Strutsi

Hyvin on menneet ratsastukset, uskokaa tai älkää. Pikkuinen pessimmistipeikko meinaa aina välillä tulla olalle kuokkimaan ja kuiskuttelemaan manauksiaan, mutta sneppaan sen järjestäen matkoihinsa. Aion nauttia täysin siemauksin kaikista näistä ihanista fiiliksistä (pois lukien toi strutsi-hommeli, josta kerron vähän myöhemmin) :)

Viime torstaina oli Durtsin rokotus ja raspaus. Rokotuksesta nousi pieni lämpö ja D oli kyllä perjantaina ihan pois pelistä (vaikkei siis kuumemittari näyttänytkään enempää kuin 38,4) eikä edes päivittäisiä venytyksiä voinut ajatellakaan, koska tyyppi oli ihan huojuva.

Näyttää siltä, että rokotusreaktiot Durtsilla voimistuvat vuosi vuodelta, joten saa nähdä mihin tässä vielä päädytään. Nyt onneksi kolme talutuspäivää riitti palautumiseen, kun lämpöä ei ollut kuin yhtenä päivänä.

Raspaus hoitui jälleen asiallisesti ilman rauhoitusta. Ilman rauhoitusta hoitamisessa on kolme hyvää puolta:

1) hereillä olevan hevosen pään kannattelusta ei tule hiki
2) heppaa ei tarvitse hoidon jälkeen varjella heinältä eli ei tarvitse käydä hysteerisesti imuroimassa korsia pois karsinasta ja
3) en tiedä, onko rauhoittamisesta merkittävää fysiologista haittaa, mutta tuskin siitä ainakaan hyötyäkään on.

Durppulan hampaat olivat hyvällä mallilla. Ihan takimmaisissa hampaissa oli vähän turhan paljon terävyyttä, mutta muuten kaikki näytti hyvältä, hampaiden osalta. Sen sijaan vasemman posken limakalvolla oli noin peukalonpään paksuuntuma, joka on voinut syntyä esimerkiksi paineen seurauksena. Ohjeeksi sain ratsastaa vaihteeksi toisilla suitsilla ja kuolaimilla.

Toisin kuin monilla pidempään lajia harrastaneilla ystävilläni, itselläni ei kaapista löydy valtavaa kuolainvalikoimaa. Niinpä kiinnitin Durtsin vanhoihin suitsiin vajaa vuosi sitten hankkimani suoran kumikuolaimen (juu, happy mouth ja maistuukin kuulemma ompulta), jota ei vaan ole rohkeus riittänyt aiemmin kokeilla (ai miksi ostin? Koska jossain artikkelissa sanottiin, että spagettihevoselle voisi toimia suora kuolain ja suoria kuolaimia osoittautui olevan melko vaikea löytää -> ostin ainoat, jotka löysin).

Nyt sitten maanantaina suuntasin kumikuolaimen kanssa tunnille enkä voi väittää, etteikö olisi vähän jännittänyt. Hyvin kuitenkin sujui. Muutaman kerran D koetti punkea läpi vasemmalle kääntävistä avuista, mutta ei mitään katastrofaalista ja sain korjattua. Muutoin meni ihan mallikkaasti, joskaan ne parhaimmat hetket eivät tuntuneet ihan yhtä hyviltä kuin tutuilla kolmipaloilla. Ehkä tuntui hankalalta saada ihan yhtä "elävää" tuntumaa vaan fiilis oli vähän puumainen. D oli kuitenkin ihan tyytyväisen oloinen ja sopivan reipas.

Tiistaina ratsastin itsenäisesti. Suitsitelineellä mieleeni muistui edellisenä päivänä kuulemani kokeneemman ratsastajan lausahdus: onhan noi muuten varmaan hyvät, mut jos se päättää lähteä, niin noilla sä et sitä saa kiinni. ...ja päädyin ottamaan suitset, joissa oli valmiina tutut, turvalliset kolmipalat (nössö!).

Tänään oli onneksi taas tunti, joten uskalsin laittaa jälleen kumikuolaimen. Ja nyt vasta ollaan tulossa tuohon otsikossa mainostettuun strutsiin.

Kaikki meni alkuun melko kivasti, ja sain Durtsin ravaamaan paikoitellen oikeinkin kivaa ravia. Myös meidän tasoon nähden tehtiin suht kivoja käyntipätkiä pitkän sivun lopusta seuraavan pitkän sivun alkuun asti. Siis kahden kulman läpi, joka ei todella ole meille helppoa. Ja ravissa tehtiin kolmikaarista kiemuraa, joista muutama oli kyllä ihan mun esitysten parhaimmistoa.

Sitten piti nostaa ensimmäisen kerran laukka. Ja ihan on totta, en edes tajua, mitä tapahtui. Laukka ei noussut ja joku mun tavassa pyytää tai jotain ehkä ärsytti Durtsia sen verran, että se hieman heilautti päätään yläetuviistoon. Apua! Ja sitten vielä toistamiseen sama. A-pu-va! Jos se lähtee, niin... Komensin sen verran, että sain D:n edes ravaamaan.

Siinä sitä sitten mentiin pari kierrosta, kunnes valmentaja sanoi, että nosta sitten vaikka ravista, kunhan nyt vaan tulisi sitä laukkaa. Ja siinä kohtaa mä heräsin. Tajusin, että en ollut edes yrittänyt nostaa laukkaa niiden kahden kierroksen aikana, mitä olin siinä ravannut. En ollut edes ajatellut laukan nostamista. En sen puoleen käyntiin siirtämistä, kulmia, taivutuksia tai tahtiakaan. En ajatellut mitään. Sillä hetkellä, kun D toisen kerran liikautti päätään, tungin pääni hiekkaan ja lakkasin ratsastamasta. Ihan kokonaan.

Ja mikä hurjinta, valmentajan kommentti laukan nostamisesta yllätti minut, sillä olin todella strutseillut menemään ihan siinä uskossa, että hänenkin arvionsa mukaan D varmasti näyttää juuri niin villiltä, ettei missään nimessä mitään laukkaa enää kannata ajatella.

En oikeasti tajua! Kyllä mä siis naurankin itselleni tämän vuoksi, mutta kyllä yksi osa mua myös on ihan aidosti hämmentynyt ja ärtynytkin. Miten mä voin mennä niin lukkoon jostain noin pienestä ja mitättömästä. Ja se todella oli pientä, niin pientä, että suurin osa ratsastajista ei varmasti edes mainitsisi koko asiaa - ja osa ei varmasti olisi edes huomannut mitään tapahtuneen. Tai siis, kun eihän mitään tapahtunut!

Katatoniasta herättyäni sain joka tapauksessa lopulta laukan nousemaan, ja sitten laukattiin vähän enemmänkin: kasia niin, että halkaisijalla vaihdettiin laukka ravin kautta. Muutamien roiskaisujen jälkeen siirtymät alkoivat sujua ja laukka oli molempiin suuntiin ihan semihyvää.

Jotenkin tää päivä pistää miettimään, että olisko mulle sit kuitenkin parempi se Simo-heppa, joka ei koskaan tee mitään yllättäviä liikkeitä? Kauhulla vaan venailen sitä päivää, jos D vaikka yskäsee, kun mä oon selässä :D

Muttei edes strutseilu ja sen nolostelu saa pyyhittyä pois hyvää mieltä. Elämä on :)

Kuinka monta kertaa voi rakastua samaan mieheen?

On se vaan niin suloinen se minun heppani, että usein kun sitä katsoo meinaa ihan sydän pakahtua ja silmät menee sillain idioottimaisesti sirriin. Mut ei mua haittaa, idiootilta näyttäminen on pieni hinta isosta onnesta :)

Paitsi suloinen, Durando on edelleen ollut myös oikein kiva ratsastaa. Sopivasti eteenpäin menevä ja hyväntuulinen.

Käynti on edelleen askellajeista vaikein, mutta kyllä siinäkin voi sentään jo nykyään yrittää jotain tehtäviä tehdä ilman, että energia hiipuu totaalisesti. Ravissa ja laukassa virtaa on enemmän (ajoittain jopa tällaisen vässykän mielestä vähän turhan paljon), ja jokaiseen ratsastuskertaan mahtuu niitä hetkiä, jolloin silmät on taas idioottisirrissä ja silmäkulmissa kimmeltää.

Voin vilpittömästi sanoa, että viimeisen parin kolmen kuukauden aikana hevostelu on tuntunut kaikin tavoin pelkästään mukavalta. (Joulukuun kirjoittelutauko johtui siitä, että käytiin viimein kesälomareissussa - ei siis tällä kertaa mistään pohtimista vaativista suurista kysymyksistä :)).

Tänään Durtsi raspattiin ja rokotettiin, joten ainakin huominen on lepopäivä. Siitä sitten pikkuhiljaa palaillaan toivottavasti normaaliin päiväjärjestykseen.

Muutamissa suosikkiblogeissani on listattu tavoitteita tulevalle vuodelle. Minulla on hevosteluun liittyviä isoja tavoitteita tasan kaksi. Tässä ne ovat tärkeysjärjestyksessä:

1. Pysyä tiukasti tällä hyväntuulisen harrastamisen polulla. 

 Tämä ei tarkoita, etteikö hepan pitäisi tehdä oikeasti hommia vaan päinvastoin sitä, että mun on muistettava johdonmukaisuus aina ja kaikessa, jotta itsestäänselvistä asioista ei tarvitse riidellä. Ja yhtä paljon tämä tarkoittaa sitä, että mun on pidettävä kirkkaana mielessäni se, miksi tämä on minulle rakas harrastus ja oltava uskollinen omille arvoilleni – aina.

2. Lähteä viimeistään kesällä ihan oikeasti maastoon.

Tällä hetkellä pohjaa maastoilulle rakentaa Erikeeper-Ella, jota ei pienet hötkyilyt ja pukittelut paljon hetkauta. Elättelen toiveita, että kun maastoiluista tulee Durtsille arkisempaa, ei sen tartte enää hötkyillä niin paljon. Varmuuden vuoksi taidan kuitenkin odotella vuoroani laidunkauteen, sellaisen sopivan laiskanpulskean ratsun toivossa :) ...ellei sitten joku mielenhäiriö iske jo aiemmin.

Erilaisia pienempiä tavoitteita voisi listata vaikka kuinka, mutta jotta itselläni pysyy kirkkaana mielessä se, mikä on olennaista, tyydyn nyt kirjaamaan virallisiksi ainoastaan nämä kaksi. Minut saa laittaa jalkapuuhun Veikkolan torille, jos en näistä tavoitteista pyri kaikin keinoin pitämään kiinni.

On aika mahtista...

...että

• just mun heppa on Maailman Söpöin ja välillä me nuuskutetaan toistemme sieraimia tosi pitkään (hepo ehkä miettii, että minkä ihmeen eukon elämä on sen tielle viskannut ;)).
• mun hevo kääntyy. Mihin mä haluun ja kun mä haluun.
• en muista, milloin viimeksi olis ollut sellainen ratsastuskerta, ettei olisi tullut edes niitä muutamaa huippuaskelta. Ja mulle riittäis, vaikkei niitä tulis kuin kerran viikossa, joten mua on nyt kertakaikkiaan hemmoteltu!

Jotkut omenat vaan tippuu lähemmäs puuta kuin toiset

Durandon täysveli Don Dino asuu Tanskassa (video on kyllä vanha ja ratsastajakin vaihtunut).



Vaikka olenkin täällä hehkuttanut niitä hienon liikkumisen hetkiä, niin jotenkin veikkaan, etten mä (vielä) tiedä mistään mitään ;D

Yhden jutun haluaisin jakaa

Täällä vähän tiirailen kengänkärkiäni ja vaihtelen painoa jalalta toiselle, heijailen ja kurkkailen kulmien alta.

Vähän ujostuttaa, mutta silti tekee mieli kertoa ja itselle muistiinmerkitä tämä tärkeä asia:tänään tunnilla sain kehuja. Enkä nimittäin mistään pikkujutusta vaan täpäkästä asenteesta, jonka jollain ihmeen taikatempulla loihdin esille ihan omatoimisesti heti tunnin aluksi. En tiedä, mistä Hän tuli, mutta Hän on varsin lämpimästi tervetullut toistekin.

Asenteesta tietysti seurasi se, että Durtsi liikkui heti alusta lähtien reippaasti, ja itse sain hymyillä jo verkkaravien aikana. Saatiin aikaiseksi jopa melko nätti nelikaarinen kiemura, jollaista en ole tainnut kovin montaa kertaa ratsastaa.

Laukassa tehtiin samaa kasia kuin edelliselläkin tunnilla. Ero omassa ratsastuksessa oli perjantain tuntiin verrattuna iso: nyt onnistuin keskittymään muuhunkin kuin vain seuraavan laukannoston murehtimiseen. Ratsastin parempaa laukkaa ja keskityin siirtymisiin – ja se palkittiin.

Tosin... vasemman laukan esille kaivamisen kanssa on edelleen vaihtelevasti ongelmia. Tässä tehtävässä haaste kilpistyy siihen, että kun yrittää oikean laukan jälkeen suoristaa kaulaa – puhumattakaan siitä, että saisi edes pientä asetusta vasemmalle –, nostaa D laukan jo sillä hetkellä, kun tuntee edes pienen liikkeen sisäohjassa. Ja se laukka on silloin lähes järjestään oikea eli väärä.

Toisaalta, joskus nousee oikea laukka, vaikka D tuntuisi olevan kaikin puolin kropastaan ihan optimaalisessa asennossa vasempaa laukkaa ajatellen – ja välillä nousee vasen, vaikka palaset eivät ole sinnepäinkään paikoillaan...että yritä siinä sitten analysoida, mistä mikäkin johtuu. Ehkä pitäiskin vähemmän analysoida ja yrittää vaan entistä vahvemmin itse ajatella sitä vasenta laukkaa ja sitä, miltä siihen ponnistaminen tuntuu.

Vaikka laukat vasemmalle eivät ihan täydellisesti onnistuneetkaan, oli Durtsi laukkatehtävän jälkeen kuitenkin ihan superkiva! Mentiin niin ihanaa, energistä mutta tasapainoista ravia (ja kuulemma hyvässä muodossa) - sain taas nauraa ja kyynelehtiä yhtäaikaa.

Sitten tokat välikäynnit, joiden aikana päätettiin lopettaa taas hyvän sään aikaan. Ja se jos mikä palkitsee paitsi hevosen, myös ratsastajan. D lähti raviin ensimmäisestä, pienestä pyynnöstä tosi innokkaasti eikä ilo ainakaan yhtään laantunut, kun se huomasi mun keventävän :) Muutamat kierrokset ilmavaa, rentoa ravia molempiin suuntiin. Sitten loppukäynnit talutellen ja vähän temppuja maasta käsin. I-ha-naa!!!

P.S. Maastoilun sarallakin yritetään edistyä. Toissaviikonloppuna oltiin maastossa niin, että Durtsin vuokraaja meni Durtsilla ja itse sain lainata tallikaverin heppaa. Oli ihana päivä ja ihana maastoreissu, mutta olin varsin kiitollinen, etten ollut oman höyrypääni selässä – kaivannee vielä hieman totuttelua ;D

Haaveet, kaikki turhat haaveet

Durtsin tallilla on oikein kiva maneesi, josta olen erityisen kiitollinen näin syksyisin.

Mut jos joskus voittaisin lotossa, niin rakennuttaisin kyllä tiluksilleni tällaisen kaunottaren:

Kuva: inhabitat.com

Ja kyllä mulle kelpais ihan mikä vaan muukin näistäkin viidestä.

Yllättäviä ajatuksia

Eilen ratsastin itsekseni. Tein samoja tehtäviä kuin edellispäivän tunnilla: herättelin heppaa ravissa (joo, se juoksuvaihe menikin sitten olikin sellaista ohikiitävää :)) ratsastamalla välillä reippaasti eteen, tekemällä paljon suunnanvaihdoksia ja siirtymisiä – ja mitä mahtavuutta, sehän heräsi melko piankin!

Laukassa tehtiin loivia kiemuroita, sitten taas välillä vähän ravissa siirtymisiä. Näiden jälkeen oli yritystä vielä tehdä laukassa kasia niin, että ravin kautta vaihtaisi aina uuteen laukkaan, mutta siinä vaiheessa oli jo maneesissa sen verran ruuhkaa, että luovutin suosiolla ekan kasin jälkeen, kun sekin oli jo vaatinut niin monta ylimääräistä pääty-ympyrää, että löytyi sopiva rako suunnata radan poikki.  Loppuun vielä vähän rentoa kevyttä ravia, jossa Durtsi jaksoi kivasti kantaa itsensä eikä roikkunut raskaana pää polvissa.

Tulin alas satulasta ja olin melko tyytyväinen itseeni. Oikein hätkähdin, kun sain itseni kiinni ajattelemasta, että mähän ratsastin ihan kelvollisesti.

Okei, tottakai voin jälkikäteen listata jo ihan nopeastikin kymmenkunta juttua, jotka olisi voinut tehdä paremmin, mutta se ei ole tässä olennaista. Vaan merkittävää on se, että tämä oli – jos ei ihan ensimmäinen niin ainakin – yksi niistä harvoista kerroista, jolloin ajatus jalkautuessa ei ole: voi miksi mä en tehnyt sitä, tätä ja tota paremmin, miksi mä taas päästin Durtsin luistamaan siinä ja siinä ja miksen vaatinut täpäkämmin ja blaablaablaablaablaa.

Vaikka ratsastaessa fiilis on useinkin hyvä, niin jalkautuessa realismi on usein rynninyt paikalle ja tehnyt karmean kokoisia reikiä itsensä huijaamisen kiiltävään kuplaan. Nyt on siis joko niin, että olen onnistunut vahvistamaan kuplaani realismin kestäväksi tai sitten ehkä ihan oikeasti onnistuin keskittymään ratsastukseeni ja pystyin aidosti olemaan tyytyväinen siihen, mitä selässä tein. Aion antaa ääneni jälkimmäiselle vaihtoehdolle ja olla onnellinen :)

Ja sen vielä halusin sanoa, että heppani on ihana!

Niin ja sen, että on ihan käsittämätöntä, miten mahtavalta tuntuu se, kun saa hevosen edes muutaman askeleen ajaksi kuulolle. Niin, että vaikkapa askeleen pidennyksen pystyy ratsastamaan pelkällä ajatuksella (tai onko se samalla myös sitä, että saa itsensä niin kuulolle, että kun miettii askeleen pidennystä, niin kroppa tekee automaattisesti ja huomaamatta sen mitä siihen tarvitaan). Niin, että tuntuma tuntuu täydelliseltä. Niin, että tuntee kuinka voi omilla sisäreisillä kohottaa heppaa. Niin, että tuntuu kuin kaksi olisi oikeasti yksi. Niin, että hymyilee maailman leveintä hymyä, samalla kun silmät täyttyvät kyynelistä.

Return of the Rodeo Horse

Maanantaina hän palasi. Olin hänet jo ehtinyt kokonaan unohtaa. Tuudittautua turvallisuuden tunteeseen. Heittää hyvästit huolestuneisuudelle. Ja sitten maanantaina hän palasi.

Vasenta laukkaa olin siinä pääty-ympyrällä yrittänyt jo useampaan otteeseen saada synnytettyä – vaihtelevalla menestyksellä. Pitkästä aikaa jouduttiin keskustelemaan ympyrällä pysymisestä eli vasemmalle kääntymisestä. Kaksi kertaa keskusteltiin ja kolmannella kierroksella D ei enää jäänyt keskustelemaan vaan paineli menemään.

Vedin molemmista ohjista, kunnes muistin, ettei se auta. Vedin toisesta ohjasta, kunnes muistin, ettei sekään oikeastaan auta. Päästin ja pidätin uudelleen. Toisin saman, mutta vähän vaativammin. Sain enimmän vauhdin ja pomppisen pois. Sitten muistin, että pitää ratsastaa eteenpäin. Jatkoimme laukassa.

Onneksi olin tunnilla, koska muuten olisin varmaan suht pian tuon jälkeen lopettanut. Nyt kuitenkin jatkettiin laukassa – ja pitkään jatkettiinkin. En muista, koska olisin saanut Durtsin laukkamaan niin mukavantuntuista laukkaa vasemmassa kierroksessa kuin mitä se sitten lopuksi oli. Mutta kyllä sain istuakin.

Sitten vielä vähän siirtymiä. Vaikka laukassa jatkaminen tuntuikin mukavalta, niin uuden laukan nostaminen kyllä jännitti ja tuntui jopa vähän vastenmieliseltä. Onneksi lopputunti kuitenkin sujui hyvissä merkeissä ja D oli jopa vähän nöyrän pojan oloinen. Liikkui kyllä reippaasti, mutta tuhmailut sillä ei kyllä enää ollut mielessä.

Mitä tästä opin?

1. Reippaasti liikkuva D on vielä minulle niin outo ilmestys, että sen ratsastaminen on jopa haastavampaa kuin sen tahmakavioversion punkeminen eteenpäin. Vauhti saa minut helposti kohmettumaan, menemään vähän etukenoon, jännittämään jalkoja, painamaan liian kovasti jalustimeen ja irtoamaan siksi satulasta. Sen jälkeen on jäljellä enää aika vähän sellaista, jolla hevosen saa pidettyä tunnelissa.

2. Mun on ihan totta saatava laukannostot semmoiselle mallille, että pystyn valmistelemaan noston JA ohjaamaan samaan aikaan. Se ei voi olla niin vaikeaa :)

3. On hyvä olla aina hereillä. Mutta en suostu alkaa taas pelkäämään. Tänään kyllä satulaan noustessa syke huiteli luvattoman korkealla, mutta onneksi sain itseni rauhoitettua ja tunti sujui todella kivasti.

4. Ai niin, tärkein meinas unohtua: mä EN tippunut ja sain hepan hanskaan eli oon aikamoinen rodeomimmi =)