Tavallaan kaikki alkoi tästä:
Lisääntyneen päättäväisyyden myötä tulin siihen, että olisi parempi käyttää kannuksia kuin kaivertaa ja pusertaa Durdea joka askeleella. Ajatuksen tasolla olen edelleen samaa mieltä. Muttei tällä istunnalla/asenteella/ratsastuksella.
Lopputulema oli nimittäin se, että vaikka D kyseisenä päivänä tunnilla olikin oikein reipas eikä pohjetta juuri tarvinnut käyttää, onnistuin paskalla, pusertavalla istunnallani hinkkaamaan vasemman kyljen rikki. Ei siis pelkkää karvaa pois vaan oikeasti ihon rikki. Siis tuolla mitättömällä pyöreällä pallerolla. Että kyllä on pitänyt pusertaa ja hinkata ihan huolella. Ja kaikki tämä huomaamatta.
Järkyttyneenä mietin, että mitä tälle istunnalle nyt pitäisi tehdä. Varasin jo aiemmmin yhden päivän CR-kurssin erään blogin lukijan suosituksesta (kiitos vaan :)), mutta se olisi edessä vasta kesäkuussa. Ja tämä ongelma ei ollut sellainen, jonka kanssa halusin jäädä odottelemaan (vaikka sanomattakin on tietysti selvää, että kannukset jäivät nyt taas toistaiseksi kaappiin).
Ylipäätään istunnan suhteen on ollut keväällä vähän sellainen tunne, että ainakaan se ei ole parempaan päin mennyt. Päätin siis tarttua härkää sarvista ja ruinata hätiin sen ihmisen, jonka ohjauksessa olen istunnan kanssa tähän astisella ratsastusurallani eniten edistynyt. Siis Mian.
Vaikka hätähuudon alkuperäinen syy olikin istunta, oli fiilis tunnin jälkeen sellainen, että eniten tekemistä on oman asenteen kanssa. Asenne! Nyrkit kiinni! Tahti! Nuo kolme huutoa toistuivat todella taajaan. Valehtelematta voi sanoa, että nyrkit kiinni -käskyn kuulin ainakin parisataa kertaa. Että voi ihmisellä olla kova pää :)
Armoa ei annettu, ei hevoselle, muttei varsinkaan tädille. Ja hyvä niin. Ratsastin paremmin kuin aikoihin. Tunnin aikana nostin esimerkiksi laukan ravista useammin kuin edeltävän puolen vuoden aikaisten ratsastuskertojen aikana yhteensä. Koska muita vaihtoehtoja ei ollut.
Olo tunnin jälkeen oli hikinen, väsynyt, ratsastanut, onnellinen ja innokas. Se, mikä oli tarkoitettu istuntatunniksi, herätti huomaamaan, että olen valmennettavana sen verran vetelä ja selittelyyn taipuvainen, että tarvitsen valmentajan, joka osaa tarvittaessa olla todella, todella tiukka, vaativa ja armoton.
Tiukkuus ei kuitenkaan tarkoita pelon ilmapiiriä tai kannustuksen puutetta – päinvastoin. Jokaisesta onnistuneesta askeleesta sai kehuja, vaikka niitä sitten olisikin osunut kierrokselle vain se yksi :)
Tänään oli toinen tunti Mian kanssa. Paljon tuli ahaa-elämyksiä, mutta karuin niistä oli ehdottomasti tämä:olen niin huonossa kunnossa, etten jaksa ratsastaa kunnolla juuri kymmentä minuuttia pidempään. Minua kehotettiin painokkaasti kulkemaan jatkossa tallimatkat fillarilla. Nyt on kelitkin olleet sen verran kohdillaan, että tekosyyt on vähissä...
Tästä tuli muuten vielä huono omatunto toisestakin syystä. Innokkaana vastasin aikoinaan Annin haasteeseen, mutta edes yrityksellä ei kyllä pääse leijumaan :(
Toimii monessa kohtaa elämää - ei selittelyjä, vaan hommiin. Se on uskomatonta, miten onnellinen olo voi syntyä sellaisen tunnin jälkeen, jolloin on todella _tehnyt_ - vaikka kympin onnistumisiakin olisi vaikka vain joka kymmennellä askeleella.
VastaaPoistaToivottavasti saat vireen jatkumaan! :)
Olet niin oikeassa! Selitteltillä on harvoin mitään ratkottu tai maaliin saatettu.
PoistaTänään ainakin vielä jatkui hyvä vire. Kentällä ratsastamisen jälkeen suuntasin vielä pellolle ja uskaltauduin sielläkin taas selkään.
No niin! Niin sitä pitää! Sattumalta juuri eilen illalla tuli mietiskeltyä, miten paljon se "oikeanlainen" ratsastusporukka vaikuttaa omaan asenteeseen ja kehittymiseen ja tuli muutamaan kertaan mietittyä, että harmi kun ei olla enää samoissa treeneissä:/ Ehkä pitäisi järjestää joku kerta joku yhteinen ruoskintasessio, voisi tehdä hyvää?
VastaaPoistaJa sen verran pitää vielä minunkin lohduttaa, että kyllä minäkin olen onnistunut tökkimään Challelta kyljen auki - ihan huomaamatta:( Puolustuksena täytyy sanoa, että sillä on tosi herkkä iho. Nämä episodit toisaalta kannustavat (ok, pikkuisen huono sanavalinta tässä...) kiinnittämään entistä enemmän huomiota jalkojen hyvään asentoon.
PoistaSamaa mieltä, ja vahva kannatus yhteiselle ruoskintasessiolle :D Ehkä Mia vois oikeasti pitää jonkun ruhonhallintakurssin kesällä?
PoistaJa joo, kyllä se kieltämättä ohjaa tsemppaamaan istunnan ja jalkojen kanssa, kun itkua tuhertaen hoitaa vereslihalle mennyttä kylkeä. Joskus olis vaan kiva oppia vähän helpomman kautta... No, ainakin ne kannukset saa nyt hetken levätä kaapin perukoilla.
Mulla kiertyy jalka etenkin laukassa niin että kannus hinkkaa kylkeen. Ponille ilmestyi viime kesänä pieni karvaton laikku kylkeen. Onneksi huomasin asian heti ja osasin aika pian yhdistää sen kannukseen, joten lopetin niiden käytön ennenkuin iho ehti mennä rikki. Ärtyneen näköinen se kyllä jo oli.
VastaaPoistaKisoissa käytin kannuksia sen verran mitä oli pakko, eli laitoin jalkaan juuri ennen radalle menoa ja otin pois heti kun pääsin radalta. Maailman kamalin tunne kun huomaa että on kaivertanut hevosensa kyljen auki kannuksella. Mutta mua lohduttaa vähän että löytyy kohtalotoveri, olin luullut että olen ainoa jolle on käynyt näin.
Tästä tulee nyt vähän romaani, mutta pakko jatkaa vielä tuohon valmentaja-asiaan: Mulla on valmentaja, joka vaatii ja on tiukka. Hän ei kuuntele mun selittelyjä, vaan käskee olemaan hiljaa ja keskittymään ratsastukseen. Tilanteen vaatiessa hän kuitenkin osaa olla pehmeämpi.
Viime vuonna kävin muutaman kerran myös toisella valmentajalla. Hän on myös tosi pidetty ja hyvä valmentaja, mutta pehmeämpi tyyli ei sopinut mulle. Tämän valmentajan tunnilla ei ollut mitään painetta, mitään ei ollut pakko tehdä ja vaikka joku juttu ei onnistunut niin se oli ihan ok. Mulle tuo ei sopinut. Tarvitsen valmentajan joka ei kuuntele mun "tänään en sit haluaisi laukata"-juttuja vaan sanoo että nyt se laukka nousee pisteessä x. Tästä on tullut paljon puhuttua hevoskaverien kanssa, ja todettua että jokaisen vaan pitää löytää se "oma" valmentaja jonka tyyli sopii itselle parhaiten.
Sama juttu valmentajan suhteen. Minullekin toimii se tyyli, että "vähemmän puhetta, enemmän ratsastusta".
PoistaNoora, näemmä meitä kaivertajia on useampiakin :( Ehkä pitäisi perustaa joku vertaistukiryhmä, jossa voisi kuivaharjoitella jalan asentoa kannusten kanssa.
PoistaValmentajien suhteen se on varmasti juuri niin, että yhdelle sopii yksi tapa, toiselle toinen. Joskus tarve/mieltymys ehkä muuttuu kehityskaaren mukana. Vaikka mielelläni selitän ja vatvon vaikka maailman tappiin, ratsastamaan minut näemmä saa vain katkaisemalla selitykset ja antamalla niin paljon tehtäviä ja asioita, joihin pitää kiinnittää huomiota, ettei turhanpäiväiselle vatvomiselle ja mitä sit jos -ajattelulle jää tilaa eikä aikaa.
Hei, kyllä se siitä! Minä olen kanssa saanut Tintiltä kyljen auki ekalla kannusyrityksellä, mutta kyllä se fiilis mielessä oppi pitämään jalat paikallaan.
VastaaPoistaJos juokseminen yhtään kiinostaa, niin kokeile sitä, että kävelet 5 minuuttia, juosket 5, kävelet 5, juokset 5 ja kävelet 5. JA kuten hevosenkin kanssa, alku- ja loppukäynnit voi olla tuplat tuosta. Kännykän torkkuherätys piippaamaan avuksi.
Ja että lenkin jälkeen olisi tunne, että tätähän voisi vielä jatkaa. Silloin tulee lähdettyä uudelleenkin mielellään. Ihan niin kuin hevostenkin kanssa tehdään.
Kunto kasvaa aluksi kohinalla.
Mulla itse asiassa taitaa pitkästä tauosta huolimatta olla vielä ihan kohtuullinen hölkkäkunto. Reilu viikko sitten lenkki kilpistyi siihen, että koira ei jaksanut. No, se on jo aika vanha poika. Mutta joo, pitäis oikeasti alkaa aktiivisesti juoksemaan. Kunhan vauhtiin pääsee, niin se on sitä paitsi tosi kivaa.
PoistaTänään puhuttiin tallilla, että ehkä se on kaiken urheilunkin kanssa vähän se, että mitä tahansa sitä tekee itsekseen, tulee monesti vahingossa oikaiseeksi, päästää itsensä piirun verran helpommalla – joskus tosi paljon helpommalla. Totuus paljastuu sitten, kun on joku valvomassa ja vaatimassa. Mä jotenkin luulin olevani paremmassa kunnossa...ehkä se vaatii enemmän kuin parinkymmenen minuutin lenkin koiran kanssa kerran puolessa vuodessa?!
Ihan sattumalta kiinnitin huomiota, että kannuksen remmi on kiinnitetty väärin, se tulee sisältä ulos ja takaisin sisään.
VastaaPoistaItse asiaan, yhtään likainen kannus tai kannus, josta on kulunut pinnoite saa hevosen kyljen herkimmilä todella helposti auki. Niitä siis kannattaa pestä ja tarkkailla myös pinnoitteen kuntoa.
No niin, se meni sitten ihan remmin kiinnämistä myöten pieleen :( Ei vaan, kiitos huomiosta. Jos joskus vielä rohkenen kannukset jalkaani laittaa, niin yritänpä skarpata remmienkin kanssa.
PoistaKannukset olivat vasta pari kertaa käytetyt, mutta kun niitä tutkittiin jälkikäteen, niin toisessa se valujälki oli sellainen, että tuntui vähän sormiin. Pitäisi kai näissäkin panostaa laatuun eikä ostaa halvinta. Toisaalta, en ollut suunnittellut pusertavani jalalla ihan tuohon malliin :(
Mahtavaa, että olet löytänyt sopivan valmentajan! On kyllä tärkeätä, että valkun kanssa synkkaa ja että tyylit sopivat sopivalla tavalla yhteen. Itse tykkään kyllä suorasta ja ankarasta valmentajasta, mutta en voi sietää sitä, että valmentaja jää jankkaamaan samoja juttuja (vaikka varmasti ongelmat ovat samoja koko ajan). Jos en tajua kahdella ensimmäisellä kerralla, osoittaa vaan ammattitaitoa kertoa asia uudella tavalla niin, että minäkin ymmärrän :)
VastaaPoistaMinä en puolestani ole koskaan edes kokeillut kannuksia, mutta huonokuntoinen olen. Vaikka viime vuonna minäkin vannoin muuta... Miten tässä aina käy näin??
Sanos muuta, miten tässä aina käy näin?? :D
Poista