On ratsastamista – ja sitten on Ratsastamista

Siitä on nyt suunnilleen vuoden päivät, kun ratsuväki (=supervalmentaja Mia) karautti tallinpihaan pelastamaan tätiä pahasta pulasta. Monien muiden ongelmien ohella hyvin nopeasti kävi ilmeiseksi, että yksi este täysipainoiselle harjoittelulle oli surkea kunto.

Niin kuin moni muukin asia, on myös kunto kohentunut vuoden aikana, mutta samaa tahtia on kasvanut myös vaatimustaso – lopputulema on se, että jokaisella tunnilla meinaa loppuu kunto kesken, sekä minulta että Durandolta. Tilannetta ei varmasti ole parantanut pyrkimykseni onnistuneisiin ratsastuskertoihin, mikä on tarkoittanut käytännössä noin 15–20 minuutin ratsastuksia. No päätin viime viikolla, että on ryhtiliikkeen aika!

Mutta voi hyvänen aika, miten vaikea on Ratsastaa itsekseen! Sykemittari on tämänkin sluibailun todentamisessa aika armoton kaveri:

Valmennustunnin lukemat

sykealue 3 (korkein) – 13:23
sykealue 2 – 18:30

Itsekseen ratsastaessa

sykealue 3 – 0 min
sykealue 2 – 3:26

Ja minä muka ihan tosissani yritin!!! 

No nyt tuon herätyksen jälkeen olen tsempannut entistä enemmän ja eilistä itsenäiseltä ratsastukselta kirjautui reilut 13 minuuttia sykealueelle 2 ja 3-sykealueelle jopa 20 sekuntia :)

Enkä nyt siis yritäkään väittää, että ratsastuksen kuuluisi aina olla sellaista, että syke nousee hurjaksi – sehän riippuu aina ratsukon tasosta, päivän kunnosta ja siitä, mitä harjoitellaan. Selvää kuitenkin on, että samalla hevosella näin suuret erot valmennustuntien ja itsekseen ratsastusten välillä kertovat karua kieltä siitä, että itsekseen tekeminen ei ole Ratsastamista nähnytkään, ei aina edes ratsastamista vaan ehkä pikemminkin jonkinlaista ratsastelua.

Haastan siis itseni muokkaamaan sekä valmennustuntien että itsenäisten ratsastustuntien sykealuelukemia lähemmäs toisiaan. Valmennustuntien lukemat saisivat kunnon kohentamisen myötä mielellään vähän laskea ja itsenäisen ratsastuksen lukemat tsemppaamiseen ja keskittymisen myötä vähän kasvaa.

Kuntokuurilaiset :)

Ulko-ohja!

Se muuten vaikuttaa yllättävän paljon laukannoston onnistumiseen, että muistaako/osaako pitää sen ulko-ohjan kädessä vai rynniikö sen kätensä kanssa reiluun etukenoon ja siitä komeasti sään yli. Tämän päivän tunnilla Mia sai sanoa mulle aiheesta vähintään puolensataa kertaa, mutta kyllä sillä tulostakin syntyi; vasemman kierroksen ratsastaminen kaikkinensakin oli helpompaa ja laukannostotkin onnistuivat vähän paremmalla prosentilla. Ja kaikki tämä ilman hysteeristä lantion vääntelyä ja kääntelyä :)

Joo, taitaa mennä mun touhu välillä vähän turhan analyyttiseksi ja pienten yksityiskohtien hinkkaamiseen. Tähän liittyen tulikin edelliseen postaukseen joltain anonyymiltä kommentoijalta ihan oivallinen kommentti, että välillä pitäisi vaan ratsastaa eikä miettiä liikaa. Totta sinällään, mutta tällaisessa tilanteessa, kun hevosella on selkeä vinous ja sen on vaikeaa liikkua vasempaan kierrokseen, ei asiaa ehkä parantaisi se, että laukattaisiin menemään aina vain oikeaa laukkaa, kierroksesta riippumatta? Sillä muuta en saisi aikaiseksi, jos vain antaisin mennä.

Kiitos muuten kaikille taas ihanista kommenteista ja superhyvistä venyttelyvinkeistä. Olen niitä lähes kaikkia jo kokeillut – osa tuntui ihan hyviltä ja osa ihan mahdottomilta toteuttaa (Sanna – miten ihmeessä pääsee kyykkyyn selkä seinää vasten jalkapohjat lattiassa??? En siis pääse lähellekään eli ymmärsinkö jotain väärin vai oonko vaan ihan järkky jäykkä?). Todella hyviä venyttelyohjeita oli Helin vinkkaamassa Mobilatin oppaassa. Näitä oon tehnyt nyt ahkerasti.

*****

Täytyy sanoa, että jos näitä vinousongelmia ei olisi, niin mulla olis varmaan ihan hirmuinen hehkutus meneillään – siinä määrin kivasti menee nyt muuten Durandon kanssa. Se on ihana sekä ratsastaessa että muuten touhutessa ja hoitaessa. Tai no, ratsastaessa se on just niin ihan kuin millaiseksi mä osaan sen ratsastaa ;)

Hurjan söpö tyyppi se mun heppa.

*****

Heräsin siihen, että jotain tavoitteitakin pitäisi miettiä. Nimittäin:

"The major reason for setting a goal is for what it makes of you to accomplish it. What it makes of you will always be the far greater value than what you get." - Jim Rohn

Korkealta on tiputtu ja monta kertaa

Tiputtu on, paitsi ei fyysisesti hevosen selästä.

Kaikenlaisten ihanteiden ja arvojen kanssa tuntuu elämässä joutuvan koville. Joutuu koville, kun yrittää näkemyksiään perustella. Ja koville, kun huomaa, ettei onnistu käännyttämään kaikkia, pelastamaan kaikkia. Ja koville, kun joutuu välillä häpeämään sitä viiteryhmää, johon kuuluu – halusi tai ei. Silti aion pitää ihanteistani ja arvoistani kiinni. Yksi niistä on se, että arvostan elämää. Hevosmaailmassa se ei vaikuta olevan ihan itsestäänselvyys.

*****

Toinen iso tipahdus meni suunnilleen näin: tallikaveri oli lähdössä lomalle ja kysyi, jos voisin ratsastaa hänen hevostaan muutamana päivänä. Lupauduin, mutta halusin kokeilla hevosta hänen nähtensä. Ensimmäinen kerta meni huonosti, ohjauspaneeli oli hyvin erilainen kuin Durandolla ja olin aika hukassa. Loppua kohti sain ehkä vähän jutun juonesta kiinni. Halusin kuitenkin kokeilla myös toisen kerran vielä omistajan nähden.

Kokeilukertojen välissä oli pari viikkoa ja sinä aikana pääni oli ilmeisesti täyttynyt pissalla tai jollain muulla vähemmän mairittelevalla. Asenteeni (omassa mielessäni) oli suoraan sanottuna ylimielinen. Ajattelin, että käyn vain nopeasti selässä kokeilemassa kaikki askellajit läpi.

Niinpä niin. En käy jokaista nöyryytyksen hetkeä erikseen läpi, mutta ehkä kokonaisuus kulminoituu parhaiten taas tyyppivikaani – laukka ei tahtonut nousta, ei sitten niin millään. Olo oli hikisen tunnin jälkeen pettynyt, mutta samalla kiitollinen. Kyllä on vaan hyvä, että välillä palautellaan maanpinnalle oikein huolella – en nimittäin halua sinne kuplaan.

*****

Ja sitten on vielä oma istunta. Siis se, jonka jotenkin ajattelin jo pikkuhiljaa löytävän jotain järkevää muotoa.

No joo, muotoa ehkä tavallaan, muotohan se on käkkärämännylläkin. Nättikin, muttei ehkä paras mahdollinen ratsastukseen.

Erityisesti vasemmassa kierroksessa vasen lonkka työntyy edelleen eteenpäin ja ilmeisesti kompensoin sitä työntämällä oikeaa kättä eteenpäin -> menetän hevosen ulko-ohjalta, jolloin se punkee lapa edellä ulos ja sitä yritän sitten korjata hivuttamalla oikeaa kättä sään yli. Lopputuloksena on semmoinen staattisen jännityksen paketti, ettei yhtäkään osaa pysty liikuttamaan erillisenä. Siis ihan oikeasti en tahdo saada vasenta polvea irti satulassa ilman, että nostan pepun irti ja yritän rentouttaa ensin koko paketin.

Tässä samassa tietysti vielä paino liukuu oikealle, jolloin se muutenkin haasteellisen vasemman laukan nostaminen on tietysti ihan lasten leikkiä? Joo, ei ole.

Apua, mitä teen?

Lonkkia pitää ainakin venytellä hurjasti enemmän. Muutamia venytyksiä löysin täältä, mutta mielellään saatte laittaa suosikkivenytyksenne jakoon :) 

Onko jollakulla omakohtaista kokemusta tällaisen könötyksen korjaamisesta? Nyt olisi hyvät neuvot tarpeen. 

Kannusta – älä maiskuta

Kouluratsastuksen säännöissä ja arvostelussa kummastuttaa monikin asia, mutta juuri nyt pinnalla on tämä:

Miksi maiskuttaminen vähentää pisteitä mutta kannuksilla tökkiminen ei? (Ainakaan, jos sen pystyy tekemään niin, ettei tuomari näe...)

Onko tavoitteena tosiaan vain pelkkä ulkoinen kimallus? Illuusio, joka on hyväksyttävämpää saada aikaan väkivallalla kuin ääntelemällä?

Minuun tekisi ainakin suuren vaikutuksen ratsastaja, joka saisi hevosen toimimaan pelkillä ääniavuilla. Ja mieluummin katselen (ja kuuntelen) maiskuttavaa ratsastajaa kuin sellaista, joka käyttää maiskutusten tilalla kannuksia.

Tottakai hienointa olisi varmaan, jos mitään ulospäin näkyvää tai kuuluvaa ei tarvittaisi, että yhteys ratsastajan ja hevosen välillä olisi vahva mutta näkymätön. Tähän kuitenkaan harva pystyy, mutta miksi kummassa yhteyden luomisessa halutaan enemmin suosia kannuksia kuin maiskutusta?

Eikä tämä nyt ole mikään yleistettävä puheenvuoro kannuksia vastaan tai maiskutusten puolesta - molemmille voi olla aikansa ja paikkansa. Ymmärrän hyvin, ettei valmentajani halua minun maiskuttavan, se ei nimittäin aiheuta hevosessani minkäänlaista reaktiota. Lisäksi olen aiempien haasteiden seurauksena henkisesti riippuvainen kannuksista, joten en todellakaan ole mikään upea esimerkki.

Kyseenalaistan silti kouluratsastuksen säännöt, jotka rankaisevat maiskuttamisesta, mutta sallivat kannusten käytön – ja itse asiassa edellyttävät kannuksia osana kilpailuasua.

Jossakin tämän vuoden Hippoksessa käsiteltiin hevosen hyvää elämää. Sieltä jäi mieleen, että hevonen on yksi harvoista eläimistä, joka ei juurikaan ääntele kivusta. Jutussa herätettiin miettimään, miten erilaisena (koulu)ratsastus näyttäytyisi, jos hevonen uikuttaisi tai vinkaisisi joka kerta, kun kannus osuu kylkeen tai kuolain satuttaa suuta.

Niinpä niin, mutta sääntöjen valossa on vain tärkeää olla maiskuttamatta...

Laardia ei voi hallita

Kuntokuuri on sujunut vähän vaihtelevasti. Tai no kuntoiluosuus on kyllä sujunut paremmin kuin hyvin, mutta ruokapuolella on välillä ollut enemmänkin huomauttamista. Erityisesti tuo edellisviikko yksinhuoltajana muka oikeutti kantamaan kotiin kaikenlaista lohtupupellusta.

Ajoittaisista lipsumisista huolimatta tuloksia on kuitenkin syntynyt.

Kehonkoostumusmittaus 8.2.2013
Paino 68,4 kg
Rasvaprosentti 32,8
Rasvan massa 22,4 kg

Kehonkoostumusmittaus 16.3.2013
Paino 66,6 kg
Rasvaprosentti 29,3
Rasvan massa 19,5 kg

Jos tuosta nyt tarkastelisi pelkkää painoa, tulos näyttäisi aika masentavalta: reilut 5 viikkoa ja alle kaksi kiloa. Mutta koska tavoitteena ei ole (vain) painonpudotus, olen tuloksista todella iloinen: multa on lähtenyt näinä viikkoina lähes kolme kiloa rasvaa!!!

Oon myös epäsäännöllisen säännöllisesti heilunut mittanauhan kanssa 2012 keväästä lähtien. Vyötärön ympärys oli 14.3.2012 86 cm ja eilen 20.3. 74 cm – ei ihme, että osa vaatteista on tuntunut vähän isoilta :) 

Kehonhallintaa

Keventyneen ja urheilullisemman olemuksen myötä ratsastuskin on muuttunut ehkä piirun verran helpommaksi.

Väitän nimittäin, että ylimääräinen rasva asettaa suuria haasteita kehonhallinnalle. Vaikka alla olisi minkälainen korsetti, ei se estä laardia kulkemasta omia polkujaan. Tämä koskee omalla kokemuksellani erityisesti vatsan ja rinnan alueelle kertyvää ainesta.

Tissit nyt voi vielä jotenkin kiristää kiinni kroppaan laittamalla kahdeksat liivit päällekäin, mutta mistäs sille mahamakkaralle saisi samanlaisen virityksen?

Erityisesti harjoitusravissa on kiva istua: siinä vaiheessa, kun lihasosio on jo tulossa alaspäin, matkaa makkara vielä kohti lakipistettä ja kun lihaksisto aloittaa uuden pompun ylöspäin, iskee maan vetovoima laardirenkaaseen, joka laskeutuu lötsähtäen jonnekin sinne satulan etukaaren tietämille.

No juu, ehkä nyt vähän lähti mopo käsistä :) Mutta oon ihan oikeasti sitä mieltä, että tässä on pieni totuuden jyvänen – tai isokin.

Paitsi satulassa saman ilmiön huomaa ihan jo jumpassa haara-perus-hyppyjä tehdessä; se luonnon muovaama hulavanne vaan kertakaikkiaan elää ihan omaa elämäänsä. Eikä muuten tee hyppimisestä mitenkään mukavan tuntuista.

Mutta hei, tämä ei nyt ollut mikään täydelliseksi muuttuneen avautuminen tyyliin: entinen elämäni mahamakkaroiden kanssa. Nimittäin makkaraa löytyy kyllä edelleenkin ja se jäntevä, urheilullinen ja energinen ratsastaja seikkailee toistaiseksi lähinnä mielikuvissani. Mutta en lakkaa tavoittelemasta sitä päivää, jolloin minun olisi – edes teoriassa – mahdollista hallita koko kehoani.

Mielikuvaa superjäntevästä kehosta yritän vahvistaa katsomalla vähintään parin viikon välein tämän videon:

Myönteisiä ajatuksia

Vasen laukka on vielä selkeästi huonompaa kuin oikea, mutta suunta tuntuisi olevan hitusen parempaan ja olen varovaisen toiveikas.

Tavallaan on vähän karua, että oppia pitää hakea hevosen oireilujen kautta, mutta haasteet vasemmassa laukassa ovat selkeästi kehittäneet mun tasapainoa, sekä henkistä että fyysistä.

Aiemmin, jos D nosti väärän laukan heilahdin yleensä välittömästi etukenoon ja menetin kokonaan yhteyden sekä hevoseen että omaan suunnitelmaani.Viime torstain tunnilla oli selkeästi useiten kuultu huuto Mian suusta "Istu!" – ja uskaltaisin väittää, ettei ihan hukkaan mennyt se huutaminen.

Löysin tuolla tunnilla sekä vakautta istuntaan että toimivampaa suhtautumista tilanteeseen, jossa kaikki ei mene kerralla oikein; vaikkei ensimmäisellä pyynnöllä saisi toivomaansa, ei se ole syy luovuttaa ja plösähtää henkisesti. Jos vasemman laukan sijasta nousee oikea, niin sitten ratsastetaan muutama askel sitä laukkaa, siirrytään hallitusti raviin ja otetaan uusi yritys. Paitsi ettei ajatus siinä hetkessä saa olla se, että yrittää vaan se että tekee.

Vähän samantapainen oivallus tuli taas tänään tunnilla. Minun piti ravissa kääntää vähän lyhyen sivun keskikohdan jälkeen pituushalkaisijalle ja ratsastaa ensin suoraan, sitten muutama askel pohkeenväistöä uralle päin, muttei sinne asti ja sitten taas suoraan.

Vasemmassa kierroksessa Durandon suoristaminen tuntui aluksi todella työläältä. D heitti perää oikealle ja minä pungin sitä pohkeella takaisin paikoilleen ja jos sen sain, niin sitten karkasi jompikumpi lapa tai vähintään oli kaula ihan mutkalla johonkin suuntaan. Äh, ei tästä mitään tuu -ajatus meinasi jo päästä valoilleen, kunnes Mia taas antoi toimivan ratkaisun avaimet: Jos keskityn korjaamaan, keskityn virheeseen. Mun pitää ajatella sitä, mitä haluan saada aikaan eli suoraa hevosta. Ja simsalabim!, tämän jälkeen tehtävä oli monin verroin helpompi ja ennen kaikkea tunnelma mun ja Durandon välillä todella paljon miellyttävämpi.

Paikoitellen tänään tuli muutenkin kivoja onnistumisia, ja mieltä lämmitti Mian kommentti tunnin lopuksi, että sain ratsastettua kaikki askellajit molempiin suuntiin ajoittain hyviksi.

Kaikkein eniten lämmittää kuitenkin ne hetket, jolloin tunnen, että D on oikeasti kuulolla, mun kanssa. Ei sitä hienompaa tunnetta ole. Eilen semmoinen fiilis oli, kun käveltiin yhdessä pellon ympäri auringon laskiessa. Siihen hetkeen olisi voinut pysähtyä pitkäksikin aikaa.

*****

Jos olisin blogannut viime viikolla, olisi myönteisiä ajatuksia ollut vähän vaikeampi löytää: mies oli reissussa, töitä oli älyttömästi, koira sairasti ja koko ajan oli kiire johonkin tai huono omatunto siitä, kun ehti olla niin vähän kotona koiran kanssa. Kaiken huipuksi torstain tunnin jälkeen loimittaessani, D hieroi turpaansa jalkaansa vasten sillä seurauksella, että ohjat tarttuivat ensin suojaan ja sitten pienen tempoilun jälkeen olikin melkoinen show pystyssä ja heppa irti maneesissa.

Lopulta sain kuin sainkin Durandon uskomaan, että pysähtyminen on ainoa järkevä ratkaisu. Suitset olivat toki menneet jo rikki, mutta ohjat olivat niin tiukasti kiinni suojassa, että piti irrottaa ensin ohja kuolainrenkaasta ja sitten suoja jalasta, että sain paketin purettua. Sen jälkeen tulikin vähän kyyneleet silmiin. Onneksi sentään säilyi toimintakyky niin kauan kuin sitä tarvitsi. Täytyy olla kiitollinen, ettei sattunut mitään pahempaa, ei Durandolle eikä maneesissa olleelle toiselle ratsukolle. Niin että kai tässäkin pilvessä oli hopeareuna. Ja kyllä, opinkin jotain: en aio laskea jatkossa ohjista irti, en edes sekunniksi. (Enkä ainakaan ennen kuin tämä järkytys on unohtunut.)

Kliseitä ja seteleitä – eli hevosenomistajan elämää

Kirjoittelin tämän postauksen jo ennen joulua, mutta jostain syystä se jäi silloin julkaisematta. No, ei ole mieli ehtinyt vielä muuttua, joten tämä on edelleen ajankohtainen :)

********

Nimimerkki M toivoi kommenteissa postausta elämästä hevosenomistajana, lähinnä talousvinkkelistä. Kuten jo kommenttiinkin vastasin, joudun raha-asioiden osalta tuottamaan pettymyksen, sillä en suostu niistä täällä kovin tarkasti kirjoittamaan. Enkä edes voisi, sillä totuus on, että omakaan kipukynnys ei kärsinyt pitää kovin tarkkaa kirjaa heppamenoista. Puhumattakaan siitä, että uskaltaisin rustata niitä johonkin ylös sillä riskillä, että mieheni saattaisi nähdä laskelmat.

Rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että tiesin jo etukäteen hevosenomistamisen olevan kallista hommaa, mutta ehkä totuus silti pääsi vähän yllättämään. Siihen, kuinka paljon hevoseen ja omaan ratsastukseen voi upottaa rahaa, ei varmasti ole mitään ylärajaa. Toisaalta hyvin paljon pienemmilläkin menoilla tätä voisi tehdä kuin miten itse olen valinnut.

Laskelmia en ole tehnyt myöskään siksi, että jollain tavalla koko totuus varmaan hävettäisikin. Minut on kasvatettu tarkan markan tytöksi, säästäväiseksi ja järkeväksi. Sellaiseksi, joka ei koskaan pyyhi tiskipöytää talouspaperilla, joka riemuitsee jokaisesta säästetystä eurosta ja menee sekaisin punaisista hintalapuista (se nyt ei tosin kovin järkevää ole).

Onneksi hevosmaailma imi mukaansa vähitellen. Alkuun ratsastuskoulun alkeiskurssi tuntui kalliilta: 26 euroa yhdestä tunnista, kun kansalaisopistossa sai jumpata koko lukukauden neljällä kympillä! Mutta jotenkin siihen kai turtuu... hetken päästä mukaan tuli satunnaisia ekstratunteja, sitten tilapäinen vuokraheppa, sitten pysyvä vuokraheppa ratsastuskoulun rinnalle, sitten puoliylläpitoheppa, joka tuolloin tuntui ihan maksimilta, mitä talous voisi kestää; siis puolikas tallivuokra ja valmennukset pari kertaa viikossa. Niinpä niin.

Kliseitä patjan alla

En tiedä, olisinko koskaan päätynyt ostamaan hevosta tai edes harrastamaan ratsastusta niin intohimoisesti, ilman aikaa, jolloin odottelin tuloksia ultraäänistä, magneettikuvista ja koepaloista. Kuulostaa kliseiseltä ja naurettavalta sanoa, että vasta sitten, kun jouduin jollain tavalla kohdakkain elämän rajallisuuden kanssa, opin elämään.

Kliseisyyden lisäksi se ei myöskään ole totta. On minussa aimo annos murehtijaa, suorittajaa ja ylihuomenessa elejää edelleenkin, mutta ehkä olen myös vähän oppinut hellittämään. Ja ainakin raha-asioissa yritän muistutella itselleni, että ei täältä mitään mukaansa saa kuitenkaan, joten miksi hilloa seteleitä patjan alle, jos niillä voi tehdä jotain sellaista, joka tekee onnelliseksi. Elämäni päätarkoitus ei (enää) ole asuntolainan lyhentäminen.

Sitoutuminen

M myös kysyi kommentissaan, onko hevoselämässä mitään ikävää tai onko jotain sellaista, mitä kaipaan edellisestä elämästä.

Hevosen (tai minkä tahansa muun eläimen) hankkiminen edellyttää sitoututumista sen hoitamiseen. Täysihoitotalli helpottaa tietysti urakkaa merkittävästi, mutta tämän reilun vuoden ajalle ei kyllä ole montaa päivää mahtunut, jolloin en olisi käynyt tallilla ollenkaan. Joskus on ollut töiden vuoksi vähän kiirettä, ja silloin tallireissu on saattanut aikataulullisesti vähän stressata, mutta siitä huolimatta on tallille ollut aina kiva mennä.

Talli on minulle se paikka, missä muun elämän huolet ja murheet oikeasti unohtuvat. Vaikka työssäni olen nopea, tallilla olen hidas. Se on minulle rauhan ja rauhoittumisen paikka. Se paikka, jossa todella harjoittelen hetkessä elämistä. Sekä omasta halusta että hevosen vaatimuksesta.

(Toki hevosen omistaminen tuo mukanaan omat huolet, jotka aika yleisesti tuntuvat liittyvän hevosen terveyteen ja hyvinvointiin. Ne huolet välillä tunkeutuvat rauhan tyyssijaani ja varjostavat muuten niin ihania tallikäyntejä.)

Elämä (haasteellisen) koiran kanssa on opettanut minut siihen, että mitään kovin spontaania ei ole yleensä voinut kalenteriinsa sovittaa. Töistä on pitänyt tulla kotiin huolehtimaan koiran ulkoiluttamisesta ja lomamatkat on pitänyt varata hyvissä ajoin, jotta on ollut aikaa sopia myös koiralle hoitopaikka tai hoitaja. Siinä mielessä hevosen omistaminen ei ole merkittävästi muuttanut tilannetta. Tosin liikuttajan löytäminen hevoselle on vielä vaikeampaa kuin hoitajan löytäminen koiralle – no, rahalla sekin tietysti ratkeaa, jos klinikkakäyntien, heinälaatikoiden ja valmennusten jälkeen vielä on jäänyt jotain pussin pohjalle ;)

Krooninen aikapula

Hevosen ostamisen myötä suurin muutos on ollu kroonisen aikapulan paheneminen. Kun joka päivä menee vähintään kolme tuntia tallireissuun ja jotain muutakin urheilua pitäisi harrastaa, jää ystävien näkemiseen häpeällisen vähän aikaa ja energiaa.

Olen kyllä nähnyt niitäkin hevosenomistajia, jotka ehtivät vaikka mitä, joten ehkä se menee tämän aloittelijuuteni piikkiin, mutta kyllä tämän vuoden aikana on usein tuntunut siltä, että jos en ole tallilla, olen kuskaamassa Durdea klinikalle, hakemassa traikkua lainaan, etsimässä sopivia putseja, roudaamassa rehusäkkejä jostain Lohjan perukoilta tai surffaamassa nettikaupoissa etsimässä halvimpia nivelvalmisteita.

Aikapula on siis se mielestäni ainoa jollain tavalla negatiivinen asia hevoselämässä. Ristiriitaiseksi tilanteen tekee se, että kaikki hevosaiheinen tekeminen (no ehkä ei klinikkakäynnit kuitenkaan) on mieleistä, mutta välillä sen hohtoa himmentää kolkuttava omatunto siitä, ettei aikaa tärkeille ihmisille meinaa järjestyä millään. 

Lisää kliseitä

Rahanmenosta ja aikapulasta voivottelun vastapainoksi ajattelin kirjata tähän pitkän plussalistan hevosenomistamisesta. Sitten alkoi tuntua, ettei mikään plussalista ikinä pysty kuvaamaan sitä, miten iso merkitys hevosharrastuksella on minun elämälleni ollut. Ei minulla taida olla sille edes sanoja.








 

Ei nyt varsinaisesti mikään näyttävä paluu

Piikityksen jälkeiset neljä päivää taluttelin Durandoa maasta käsin. Sitten seuraavat neljä päivää sai mennä käyntiä ja kevyesti ravia selästä. Tänään kokeilin jo vähän laukkaakin.

Oikea laukka tuntui oikein miellyttävältä. Vasen taas...no, se uhkasi pitkään loistaa poissaolollaan. Kun viimein sain vasemman laukan nousemaan, olin jo siihen mennessä menettänyt sen vähäisenkin itsevarmuuteni eli laukan ratsastamisesta ei ollut tietoakaan – kunhan keikuin mukana. Jotain hyvää kuitenkin verrattuna siihen ihan pahimpaan aikaan: vasen laukka pysyi yllä, kunnes minä siirsin raviin eikä ollut yhtään sellaista tunnetta, että jos yhtään kosken ulko-ohjaan, niin rikkoisi heti.

Nyt täytyy pitää vaan peukkuja, että vasemman laukan hankaluuden takana ei ole (enää) mikään kipu, vaan esimerkiksi muistijälki aiemmasta epämukavuudesta tai sitten lomailun ja tätimäisen hömpsyttelyratsastelun aikaansaama vinous, joka tekee vasemmasta ylipäätään vähän hankalamman suunnan. 

Ja kun mulla kuitenkin on niin pitkä historia laukannosto-ongelmien kuningattarena ;), niin todettakoon tässä, että kyllähän tänäänkin jokainen laukkapyyntö sai aikaan laukan, mutta vasemmassa kierroksessa ei vain kovinkaan usein sitä toivottua vasenta laukkaa.

Ensimmäinen saikun jälkeinen tunti on vasta maanantaina, mutta täytyy toivoa, että huomenna menee paremmin. Tai pitäiskö vaan unohtaa ratsastaa huomenna :)

Joku lämminkin päivä on mahtunut joukkoon. Nakukävelyn jälkeen päästin Durandon hetkeksi tarhaan ja arvelin, että saattaisi innostua riekkumaan. No tää kuvan toiminta oli rajuinta, mitä irtos =)