Epäonnistumisen riemu

Aika idyllistä, eikös?

Eilisellä tunnilla oivalsin taas kehittyneeni. En siksi, että olisin tehnyt jotain erityisen hyvin vaan siksi, että huomasin tuntevani, kun tein joitakin asioita vähän sinnepäin tai en muuten vain onnistunut. Vielä joitakin kuukausia takaperin olisin saattanut ratsastaa kulman todella huonosti ja väittää kirkkain silmin palautteen jälkeen, että luulin sen menneen ihan hyvin. Nykyään huomaan välillä jo itsekin kehnon ratsastuksen ennen kuin Mia kerkiää siitä motkottamaan :)

Tämä varmasti liittyy siihen, että taitojen hiljalleen karttuessa pystyy antaa tilaa muunkin kuin oman itsensä tuntemiselle. Mutta kyllä se on vielä tosi pienestä kiinni, että sulkeudun sinne omaan kuplaani; ei se oikeastaan vaadi kuin kehotuksen käyttää vatsalihaksia, niin keskittyminen ei riitä enää mihinkään muuhun asiaan - ei siis edes sen huomaamiseen, missä hevonen liikkuu, puhumattakaan siitä, että tuntisi, miten se liikkuu. Tai edes että liikkuuko lainkaan.

Eilen keskittyttiin siis ratsastamaan hyviä kulmia, asettaen ja taivuttaen. Osa meni ihan penkin alle, mutta väliin mahtui jokunen onnistuminenkin. Oikea kierros on Nortille selkeästi haasteellisempi, ja siihen suuntaan onnistumisia tulikin vähemmän.

Ja sitten aikamme taivuteltuamme päästiin taas hyppäämään! Siis semmoista miniristikkoa ja kolmen kaarevalla uralla olevan kavaletin sarjaa. Keskityttiin siihen, että oltaisiin hypyssä oikeaan aikaan ja riittävästi mukana. Ristikolla sain aluksi palautetta siitä, että käsi ei myödännyt hypyssä yhtään. No ei kai, kun takapuoli pysyi enempi ja vähempi tiukasti kiinni satulassa. Ollaan parilla tunnilla menty kavaletteja niin, että on nimenomaan pitänyt istua kavaletin ylikin enkä ymmärtänyt, että nyt ei sitten pitänytkään. Kas kun kaikki tarttee vääntää rautalangasta.

Yhden kerran onnistui ristikon ylitys niin, että tuli positiivista palautetta myötäämisestä. Kertoo siitä, että ihan alkumetreillä ollaan harjoittelussa.

Kolmen kavaletin sarja alkoi niin, että sain oikein kunnolla huutia, kun en saanut Norttia ajoissa laukkaan ja päätin sitten ohjata kavalettien ohi. Yritin kysyä, että jos näin käy, niin kuuluuko ohjata ohi vai mennä sitten kavaletit ravissa. Täpäkkä vastaus kuului, että tuommoista kysymystä ei ole, koska ei ole semmoista vaihtoehtoa, että hevonen ei laukkaa, jos siltä sitä pyydetään.

Tässä on siis mulle oivallinen opetus: sen sijaan, että mietin aina sitä, miten pitää toimia sitten, kun asiat ovat menneet pieleen, mun pitää keskittyä miettimään, miten saan asiat sujumaan mun suunnitelmien mukaan. Tämän opettelu on olennaisen tärkeää tai musta ei voi koskaan tulla hyvää ratsastajaa. Olen ihan varma, että hevonen vaistoaa sen, jos mietin jo valmiiksi, miten toimin sitten, jos (kun) pyytämäni ei mene läpi.

Seuraavat kerrat kavaletit vasempaan kierrokseen sujuivat kohtuullisesti ja olin jo varmaan liian tyytyväinen itseeni, kun vaihdettiin suuntaa. Oikea kierros on tosiaan Nortille vaikeampi, mutta senhän olin jo autuaasti unohtanut ja odotin, että homma sujuu yhtä vaivattomasti kuin vasempaan. No ei sujunut. Hyvän tien ratsastaminen oli vaikeaa ja muutaman kerran laukka hiipui juuri ensimmäisen kavaletin kohdalla. Siitähän seurasi taas vähän huutia, jonka jälkeen skarppasin ja rohkenin vaatia Nortilta laukkaa vähän vaikeampakin hetkinä. Kyllä se vaan on niin, että tätikin tarttee aina välillä vähän ryöpytystä, että muistaa vaatia itseltään tarpeeksi.

Lopuksi harjoiteltiin kevyttää istuntaa, myötäämistä ja täsmällisiä siirtymiä ratsastamalla puolen kentän kokoista neliötä, josta toinen puolikas mentiin ravissa ja toinen laukassa kevyessä istunnassa. Laukassa piti harjoitella käden siirtämistä eteenpäin. Ilman esteitä homma sujui melko hyvin. Lantion asento meinasi tosin vähän väliä repsahtaa, mutta onneksi tarkkasilmäinen valmentaja muistutteli siitä.

Niin kivaa!

Kaunottaret Nortti ja Bräde