, toteavalla äänellä). 

Lämmittelyraveissa olin sitä mieltä, että D oli enemmän kiinnostunut kahdesta muusta hevosesta (erityisesti siitä tammasta) kuin minusta, mutta ei ollut mitenkään pahantahtoisen tai villin oloinen. Sitten harjoitusravista lähtien D esittikin parastaan. Ei ole usein niitä hetkiä, kun heppa on noin kivan tuntuinen: kevyt, sopivan energinen ja jotenkin todella pehmeä. Ihana <3 nbsp="" p="">
Välikäyntien jälkeen olikin sitten tutumpi fiilis. Ei mitään mahdottoman kamalaa, mutta yhtäkkiä tuntui kuin Durtsin jalkoihin olisi laitettu punnukset ja suukin eleli taas välillä omaa elämäänsä. Mian mukaan se ei näyttänyt niin pahalta kuin mitä se minusta tuntui. Ja tietysti laskeuduin aika korkealta, kun D oli alkuun niiiiiiiin superkiva.

Mutta tärkeintä oli, että hengissä selvittiin eikä Durando tehnyt mitään tyhmää koko aikana.

Lastaus sujui ihan kivasti, joskin D kerran pysähtyi sillan eteen ja yritti olla sen oloinen, ettei muka tulisi sisään. No murahdin ja nykäisin vähän narusta, niin tulihan se heti kiltisti. (Mä oon muuten alkanut murista ihan kamalan paljon, se on kuulkaa kamalaa. Mähän oon kohta niinku joku liikkuva eläintarha: pikkuoravat ja jääkarhut samassa paketissa.)

Kotimatka sujui hyvin ja D oli onnellinen päästyään takaisin laitumelle.

Minä tein oman ennätykseni peruuttamalla traikun paikalleen alle viidessä minuutissa – edellisellä kerralla meni parikymmentä minuuttia ;)

Päivästä olisi varmasti voinut napsia paljonkin kuvia, jollei olisi ollut niin p****t housuissa koko ajan. Mutta kyllä mä sitten lopulta vähän rentouduinkin, ja muistin että vois kuvata, joten tässä kuvasaalis, olkaa hyvä:

Ihan itte peruutettu. Ja vielä tuolta vaikeemmasta suunnasta. Vau.

Splash-kuivaharjoittelua ja muita valittuja paloja viikkojen varrelta

Ensi vuoden Tavis-Splash lähestyy vauhdilla, ja olen ajatellut olla siinä mukana. Tunnollisena tyttönä olen jo aloittanut harjoitukset – siksi en niin ole ehtinyt bloggailemaankaan. Kuivaharjoittelussa olen päässyt jo voltin harjoitteluun asti. Valitettavasti en saanut ponnistusta ihan kohdilleen eikä hyppy pyörinyt tarpeeksi ja jäi siksi vähän vajaaksi. Laskeuduin siis pyrstölleni. Mut ei auta kuin jatkaa harjoittelua, ei sitä muuten tuu hyväksi.

Kuivaharjoittelun olisi toki voinut ajoittaa johonkin toiseen hetkeen. Nyt se ehkä hieman häiritsi Marin kurssille osallistumista. Tai ainakaan Mari ei varsinaisesti tuntunut tuon muotoista volttiharjoitusta arvostavan...

Inisevä täti

No, koville on joutunut Miakin mun kanssani.  Jäin yhdellä tunnilla ihan rysän päältä kiinni:

"Höh, noku ei tää...noku en mä saa..nokutää...tää on ihan jäykkä...noku tää vaan...noku mä yritän, mutku tää vaan...mutkunokumutkunokumutkunoku..."

Aikansa Mia sitä kuunteli. Sitten löytyi se oikea kysymys: Mitä mä mietin ratsastaessani? Niinpä, ihan kuin en olisi sitä täälläkin jo miljoonaan kertaan julistanut: Pitää keskittyä siihen, mitä haluaa! Eikä yhtään mihinkään muuhun.

Hävetti, nolotti, kadutti ja harmitti. Mutta otin opikseni. ...Ainakin siihen asti, kunnes taas seuraavan kerran vahingossa, pikkuhiljaa ajauduin sinne synkkien ajatusten ja loputtomien selittyiden salakavalaan laaksoon. Veikkaan, että siihen laaksoon vajoamista vastaan joutuu taistelemaan taisaisin väliajoin jatkossakin.

Alimmasta alhosta takaisin taivaaseen

Pääsääntöisesti kuluneiden viikkojen ratsastelut ovat sujuneet oikein kivasti. Eläinlääkärikin kävi toukokuun alussa ja sanoi ekan kerran Durandoa liinassa katsoessaan kommentiksi "very good". Meillä on ollut hyvä pössis yhdessä; ollaan treenailtu, mutta myös tallusteltu pellolla ja nautittu auringosta.

En tiedä, johtuiko tippumisesta (joka onneksi ei sattunut yhtään eikä ainakaan sinä päivänä vaikuttanut myöhempään ratsastukseen muuten kuin myönteisesti), muutamasta päivästä ilman Mian apua vai mistä, mutta viikko takaperin sitten ratsastus muuttui ihan kamalaksi. Tuntui, että Durando halusi vain punkea, tunkea ja kiemurtaa. Se puri kiinni kuolaimeen ja oli minusta ihan veemäinen. Ja minun työkalupakistani ei sitten löytynyt mitään muuta kuin pahaa mieltä, örinää ja vetokisaa :/ Niin että oli parina päivänä ratsastuksen jälkeen suoraan sanottuna ihan paska mieli. Teki mieli lopettaa koko harrastus.

Avauduin tästä (tietysti) Mialle heti tilaisuuden tullen. Maanantain tunnilla palattiin ajassa aika paljon taaksepäin. Tarjolla oli taas vähän enemmän huutia, hakusessa nopeaa reagointia ja täsmällisyyttä. Ja kas, sieltähän se kömpi esiin se johonkin piiloon karannut määrätietoisuuden aihio, jonka olen kuluneen vuoden aikana onnistunut kasvattamaan. Ja sen mukana tuli taas ratsastuksen ilo ja sain sanoa hyvästit riitelylle. Ihanaa!!!

Eilinen itsenäinen ratsastus meni hyvässä hengessä ja tänään tunnilla oli hyvä fiilis ja tuli ajoittain ihan tosi kivoja onnistumisia. Tehtiin vähän vastalaukkaa ja avotaivutusta ravissa ja laukassa (!). Huikein onnistumisen kokemus tuli tunnin lopussa, kun piti vasemmasta laukasta ratsastaa täyskaarto ja jatkaa vastalaukassa, jossa uralle päästyäni oli lyhyellä sivulla vastassa uralla ratsukko ja vähän keskemmällä toinen kävelemässä – ja me mentiin vastalaukassa siitä niiden välistä! Pelotti niin perhanasti, mutta vielä enemmän pelotti Mian palaute, jos ryssitäisiin sekin yritys (oli jo toinen).

(Kyllä tää näin kirjoitettuna kuulostaa hassulta, että mikä mua tossakin niin pelotti, mutta kyllä vaan kuulkaa pelotti. Ja jos kovasti pelkää, niin on vaikea ratsastaa vaikemman suunnan vastalaukkaa ilman, että tulee rikkoja. Mut onnistuin :))

Meinasi kyllä tulla myös toinen putoaminen pienen ajan sisään Durtsin vetäessä reippaasta ravista liinat kiinni – no mut kato hei, kakkahätä.

Ja loppuun kootut selitykset

Lienee kohtuullista sanoa muutama sana siitä, miksi kirjoitustauko venähti niiiiiin pitkäksi. Alkuperäinen syy on se, että tietokoneeni hajosi toukokuun alkupuolella ja oli kaksi kertaa korjatttavana. Tuona aikana tein töitä kahdella-kolmella eri varakoneella, joista yksikään ei toiminut kunnolla eli kaikkiin töihin meni huomattavasti enemmän aikaa kuin normioloissa ja kertyi aika paljon rästihommia.

Sitä sumaa purkaessa mielessä oli toinen toistaan hehkeämpiä, huikeampia ja henkevämpiä postausideoita, joita innolla kypsyttelin ja odottelin sopivaa hetkeä. Sitten kun aikaa lopulta oli, ideoita oli liikaa. Hukuin runsaudenpulaan niin pahasti, etten saanut tartuttua mihinkään. Nyt puoliksi pakotin itseni rustaamaan tämän poukkoilevan, sekavan höpötyksen, niin ainakin on peli avattu. Eiköhän se tästä taas lähde rullaamaan :)

Hyödyllistä piinaa

Kyllä mä ymmärrän, etten ole vielä kovin kummoinen ratsastaja. Ja kyllä mä ymmärrän, ettei mun tällä kokemuksella voi olettaakaan olevan. Mutta silti petyn aina, kun näen itseni videolla. Jostain syystä odotukset ja luulot itsestä ovat kuitenkin korkeammalla kuin mikä se karu todellisuus sitten on.

Enkä mä nyt täällä ihan ranteetauki-fiiliksessä sentään ole – onhan tässä tapahtunut kehitystä vuoden takaisiin videoihin nähden. Mutta petyin silti. Ilmeisesti se Dujardin-videon katseleminen on saanut minut kuvittelemaan, että näytän ihan – tai ainakin lähes – samalta ;)

Video on viime maanantain tunnilta, ja kolme klippiä ovat käänteisessä järjestyksessä – ravitehtävien kohdalla puuskutin ja puhisin jo ihan järkyttävästi, mikä naamastakin näkyy.