Eilisen ratsastuksesta jäi todellakin päällimmäisenä mieleen Mian toistuvat hou, hou, hou, HOU! -kommentit. Durandolla oli vauhti päällä ja vaikka mielestäni ihan täpöllä koko ajan yritin istua sitä hitaammaksi, niin aika usein pääsi karkaamaan ja kesti pitkiä aikoja ennen kuin löysin taas omaan kroppaan oikein tahdin ja sain hepan mukaan siihen.
Nyt on kerrankin ratsastuksista videoita, ja julkaisen ne tässä editoimattomina, koska pelkkien huippuhetkien jakaminen on minusta hölmöä (ja sitä paitsi olen tosi huono, hidas ja laiska editoimaan ;)).
Tykkään itse katsoa valmennusvideoita, joissa kuuluu valmentajan ääni. Omiin videoihin laitan kuitenkin yleensä musiikit, koska en koe, että voin ilman erillistä lupaa julkaista toisen ihmisen puhetta netissä. Varsinkin kun klipit ovat lyhyitä, jolloin niissä kuuluvat puheenpätkät ovat helposti irti kontekstista ja voivat antaa ihan väärän kuvan kokonaisuudesta.
Jotta näistä videoista saa jotain käsitystä siitä, mihin pyritään, niin tosiaan yleisin kommentti oli tuo hou, hitaammin – eli hitaimmat hetket ovat niitä onnistuneimpia. Sen kummempaa tehtävää ei ollut, muuta kuin huolehtia tahdista, suoruudesta ja yrittää vähän pehmittää Durtsin jäykkää vasenta kylkeä ja tietysti tehdä hyviä siirtymiä pelkällä istunnalla. Siirtymissä sain palautetta siitä, että tein ne välillä liian äkkinäisesti (varsinkin alaspäin) enkä siten antanut Durtsille mahdollisuutta selviytyä niistä kunnialla.
Laukannostot piti pyrkiä tekemään pelkällä ulkojalan hipaisulla, ja minusta yhdellä noista videoista näkyikin yksi aika siisti nosto, ja oli niitä kuulemma enemmänkin. Laukka-ravi-siirtymissä piti miettiä jo laukassa sitä ravin tahtia, jota minä halusin mennä, ja tämän tarpeellisuus korostui erityisesti tänään, kun Durtsi oli vähän reippaammalla tuulella. Ravi-käyntisiirtymisissä mun pitää keskittää ajatukset siihen, että jäntevyys säilyy myös käynnissä. Nyt kävi usein niin, että eka käyntiaskel oli vielä hyvä, mutta tokalla, kolmannella askeleella selkä katosi pepun alta.
Kaiken kaikkiaan eilinen ratsastus oli vähän vaikeampi kuin toissapäiväinen, mutta päästiin kuitenkin lopettamaan oikein hyvässä fiiliksessä. Kiva asia, minkä olen huomannut ja mikä noissa videoissakin näkyy on se, että huomattavasti harvemmin Durando hakeutuu virkkuukoukuksi ja pakenee kuolaimen taakse. Kokonaan ei ole tämä ongelma vielä poistunut (mikä myös näkyy ainakin yhdellä videolla), mutta suunta on huomattavasti parempi.
Olen tyytyväinen, iloinen ja kiitollinen!
lauantai 3. toukokuuta 2014
torstai 1. toukokuuta 2014
Tarhakaverikokeilu ja pari sanaa ratsastuksesta
Keskiviikkoaamusta suuntasin tallille aikaisin aamusta. Tarkoitus oli, että Mia ratsastaisi ensin ja sitten minä. Aikataulu vähän viivästyi, kun Mian piti siinä juuri selkään kiipeämisen hetkellä sännätäkin avustamaan synnytyksessä – tuloksena pitkäsäärinen, oikein hurmaava vappuvauva.
Myöhästymisestä johtuen mulla alkoi olla kiire töihin, joten jätettiin Mian alunperin kaavailema kenttäosuuden jälkeinen maasto väliin (huh), koska vielä oli ohjelmassa koitoksia samalle päivälle: Durtsi pääsi laitumelle tutustumaan mahdolliseen tarhakaveriinsa Rampeen. Tältä näyttivät ihan ensihetket:
Muutamat potkut ja pienet pätkät aika näyttävää ravia, mutta melko nopeasti pojat rauhoittuivat ruohon äärelle ja kävivät välillä haistelemassa toisiaan. Reilun puolen tunnin jälkeen siirrettiin tyypit talvitarhaan, jossa (enimmäkseen) seesteinen elo jatkui vielä tänäänkin. Eiliseltä on kuvatodistusaineistoa jopa yhteisestä rapsutteluhetkestä (!) ja ruokailusta samalla heinäkasalla.
Nyt ei auta muuta kuin todella, todella kovasti toivoa, että pojista tulisi hyvät kaverit keskenään. Soisin niin mielelläni Durandolle hevosempaa elämää kuin mitä se on saanut meidän yhteisen taipaleen ajan elää.
*****
Sekä eilen että tänään oon ratsastunut lyhyet, tehokkaat pätkät Mian lämmittelemällä ja suoristamalla hevosella. Keskittyminen ratsastamiseen on kohentunut selkeästi eikä esimerkiksi keskiviikko häirinneet sen paremmin esterata kuin käynnissä oleva sadettajakaan. Tänään lantalan seinän yli vilkkuva ihmispää vähän jännitti Durtsia, ja tyyppi olis mielellään paennut paikalta, mutta en sentään mennyt siitä ihan kipsiin.
Mahtavaa oli tänään tuntea hetken aikaa vasemmassakin kierroksessa pepun alla tasaisen ja suoran tuntuinen selkä Mian ratsastuksen jäljiltä – ehkä vasta nyt kunnolla tajusin, miten vino se tavallisesti onkaan. Laukkojen aikana onnistuin toki sitten sen suoran fiiliksen kadottamaan, mutta pikkuhiljaa...
Muuten laukat sujuivat melko hyvin, tai oikeaan kierrokseen jopa tosi hyvin eikä vasempaankaan tullut montaa väärää nostoa. Laukasta raviin sain tehtyä muutamia oivia siirtymisiä ja ravista käyntiin useitakin hyviä. Avain on vaan se, että keskityn hevoseen, en kiirehdi siirtymistä enkä käytä mitään muuta kuin paljon mieltä ja vähän reisiä.
Myöhästymisestä johtuen mulla alkoi olla kiire töihin, joten jätettiin Mian alunperin kaavailema kenttäosuuden jälkeinen maasto väliin (huh), koska vielä oli ohjelmassa koitoksia samalle päivälle: Durtsi pääsi laitumelle tutustumaan mahdolliseen tarhakaveriinsa Rampeen. Tältä näyttivät ihan ensihetket:
Muutamat potkut ja pienet pätkät aika näyttävää ravia, mutta melko nopeasti pojat rauhoittuivat ruohon äärelle ja kävivät välillä haistelemassa toisiaan. Reilun puolen tunnin jälkeen siirrettiin tyypit talvitarhaan, jossa (enimmäkseen) seesteinen elo jatkui vielä tänäänkin. Eiliseltä on kuvatodistusaineistoa jopa yhteisestä rapsutteluhetkestä (!) ja ruokailusta samalla heinäkasalla.
Nyt ei auta muuta kuin todella, todella kovasti toivoa, että pojista tulisi hyvät kaverit keskenään. Soisin niin mielelläni Durandolle hevosempaa elämää kuin mitä se on saanut meidän yhteisen taipaleen ajan elää.
*****
Sekä eilen että tänään oon ratsastunut lyhyet, tehokkaat pätkät Mian lämmittelemällä ja suoristamalla hevosella. Keskittyminen ratsastamiseen on kohentunut selkeästi eikä esimerkiksi keskiviikko häirinneet sen paremmin esterata kuin käynnissä oleva sadettajakaan. Tänään lantalan seinän yli vilkkuva ihmispää vähän jännitti Durtsia, ja tyyppi olis mielellään paennut paikalta, mutta en sentään mennyt siitä ihan kipsiin.
Mahtavaa oli tänään tuntea hetken aikaa vasemmassakin kierroksessa pepun alla tasaisen ja suoran tuntuinen selkä Mian ratsastuksen jäljiltä – ehkä vasta nyt kunnolla tajusin, miten vino se tavallisesti onkaan. Laukkojen aikana onnistuin toki sitten sen suoran fiiliksen kadottamaan, mutta pikkuhiljaa...
Muuten laukat sujuivat melko hyvin, tai oikeaan kierrokseen jopa tosi hyvin eikä vasempaankaan tullut montaa väärää nostoa. Laukasta raviin sain tehtyä muutamia oivia siirtymisiä ja ravista käyntiin useitakin hyviä. Avain on vaan se, että keskityn hevoseen, en kiirehdi siirtymistä enkä käytä mitään muuta kuin paljon mieltä ja vähän reisiä.
tiistai 29. huhtikuuta 2014
Muutettu on!
Huh, mikä päivä! Hirmuista tunnemyrskyä, jännitystä, uusia asioita, järkyttävästi roudattavaa ja ihan liian pitkä siivu ilman ruokaa. Mutta selvisin! Ihana mies kyllä auttoi paljon ja uudella tallilla oli kaikinpuolin mukava ja turvallinen vastaanotto.
Durtsi matkusti kuin herrasmies. Ei liikkunut varmaan askeltakaan koko matkan aikana. Traikku oli sen näköinen, ettei siellä olisi kukaan koskaan ollutkaan, mitä nyt ulosperuuttaessa purukasa ihan vähän levisi:
Perillä uudella tallilla laitoin aika nopsaan hepan kuntoon ja suuntasin maneesiin samaan aikaan kuin Mia ratsasti omaa hevostaan (jotta olisi henkistä tukea tarjolla). Jotenkin oli kiire saada eka kerta äkkiä pois alta.
Maneesin ovi oli auki ja oviaukosta näkyvällä ulkokentällä kasattiin esteitä ja jotain sellaista - Durtsia se vähän jännitti, mutta jostain syystä nyt oli koko ajan sellainen olo, että jännityksestä huolimatta se oli siinä mun kanssa eikä itsellä tarvinnut olla sitä pelko pepussa, että milloin se lähtee ja mihin suuntaan.
Pikkuhiljaa se vähäinenkin jännitys katosi ja mentiin semmoinen lyhyt, mutta napakka sessio. Kivaa ravia, vähän laukkaa (vasemmatkin nousivat hienosti) ja lopuksi vielä ihan superkivaa ravia, jossa sivukorvaan osui ainakin kommentit "kivannäköistä, "hyvä istunta" ja "hyvin kädet". Jeeeeee! Ihana, kultainen heppa tuntui olevan mun kanssa ihan samassa juonessa.
Olin ollut tyytyväinen itseeni jo ennen ratsastusta (klaarasin itseksi kaikki vetokoukku- ja traikkuhommat) ja ratsastuksen jälkeen olin entistä tyytyväisempi. Jos tänään multa kysyttäis, kuka on mun idoli, niin just tänään se olisin ollut MÄ!
Mia sai myös mut houkuteltua loppukäynneille pihatietä pitkin, mutta pupu meni pöksyyn kesken matkan, kun yhdessä tarhassa pari tammaa esitti kaikkia mahdollisia korkeankoulun liikkeitä. Ehkei ekana päivänä rohkeus tartte riittää ihan kaikkeen, eihän? :)
Vaikka Durando vaikutti uudessa karsinassaan täysin tyytyväiseltä, vähän kurjalta tuntui jättää ukkeli yksin uuteen paikkaan, mutta vertaistuki vahvisti, että ovat ihan normaaleja tuntemuksia. Varmaan huomenna on jo helpompaa.
Kuvia tuli mieleen ottaa just tasan toi yksi, sooooriii! :D Mutta hei, tässä hyvitykseksi vinkki: Käykää Jillan blogissa katsomassa ihan mahtavia kuvia vähän erilaisesta päiväkahviseurasta.
Durtsi matkusti kuin herrasmies. Ei liikkunut varmaan askeltakaan koko matkan aikana. Traikku oli sen näköinen, ettei siellä olisi kukaan koskaan ollutkaan, mitä nyt ulosperuuttaessa purukasa ihan vähän levisi:
Perillä uudella tallilla laitoin aika nopsaan hepan kuntoon ja suuntasin maneesiin samaan aikaan kuin Mia ratsasti omaa hevostaan (jotta olisi henkistä tukea tarjolla). Jotenkin oli kiire saada eka kerta äkkiä pois alta.
Maneesin ovi oli auki ja oviaukosta näkyvällä ulkokentällä kasattiin esteitä ja jotain sellaista - Durtsia se vähän jännitti, mutta jostain syystä nyt oli koko ajan sellainen olo, että jännityksestä huolimatta se oli siinä mun kanssa eikä itsellä tarvinnut olla sitä pelko pepussa, että milloin se lähtee ja mihin suuntaan.
Pikkuhiljaa se vähäinenkin jännitys katosi ja mentiin semmoinen lyhyt, mutta napakka sessio. Kivaa ravia, vähän laukkaa (vasemmatkin nousivat hienosti) ja lopuksi vielä ihan superkivaa ravia, jossa sivukorvaan osui ainakin kommentit "kivannäköistä, "hyvä istunta" ja "hyvin kädet". Jeeeeee! Ihana, kultainen heppa tuntui olevan mun kanssa ihan samassa juonessa.
Olin ollut tyytyväinen itseeni jo ennen ratsastusta (klaarasin itseksi kaikki vetokoukku- ja traikkuhommat) ja ratsastuksen jälkeen olin entistä tyytyväisempi. Jos tänään multa kysyttäis, kuka on mun idoli, niin just tänään se olisin ollut MÄ!
Mia sai myös mut houkuteltua loppukäynneille pihatietä pitkin, mutta pupu meni pöksyyn kesken matkan, kun yhdessä tarhassa pari tammaa esitti kaikkia mahdollisia korkeankoulun liikkeitä. Ehkei ekana päivänä rohkeus tartte riittää ihan kaikkeen, eihän? :)
Vaikka Durando vaikutti uudessa karsinassaan täysin tyytyväiseltä, vähän kurjalta tuntui jättää ukkeli yksin uuteen paikkaan, mutta vertaistuki vahvisti, että ovat ihan normaaleja tuntemuksia. Varmaan huomenna on jo helpompaa.
Kuvia tuli mieleen ottaa just tasan toi yksi, sooooriii! :D Mutta hei, tässä hyvitykseksi vinkki: Käykää Jillan blogissa katsomassa ihan mahtavia kuvia vähän erilaisesta päiväkahviseurasta.
sunnuntai 13. huhtikuuta 2014
Paluu menneisyyteen – ainakin tavallaan
Lähiaikoina on parissakin blogissa keskusteltu ehkä hieman vähättelevästi siitä, mikä on ratsastuksen vaikutus hevosen terveysongelmiin. Itse olen sitä mieltä, että sen vaikutus täytyy olla todella suuri. Ei tarvitse kuin katsoa hevosen etupainoista rakennetta voidakseen todeta, ettei se nyt ole kovin optimaalinen kantamaan ylimääräistä taakkaa.
Etteikö ratsastuksen laatu vaikuttaisi hevosen terveyteen? Yhtä hyvin voisi vaikka väittää, ettei laukun malli tai muut ominaisuudet vaikuta yhtään siihen, kipeytyykö kantaja vai ei. Kapeaolkainen putkikassi tai vimpan päälle tasapainotettu laaturinkka – ihan sama, kunhan kengät on hyvät ja lihakset hierottu? En väitä, että ratsastaja = laukku, vaan väitän, että ratsastuksen merkitys on paljon suurempi kuin laukun.
*****
Minussa elää vielä usko, että voisin löytää keinon, jolla Durando pysyisi kunnossa, ratsastuksesta huolimatta – ja toivottavasti lopulta sen ansiosta.
-->
"If you always do what you always did; you'll always get what you always got."
Pohdin monia eri vaihtoehtoja, joista mikään ei oikeastaan ole vieläkään poissuljettu. Ensimmäisenä oljenkortena kilautin kaverille ja valitsin ratsutuksen. En mitä tahansa ratsutusta vaan Science of Motion -ideologiaan pohjautuvan ratsutuksen. Ratsuttaja on tietysti ihana kokovartalovalmentajani Mia, jonka Universumi minulta aina välillä ryövää, mutta onneksi sitten taas palauttaa (kiitos Universumi!).
Tämä valinta tarkoittaa siis samalla myös sitä, että Durando muuttaa Mian kotitallille. Haluaisin tarjota hevoselle pysyvyyttä, ja olisin periaatteessa toivonut nykyisen tallin olevan Durtsin eläkekoti (vaikka välillä parempien maastojen perään olenkin haikaillut), joten päätös ei ollut helppo, mutta välttämätön.
Kevään sairaslomailun aikana on ollut aikaa pohtia ja pähkiä asioita monesta vinkkelistä, ja vaikka mieli on haikea ja muutos pelottaa, on päällimmäisenä kuitenkin helpotus siitä, että päätös on tehty. Aika näyttää, onko se oikea vai joudunko turvautumaan seuraavaan oljenkorteen.
*****
Science of Motion -lähestymistä Durtsin kanssa kokeiltiin jo puolisentoista vuotta sitten Mian kanssa, mutta jouduimme sen kanssa tuolloin luovuttamaan. Kun idea on korjata hevosen vinoutta ratsastamalla aluksi hyvin hitaasti, ei laiskahko hevonen ja epävarma ratsastaja ole mikään voittava yhdistelmä. Lupaavasta alusta huolimatta päivien edetessä hitaasti hissutteleminen johti siihen, että Durtsi sammahti minun allani aika pahasti.
Näillä pelimerkeillä on siis varmasti järkevää, että uutta liikkumistapaa opettaa hevoselle henkilö, joka tietää, mitä tekee. Ja sitten opettaa samaa tekemistä mulle. Saan siis itsekin ratsastaa, mutta aluksi vain valvotusti ja varmasti enimmäkseen Mian jälkeen, niin että Durtsi on jo oikeassa vireessä. Siis miten ihanaa, meinaan ottaa siitä niin kaiken irti! Oon myös päättänyt tulla hyväksi ratsastajaksi ja lopettaa vinkumisen :)
*****
Väestöliiton onnellisuutta käsittelevästä blogikirjoituksesta bongasin tähän hetkeen osuvan lainauksen: "Opittua onnea on sekin, että uskaltaa ja osaa turvautua toisiin."
Voin ihan rehellisesti myöntää, että minun ei olisi pitänyt ostaa omaa hevosta niin aikaisin. Tai tavallaanhan tarkoitus oli ostaa se nimenomaan niihin puitteisiin, joihin nyt olen siirtymässä. Siis tilanteeseen, jossa en joudu arvioimaan hevosen kuntoa, vointia ja hoitoa yksikseni.
Enhän ole ollut yksin tähänkään asti, vaan tukea ja apua on näiden parin vuoden aikana tarjonnut useampi ihana ihminen, ja esimerkiksi tallinpitäjä on ollut ihan korvaamaton apu. Neuvoja olen saanut aina pyytäessäni eikä koskaan ole tullut sellainen tunne, että minut olisi koettu jotenkin riesaksi. Ongelma on vaan ollut siinä, että eri ihmisten neuvot ovat harvoin yhteneväisiä, joten olen kuitenkin kokenut oloni hieman yksinäiseksi sen lopullisen päätöksenteon kanssa.
Tuntuu, että ainakin tähän osaamistasoon ja kehityskaaren vaiheeseen minulle sopii erinomaisen hyvin se, että on yksi selkeä auktoriteetti yli muiden, jonka kanssa arvioida, puida ja tehdä päätöksiä.
On huikeaa, miten jo pelkästään tieto tulevasta muutoksesta on vaikuttanut henkiseen tasapainooni. Olo on huojentunut ja tuntuu, että jättimäinen osa kaikesta siitä epävarmuudesta, jota olen mukanani kantanut, on pyyhkäisty pois. Myös hepasta huomaa, ettei sen täti ole enää pelkkää epävarmuutta alusta loppuun.
Moittikaa vaan ripustautujaksi ja riippuvaiseksi – sellainenhan olen ja tällä hetkellä varsin ylpeästi :) Toivottavasti en kuitenkaan lopun elämääni.
Etteikö ratsastuksen laatu vaikuttaisi hevosen terveyteen? Yhtä hyvin voisi vaikka väittää, ettei laukun malli tai muut ominaisuudet vaikuta yhtään siihen, kipeytyykö kantaja vai ei. Kapeaolkainen putkikassi tai vimpan päälle tasapainotettu laaturinkka – ihan sama, kunhan kengät on hyvät ja lihakset hierottu? En väitä, että ratsastaja = laukku, vaan väitän, että ratsastuksen merkitys on paljon suurempi kuin laukun.
*****
Minussa elää vielä usko, että voisin löytää keinon, jolla Durando pysyisi kunnossa, ratsastuksesta huolimatta – ja toivottavasti lopulta sen ansiosta.
-->
"If you always do what you always did; you'll always get what you always got."
Pohdin monia eri vaihtoehtoja, joista mikään ei oikeastaan ole vieläkään poissuljettu. Ensimmäisenä oljenkortena kilautin kaverille ja valitsin ratsutuksen. En mitä tahansa ratsutusta vaan Science of Motion -ideologiaan pohjautuvan ratsutuksen. Ratsuttaja on tietysti ihana kokovartalovalmentajani Mia, jonka Universumi minulta aina välillä ryövää, mutta onneksi sitten taas palauttaa (kiitos Universumi!).
Tämä valinta tarkoittaa siis samalla myös sitä, että Durando muuttaa Mian kotitallille. Haluaisin tarjota hevoselle pysyvyyttä, ja olisin periaatteessa toivonut nykyisen tallin olevan Durtsin eläkekoti (vaikka välillä parempien maastojen perään olenkin haikaillut), joten päätös ei ollut helppo, mutta välttämätön.
Kevään sairaslomailun aikana on ollut aikaa pohtia ja pähkiä asioita monesta vinkkelistä, ja vaikka mieli on haikea ja muutos pelottaa, on päällimmäisenä kuitenkin helpotus siitä, että päätös on tehty. Aika näyttää, onko se oikea vai joudunko turvautumaan seuraavaan oljenkorteen.
*****
Science of Motion -lähestymistä Durtsin kanssa kokeiltiin jo puolisentoista vuotta sitten Mian kanssa, mutta jouduimme sen kanssa tuolloin luovuttamaan. Kun idea on korjata hevosen vinoutta ratsastamalla aluksi hyvin hitaasti, ei laiskahko hevonen ja epävarma ratsastaja ole mikään voittava yhdistelmä. Lupaavasta alusta huolimatta päivien edetessä hitaasti hissutteleminen johti siihen, että Durtsi sammahti minun allani aika pahasti.
Näillä pelimerkeillä on siis varmasti järkevää, että uutta liikkumistapaa opettaa hevoselle henkilö, joka tietää, mitä tekee. Ja sitten opettaa samaa tekemistä mulle. Saan siis itsekin ratsastaa, mutta aluksi vain valvotusti ja varmasti enimmäkseen Mian jälkeen, niin että Durtsi on jo oikeassa vireessä. Siis miten ihanaa, meinaan ottaa siitä niin kaiken irti! Oon myös päättänyt tulla hyväksi ratsastajaksi ja lopettaa vinkumisen :)
*****
Väestöliiton onnellisuutta käsittelevästä blogikirjoituksesta bongasin tähän hetkeen osuvan lainauksen: "Opittua onnea on sekin, että uskaltaa ja osaa turvautua toisiin."
Voin ihan rehellisesti myöntää, että minun ei olisi pitänyt ostaa omaa hevosta niin aikaisin. Tai tavallaanhan tarkoitus oli ostaa se nimenomaan niihin puitteisiin, joihin nyt olen siirtymässä. Siis tilanteeseen, jossa en joudu arvioimaan hevosen kuntoa, vointia ja hoitoa yksikseni.
Enhän ole ollut yksin tähänkään asti, vaan tukea ja apua on näiden parin vuoden aikana tarjonnut useampi ihana ihminen, ja esimerkiksi tallinpitäjä on ollut ihan korvaamaton apu. Neuvoja olen saanut aina pyytäessäni eikä koskaan ole tullut sellainen tunne, että minut olisi koettu jotenkin riesaksi. Ongelma on vaan ollut siinä, että eri ihmisten neuvot ovat harvoin yhteneväisiä, joten olen kuitenkin kokenut oloni hieman yksinäiseksi sen lopullisen päätöksenteon kanssa.
Tuntuu, että ainakin tähän osaamistasoon ja kehityskaaren vaiheeseen minulle sopii erinomaisen hyvin se, että on yksi selkeä auktoriteetti yli muiden, jonka kanssa arvioida, puida ja tehdä päätöksiä.
On huikeaa, miten jo pelkästään tieto tulevasta muutoksesta on vaikuttanut henkiseen tasapainooni. Olo on huojentunut ja tuntuu, että jättimäinen osa kaikesta siitä epävarmuudesta, jota olen mukanani kantanut, on pyyhkäisty pois. Myös hepasta huomaa, ettei sen täti ole enää pelkkää epävarmuutta alusta loppuun.
Moittikaa vaan ripustautujaksi ja riippuvaiseksi – sellainenhan olen ja tällä hetkellä varsin ylpeästi :) Toivottavasti en kuitenkaan lopun elämääni.
 |
| Ihan on rohkeus riittänyt ulkokentälle asti. Kelit harvemmin :/ |
maanantai 31. maaliskuuta 2014
Appelsiini
Syön kotona harvoin appelsiineja, koska niiden kuoriminen on mukamas niin työlästä. Eilisestä kokkailusta jäi kuitenkin yksi appelsiini pöydälle odottamaan syöjäänsä (tein sitä kuuluisaa tomaattikastiketta, johon tulee mausteeksi pari palaa aplarin kuorta).
Tänään olin reipas ja kuorin appelsiinin. Se maistui ihanalta, mutta oli paljon enemmän: se kuljetti minut hetkeksi takaisin Portugaliin, jossa ratsastuksen jälkeen nautittiin heppojen kanssa appelsiinitarhassa. Minä appelsiineja suoraan puusta ja heppa vihreää. Aurinkoa, raitista ilmaa ja hyvää seuraa. Ei niissä hetkissä oikein keksinyt mitään valittamista. ...eikä tullut edes mieleen kaivaa kameraa esille - siksi kuvitusta ihan toisenlaisesta hetkestä :)
Tänään olin reipas ja kuorin appelsiinin. Se maistui ihanalta, mutta oli paljon enemmän: se kuljetti minut hetkeksi takaisin Portugaliin, jossa ratsastuksen jälkeen nautittiin heppojen kanssa appelsiinitarhassa. Minä appelsiineja suoraan puusta ja heppa vihreää. Aurinkoa, raitista ilmaa ja hyvää seuraa. Ei niissä hetkissä oikein keksinyt mitään valittamista. ...eikä tullut edes mieleen kaivaa kameraa esille - siksi kuvitusta ihan toisenlaisesta hetkestä :)
 |
| 6-vuotias ori Capote. Yksi mun ihanista appelsiinitarhaseuralaisista. |
sunnuntai 16. maaliskuuta 2014
Vuoristorataa
Kylläpä elämä heittelee, suuntaan jos toiseenkin. Kulunut viikko on ollut yhtä vuoristorataa. Enimmäkseen on ollut niitä ihan huippuhienoja hetkiä ja iloisia fiiliksiä, mutta mukaan mahtui myös yksi kammottava epätoivon pohjamudissa möyrimisen hetki, jolloin jopa ihan ensimmäistä kertaa neljään vuoteen mietin koko hevostelun lopettamista. Niin, kuulostaa dramaattiselta, ja siltä se todella tuntuikin.
Syitä en kehtaa tässä avata. Niitä oli ihan oikeitakin. Ja sitten oli PMS... Mutta kai sitä voi kerran pari vuodessa viettää sellaisen illan, jonka omistaa ihan vaan itkulle ja itsesäälille, vai mitä? ;)
Koska isommassakin mittakaavassa yritän elämässäni opetella keskittymään enemmän hyvään kuin huonoon, niin kirjaan tähänkin nyt tärkeimmät iloiset asiat viikon varrella.
Kirjoitettavaa on paljon, mutta pari päivää menee varmasti nyt tosi tiivisti työjuttujen parissa. Lähiaikoina tulossa kuitenkin juttua ainakin:
1. Portugalin matkasta
2. Marin valmennuksesta, joka oli nyt viikonloppuna
3. Yhdestä yllätyksestä, toivottavasti.
Syitä en kehtaa tässä avata. Niitä oli ihan oikeitakin. Ja sitten oli PMS... Mutta kai sitä voi kerran pari vuodessa viettää sellaisen illan, jonka omistaa ihan vaan itkulle ja itsesäälille, vai mitä? ;)
Koska isommassakin mittakaavassa yritän elämässäni opetella keskittymään enemmän hyvään kuin huonoon, niin kirjaan tähänkin nyt tärkeimmät iloiset asiat viikon varrella.
- Ykköspaikasta ei ole kisaa, sillä sen ansaitsee ehdottomasti se kaikkein suurin ilouutinen, tii-ti-diiii: Durando liikkuu puhtaasti!!!
Kaksi ensimmäistä päivää saikulta palaamisen jälkeen ravi oli vielä ajoittain huonon tuntuista, mutta ilmeisesti se johtui enemmän huonosta ratsastuksesta - heti, kun painoa sai vähän enemmän pois etujaloilta, loksahtivat palaset kohdilleen ja alla oli taas vanha, tuttu ihanan tahdikas Durtsi. - Oon ollut rohkea ja ratsastanut Durtsin itse, vaikka varsinkin ekana satulapäivänä olisi kovasti houkuttanut delegoida homma osaavampiin käsiin.
- Durando on ollut ratsastaessa superkiltti, muttei kuitenkaan mikään ihan tahmakavio.
- Ratsastus on ollut tosi kivaa.
- ks kuva.
 |
| No on siellä vähän vaahtoa, wuhuu :) |
1. Portugalin matkasta
2. Marin valmennuksesta, joka oli nyt viikonloppuna
3. Yhdestä yllätyksestä, toivottavasti.
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Nakuilua
Keskiviikkona tuli oikein hiki auringossa. No eipä toisaalta ihme, kun päällä oli samat vetimet kuin 20 asteen pakkasessa :) Mutta niin vain pääsi Durtsikin kevään ekalle nakukävelylle. Ja heti torstaina tokalle. Tänään olikin sitten paluu maanpinnalle, kun suunnattiin maneesiin tuulelta turvaan ennenkuin molemmilla ehti mennä herne nenään.
Piikityksen jälkeen meidän ohjelmassa on nyt neljän päivän ajan siis hurjat 15 minuuttia kävelyä. Muu aika keskitytään keksimään erilaisia sirkustemppuja ja harhautuksia, että D pysyisi tyytyväisenä ja sitä myöten lääkeaineet siellä kaviossa, jossa niiden olisi tarkoitus vaikuttaa.
Jotain muutosta on nyt tapahtunut, koska tänään ensimmäistä kertaa yli viikkoon, oikean puolen jalat eivät olleet lämpimät, wuhuu! Tilasin Marin suosituksesta Formula 4 Feetia, ja ehdin aloittaa niiden syöttämisen eilen – en olisi ikinä arvannut, että on noin tehokas aine ;D
 |
| En tietenkään aio katsoa sinnepäin... |
Piikityksen jälkeen meidän ohjelmassa on nyt neljän päivän ajan siis hurjat 15 minuuttia kävelyä. Muu aika keskitytään keksimään erilaisia sirkustemppuja ja harhautuksia, että D pysyisi tyytyväisenä ja sitä myöten lääkeaineet siellä kaviossa, jossa niiden olisi tarkoitus vaikuttaa.
Jotain muutosta on nyt tapahtunut, koska tänään ensimmäistä kertaa yli viikkoon, oikean puolen jalat eivät olleet lämpimät, wuhuu! Tilasin Marin suosituksesta Formula 4 Feetia, ja ehdin aloittaa niiden syöttämisen eilen – en olisi ikinä arvannut, että on noin tehokas aine ;D
 |
| Lyhyellekin kävelylle on pakko laittaa suitset ja kaikki remelit kiinni. D on ollut kiltti potilas, kyllä parin kuukauden kävelyjakso alkaa jo käydä kärsivällisenkin tyypin hermoille. |
keskiviikko 5. maaliskuuta 2014
Välinäytökset ja The tuomio (osa 3)
Hmmm....paljon on taas vettä virrannut. Yritän tiivistää tähän nyt tärkeimmät asiat, niin jäävät itsellenikin muistiin.
17.2. päivällä Durtsille siis laitettiin rengaskengät ja pohjalliset etusiin. Iltaan mennessä heppa arkoikin jo molempia etusia. Kengittäjä tuli onneksi jo illalla laittamaan pahemmin oirelleen oikean etusen uudelleen. Nauloille oli vaikea löytää paikkaa, niin etteivät olisi heti painaneet. Päätin antaa kipulääkettä ja kävellä taas muutaman päivän (johan oltiin parina päivän otettu muutama pitkä sivu ravia).
20.2. pyysin Johannaa ratsastamaan Durtsilla, että tulisi välillä liikuttua vähän laadukkaammin. D oli kävellyt vähän jäykästi eikä pienen ravipätkän jälkeen tarvinnut enää arpoa, että onkohan jotain vikaa vai ei: D ontui oikeaa takasta ihan kunnolla. Käynnissä käveli suht hyvin, jos kannustin, mutta jos vain antoi kävellä omaa tahtia, ylsivät takakaviot vain vaivoin etukavioiden jälkiin.
Mitään uutta ja ihmeellistä jalassa ei kuitenkaan tuntunut. Eräs ystävä kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan hepat menevät usein bliistrauksesta ensin selkeästi huonommiksi, joten elättelin toiveita, että nytkin olisi kyse siitä.
21.2. lähdin itse Portugaliin (pakko näemmä lähteä reissuun, että pääsee joskus ratsastamaankin!). Aamupäivällä sain tallinpitäjältä viestin, että D oli arkonut oikeaa takasta jo käynnissäkin matkalla tarhaan. Hienoa. On niin kiva sälyttää eläinlääkäriyhteyksiä ja kaikkia ylimääräisiä juttuja muiden ihmisten kontolle :( Onneksi on Ella, joka hoiti kaiken loistavasti ja vieläpä iloisesti - ihan aarre!
Bliistrauksen tehnyt ell kävi vielä samana päivänä: takakavio oli vähän lämmin ja siinä tuntui pulssi. D reagoi kuitenkin enemmän vuohisnivelen kuin polven taivutukseen, ja ell oli ehdottanut, että voisi kokeilla ottaa kengän pois.
Vaihteeksi kipulääkettä ja kävelyä.
24.2. Kengittäjä kävi, totesi kavion kylmäksi eikä suostunut ottamaan kenkää pois (onneksi, eihän D:tä voi pitää ilman kenkiä, kun muutenkin on semmoinen arkoja). Kipulääkkeen antaminen lopettiin lääkärin ohjeesta, ja D oli kuulemma virkeä ja liikkui reippaasti. Ravipätkiä alettiin lisätä pikkuhiljaa, ja kipulääkkeestä luovuttiin.
27.2. Kotiuduin reissusta. D oli vastoin ennakkopelkojani kiltti ratsastaa, ja tuntui minusta ihan puhtaalta. Molemmat oikean puolen kaviot olivat lämpimät ennen ratsastusta, mutta toisaalta sekalaista lämpöilyä Durtsilla on ollut niin kauan kuin se on minulla ollut (mistähän sekin kertoo?).
Reilu viikko ehdittiin mennä pikkuhiljaa ravipätkiä lisäten - ehdinpä tehdä jo kaksi kokonaista kierrostakin ravissa, tosin hyyyyvin loivilla kaarteilla.
5.3. Kauan kaivattu luottolääkärimme saapui viimein Suomeen. Vaikka ell-laskuja onkin ehtinyt kertyä melkoinen tukku, en silti voinut ajatellakaan jättää tätä tilaisuutta käyttämättä; kyseessä on kuitenkin lääkäri, joka on hoitanut Durtsia koko tämän meidän yhteisen taipaleen ajan.
Muutama kierros ravia liinassa molempiin suuntiin: Ok, he is lame in both front legs.
Niinpä niin. Surullisinta on, että itse en nähnyt mitään muuta kuin hevosen, joka ravasi vähän liian kovaa. Ja vaikken nyt paljoa ole ratsastanutkaan, ei se silti tunnu kovin mieltäylentävältä, että on vaan ravaillut menemään ontuvalla hevosella.
Kuultuaan pitkän tutkimus- ja hoitokertomuksen ja katsottuaan rtg-kuvat, ell puudutti molempien etusten kavionivelet, jonka jälkeen D liikkui kuulemma puhtaasti. Tavallaan vähän liiankin. Nimittäin sen verran rapsakkaasti riekkui menemään, että kysyin lääkäriltä, josko voisi hoitaa vaan osan kivusta, ettei ihan noin terveeksi tulisi kuitenkaan ;) Taisi olla lääkärin etiikan kannalta semmoinen ehdotus, ettei ollut edes vitsinä hauska ;) (Mutta siis oikeasti hirvittää jo nyt ajatus, että kohta pitäisi kiivetä satulaan.)
Rtg-kuvissa ei tämänkään lääkärin mielestä näkynyt mitään dramaattista. Merkittävin löydös oli lisääntynyt neste kavionivelissä. Hoitona tietysti kavionivelen piikitys hyaluronilla ja tulehdusta poistavalla lääkkeellä (ei kortisoni).
Tympeetähän tässä on nyt se, että hepan olisi voinut hoitaa myös siellä Vermossa kerralla kuntoon, jos lääkäri ei olisi ollut hieman vanhanaikainen näkemyksissään. Hänhän olisi myös halunnut piikittää nimenomaan kavionivelen, mutta kun ei itse usko minkään muun aineen kuin kortisonin voimaan, niin ei halunnut sitä kaviokuumeriskiä ottaa (mikä tietysti oli viisasta) ja piikitti vain vuohiset. Tämän Vermon lääkärin mukaan muut aineet kuin kortisoni rauhoittavat korkeintaan omistajan mieltä?!?!
Takapolvet olivat nyt hyvät. Oliko sitten se bliistraus auttanut vai olinko alkujaankin väärässä, kun niistä jankutin. Ja se äkkinäinen otj-ontuma - olisiko voinut olla seurausta siitä bliistrauksesta tai oliko kolauttanut johonkin? Miten vaan, niin on mahtavaa, että takapolvia ei tarvinnut nyt hoitaa.
Toisaalta kaikkia kurjia puolia en jaksa alkaa edes listaamaan. Eniten harmittaa se noidankehä, mistä ei tunnu olevan ulospääsyä: hevosella on vikaa -> sen pitäisi liikkua oikein -> ratsastaja ei osaa -> heppa kipeytyy -> sairasloman aikana ratsastajan taidot ei ainakaan parane -> jne.
Mutta ehkä mä vielä jonkin keinon keksin! Sen verran sitkeä (naiivi, hölmö, lapsellinen..) olen, etten vieläkään aio antaa periksi!
 |
| Kengityksessä. |
17.2. päivällä Durtsille siis laitettiin rengaskengät ja pohjalliset etusiin. Iltaan mennessä heppa arkoikin jo molempia etusia. Kengittäjä tuli onneksi jo illalla laittamaan pahemmin oirelleen oikean etusen uudelleen. Nauloille oli vaikea löytää paikkaa, niin etteivät olisi heti painaneet. Päätin antaa kipulääkettä ja kävellä taas muutaman päivän (johan oltiin parina päivän otettu muutama pitkä sivu ravia).
 |
| Siitä sitten vaan naulaamaan... |
20.2. pyysin Johannaa ratsastamaan Durtsilla, että tulisi välillä liikuttua vähän laadukkaammin. D oli kävellyt vähän jäykästi eikä pienen ravipätkän jälkeen tarvinnut enää arpoa, että onkohan jotain vikaa vai ei: D ontui oikeaa takasta ihan kunnolla. Käynnissä käveli suht hyvin, jos kannustin, mutta jos vain antoi kävellä omaa tahtia, ylsivät takakaviot vain vaivoin etukavioiden jälkiin.
Mitään uutta ja ihmeellistä jalassa ei kuitenkaan tuntunut. Eräs ystävä kertoi, että hänen kokemuksensa mukaan hepat menevät usein bliistrauksesta ensin selkeästi huonommiksi, joten elättelin toiveita, että nytkin olisi kyse siitä.
21.2. lähdin itse Portugaliin (pakko näemmä lähteä reissuun, että pääsee joskus ratsastamaankin!). Aamupäivällä sain tallinpitäjältä viestin, että D oli arkonut oikeaa takasta jo käynnissäkin matkalla tarhaan. Hienoa. On niin kiva sälyttää eläinlääkäriyhteyksiä ja kaikkia ylimääräisiä juttuja muiden ihmisten kontolle :( Onneksi on Ella, joka hoiti kaiken loistavasti ja vieläpä iloisesti - ihan aarre!
Bliistrauksen tehnyt ell kävi vielä samana päivänä: takakavio oli vähän lämmin ja siinä tuntui pulssi. D reagoi kuitenkin enemmän vuohisnivelen kuin polven taivutukseen, ja ell oli ehdottanut, että voisi kokeilla ottaa kengän pois.
Vaihteeksi kipulääkettä ja kävelyä.
24.2. Kengittäjä kävi, totesi kavion kylmäksi eikä suostunut ottamaan kenkää pois (onneksi, eihän D:tä voi pitää ilman kenkiä, kun muutenkin on semmoinen arkoja). Kipulääkkeen antaminen lopettiin lääkärin ohjeesta, ja D oli kuulemma virkeä ja liikkui reippaasti. Ravipätkiä alettiin lisätä pikkuhiljaa, ja kipulääkkeestä luovuttiin.
27.2. Kotiuduin reissusta. D oli vastoin ennakkopelkojani kiltti ratsastaa, ja tuntui minusta ihan puhtaalta. Molemmat oikean puolen kaviot olivat lämpimät ennen ratsastusta, mutta toisaalta sekalaista lämpöilyä Durtsilla on ollut niin kauan kuin se on minulla ollut (mistähän sekin kertoo?).
Reilu viikko ehdittiin mennä pikkuhiljaa ravipätkiä lisäten - ehdinpä tehdä jo kaksi kokonaista kierrostakin ravissa, tosin hyyyyvin loivilla kaarteilla.
5.3. Kauan kaivattu luottolääkärimme saapui viimein Suomeen. Vaikka ell-laskuja onkin ehtinyt kertyä melkoinen tukku, en silti voinut ajatellakaan jättää tätä tilaisuutta käyttämättä; kyseessä on kuitenkin lääkäri, joka on hoitanut Durtsia koko tämän meidän yhteisen taipaleen ajan.
Muutama kierros ravia liinassa molempiin suuntiin: Ok, he is lame in both front legs.
 |
| Mitään en oo ottanu... |
Niinpä niin. Surullisinta on, että itse en nähnyt mitään muuta kuin hevosen, joka ravasi vähän liian kovaa. Ja vaikken nyt paljoa ole ratsastanutkaan, ei se silti tunnu kovin mieltäylentävältä, että on vaan ravaillut menemään ontuvalla hevosella.
Kuultuaan pitkän tutkimus- ja hoitokertomuksen ja katsottuaan rtg-kuvat, ell puudutti molempien etusten kavionivelet, jonka jälkeen D liikkui kuulemma puhtaasti. Tavallaan vähän liiankin. Nimittäin sen verran rapsakkaasti riekkui menemään, että kysyin lääkäriltä, josko voisi hoitaa vaan osan kivusta, ettei ihan noin terveeksi tulisi kuitenkaan ;) Taisi olla lääkärin etiikan kannalta semmoinen ehdotus, ettei ollut edes vitsinä hauska ;) (Mutta siis oikeasti hirvittää jo nyt ajatus, että kohta pitäisi kiivetä satulaan.)
Rtg-kuvissa ei tämänkään lääkärin mielestä näkynyt mitään dramaattista. Merkittävin löydös oli lisääntynyt neste kavionivelissä. Hoitona tietysti kavionivelen piikitys hyaluronilla ja tulehdusta poistavalla lääkkeellä (ei kortisoni).
 |
| Töppöset. |
Tympeetähän tässä on nyt se, että hepan olisi voinut hoitaa myös siellä Vermossa kerralla kuntoon, jos lääkäri ei olisi ollut hieman vanhanaikainen näkemyksissään. Hänhän olisi myös halunnut piikittää nimenomaan kavionivelen, mutta kun ei itse usko minkään muun aineen kuin kortisonin voimaan, niin ei halunnut sitä kaviokuumeriskiä ottaa (mikä tietysti oli viisasta) ja piikitti vain vuohiset. Tämän Vermon lääkärin mukaan muut aineet kuin kortisoni rauhoittavat korkeintaan omistajan mieltä?!?!
Takapolvet olivat nyt hyvät. Oliko sitten se bliistraus auttanut vai olinko alkujaankin väärässä, kun niistä jankutin. Ja se äkkinäinen otj-ontuma - olisiko voinut olla seurausta siitä bliistrauksesta tai oliko kolauttanut johonkin? Miten vaan, niin on mahtavaa, että takapolvia ei tarvinnut nyt hoitaa.
Toisaalta kaikkia kurjia puolia en jaksa alkaa edes listaamaan. Eniten harmittaa se noidankehä, mistä ei tunnu olevan ulospääsyä: hevosella on vikaa -> sen pitäisi liikkua oikein -> ratsastaja ei osaa -> heppa kipeytyy -> sairasloman aikana ratsastajan taidot ei ainakaan parane -> jne.
Mutta ehkä mä vielä jonkin keinon keksin! Sen verran sitkeä (naiivi, hölmö, lapsellinen..) olen, etten vieläkään aio antaa periksi!
Tilaa:
Kommentit (Atom)