Helsinkiä eikä Vaasaa

Tänään tunnilla aiheena oli – yllätys, yllätys – omien ja sitä kautta hevosen reaktioiden saaminen nopeammaksi.

Tähän liittyy sellainen olennainen juttu, että pitää olla selkeä ja johdonmukainen ja vaatia myös hevoselta selkeyttä, johdonmukaisesti. Mia käyttää tosi paljon erilaisia vertauksia, jotta asioista tulisi helpommin ymmärrettäviä. Tänään kuulin, että jos opettaja kysyy oppilailtaan, mikä on Suomen pääkaupunki, ei vastaukseksi kelpaa Vaasa. Tai jos kelpaa, niin turha odottaa kuulevansa seuraavalla kerralla Helsinkiä.

Mulla on siis kaksi suurta haastetta:

1. Selvittää itselleni, mikä se pääkaupunki oikein on. Ja todella uskoa siihen.

2. Kelpuuttaa Durdelta vain Helsinki vastauksena kysymykseen Suomen pääkaupungista.

Kuulostaa niin helpolta, tälleen virtuaalipaperilla. 

*****

Harjoiteltiin siis Helsinkiä siirtymillä sekä askellajien sisällä että niiden välillä. Ensin hyvin pieni pyyntö ja jos ei tullut reaktioita, niin sitten heti perään napakka toisto. Hyvin nopeasti alkoi pienikin apu tuottaa toivottua tulosta. Kun vaan muistaisi aina olla itse selkeä.

Durando oli muutenkin tosi kiva ratsastaa melkeinpä koko tunnin, mutta kyllä mä sen eteen jouduin toki vähän hommiakin tekemään. Ja tähän kohtaan pitää laittaa itselle oikein muistilappu:

Mitä enemmän Durde keskittyy johonkin muuhun kuin muhun, sitä nopeammassa tahdissa mun pitää siltä vaatia reaktioita, jotta saan huomion palaamaan itseeni. Ja väännetään nyt vielä rautalangasta: Ei siis auta, että sanoo huhuu ja jää odottamaan.

*****

Jälleen huipputunti. Loppupuolella Mia kysyi, miksen aina ratsasta niin kuin siinä lopussa, kun kerran osaan. Varmasti vielä jonain päivänä ratsastankin! Ja tämä on lupaus!

Valitusta valmennuksesta ja hikistä maastatyöskentelyä

Nyt tekee mieli valittaa valmennuksesta, koska...

1. Valmennustunnit herättävät huomaamaan, miten selkärangattomasti sitä itsekseen ratsastaakaan.

2. Valmennustunneilla onnistumisista ja ohikiitävistä oikein tekemisen hetkistä seuraa ihan huippufiilis, tuntee itsensä ratsastajaksi – ja siitä  tulee riippuvaiseksi.

3. Siksipä hyvän valmentajan toivoisi olevan paikalla aina. Siis todellakin ihan aina, maastoilut mukaan lukien.

4. Kovakaan toivominen ei kohenna talouttani, joten on tyydyttävä muutamaan valmennuskertaan viikossa. (Oikeasti olen erittäin kiitollinen mahdollisuudesta valmentautua niinkin usein, mutta osanen minusta on silti ihan kyltymätön.)

Tänään oli siis jälleen ihan supersuperhuippuhyvä tunti. Mia ratsasti Durden ensin hereille, jonka jälkeen pääsin harjoittelemaan melkein pelkällä ajatuksen voimalla ratsastamista. Todistettua on, että kunhan Durandon saa hereille, toimii se ihan todella pienillä avuilla.

Tunnin jälkeen oli todella hyvä mieli...joskin torstaihin tuntuu olevan hurjan pitkä aika – mutta sanovat, että hyvää kannattaa odottaa :)

Olisipa muuten mahtavaa päästä siihen pisteeseen, että saisi itsekin hevosen hereille jo heti alkuverkoista lähtien eikä vasta sitten viimeiseksi viideksi minuutiksi. Sen voisi ehkä lisätä työn alla olevaan tavoitelistaan.

Maastatyöskentelyn harjoittelua

Eilen Laajan tallin Pirkko Haikkala piti talliporukallemme maastatyöskentelykurssin. Ohjelmassa oli demo, teoriaa sekä neljän ratsukon ryhmissä 2 x 45 minuuttia harjoittelua. Päivä oli mielenkiintoinen, opettavainen ja – aivan kuten ratsastustunnitkin – minulle fyysisesti raskaampi kuin Durandolle (joo, se ei ole mikään meriitti).

Hevosten kanssa työskenneltiin ihan normi suitsilla ja raviosuudessa sai todella pistää tossua toisen eteen. Mulle suurin haaste tässä(kin) oli saada Durando liikkumaan riittävän energisesti eteenpäin.

Upotan tähän Laajan tallin sivuilta löytyvän videon, joka esittelee Pirkon työskentelytyylin varmasti paremmin kuin loputtoman pitkät selitykseni :)



Satula-asiaa

Tänään hain kokeiluun kauan odotetun MW-leveyden K2:sta. En olisi arvannut, että asialla olisi minulle mitään merkitystä, mutta pettymys oli yllättävän suuri, kun satula paljastui väriltään ruskeaksi. Tärkeintä on kuitenkin sopiva satula, joten tarvittaessa sopeudun elämään sitten sen ruskean kanssa.

Tunnille en halunnut kokeilusatulaa laittaa, vaikka Mian mielipiteen toki haluankin kuulla ennen vaihtopäätöstä. Olen jo parilla tunnilla ratsastanut kokeilusatulassa, ja huomannut vieraan satulan aiheuttavan turhaa ylimääräistä jännitystä, joten säästin ensikokeilun huomiselle. Käytävällä Durden selässä satula näytti hyvin istuvalta. Olen toiveikas.

Kauhusta turta putkiaivo

Eilen tunnilla tehtiin lisäyksiä ja kokoamisia sekä ravissa että käynnissä. Välillä onnistuin lisäyksissä, välillä en. Eikä siinä mitään, mutta masentavaa on se, etten huomannut mitään eroa onnistuneissa ja epäonnistuneissa lisäyksissä. En siis tuntenut, milloin mentiin vain vähän kovempaan ja milloin Durando oikeasti pidensi askeltaan. Kun Mia kysyi, että tunsinko eron, oli aika noloa myöntää, etten tuntenut.

Oma arvaukseni on, että kun alkutunnista vauhti tuntuu aina muutenkin niin hurjalta, olen sen verran jännittynyt, ettei kropassa ja mielessä ole tilaa tuntemiselle.

Kun päähän mahtuu kerrallaan vain yksi ajatus

Harjoitusta tehtiin sekä ravissa että laukassa niin, että pitkät sivut lisäsin, kulmassa kokosin ja lyhyen sivun keskellä siirsin käyntiin tai raviin ja ennen kulmaa taas raviin tai laukkaan. Laukka-ravi-harjoituksessa piti välillä tehdä lyhyellä sivulla voltti ravissa, jotta D ei pääsisi ennakoimaan laukannostoja.

Laukkalisäyksissä oli vaikeaa saada takapuoli pysymään satulassa. Kun vauhti kiihtyy, alkaa etunoja houkutella. Olisko mäkihyppy sittenkin se mun laji?

Käyntisiirtymissä suurin haaste oli rentoutuminen ja ohjien pitäminen kädessä, siis samanaikaisesti. Kun yritin keskittyä rentoon takamukseen, heitin huomaamattani ohjat pois. Lopulta taisin Mian aktiivisen ohjauksen ansiosta kahden siirtymän aikana onnistua sekä rentouttamaan pakarat että säilyttämään tuntuman. Wuhuu! Ette varmaan ylläty, jos kerron, että homma toimi heti paljon paremmin.

Pohkeen edessä!

Lopputunnista sain jo vähän kehujakin. Onnistuin välillä istumaan laukkalisäykset, ravi oli ajoittain ihan kelvollista ja sanoipa Mia jossain vaiheessa Durandon olevan jopa pohkeen edessä. Toisin kuin edellisessä postauksessa kirjoitin, se ei kuitenkaan tuntunut yhtään pelottavalta. Joko siksi, että oltiin jo lopputunnissa, joten olin jo tottunut vauhtiin tai siksi, ettei oikeasti pohkeen edessä olevan hevonen olekaan pelottavan tuntuinen.

Mian vertaus tähän oli mielestäni todella hyvä: Aloittelevalla ratsastajalle laukka on yleensä huomattavasti mukavampi askellaji kuin ravi, mutta laukkaan aloittelija yleensä joutuu siirtymään melko pelottavan tuntuisen kiitoravin kautta.

Vauhtia ja nopeutta

Kotiläksyksi sain ratsastaa niin kovaa kuin uskallan, mutta niin että takapuoli pysyy penkissä ja hevonen mun luona. Eikä siis kierrostolkulla täysiä vaan intervalleja samaan tapaan kuin tunnilla. Mä haluaisin niin kovasti oikotien siihen, että oppisin tykkäämään vauhdista. Tai oikeastaan siihen, että oppisin luottamaan siihen, että yhtälailla se hevonen pysyy hanskassa silloinkin, ja ettei jokainen epätasapainon hetki tarkoita sitä, että D on heti kaatumassa. Toisaalta pitäis myös opetella nopeammaksi itse: jos tasapainottaisi ajoissa, ei niitä epätasapainon hetkiä tarvitsisi kokea.

Nopeutta ja terävyyttä olen muutenkin saanut harjoitella viime tunneilla, sekä ohjien että pohkeiden kanssa. Pitkien, hitaiden ja sitkeiden apujen sijasta pitäisi oppia käyttämään nopeita, lyhyitä ja sopivan teräviä apuja. Mian mukaan mun pitäisi oppia luottamaan siihen, että mun avut toimii eli ettei niitä tarvitse pitää päällä, kunnes jotain tapahtuu vaan antaa hevoselle mahdollisuus reagoida siihen pieneen, nopeaan merkkiin.

Kaikkimullehetinyt

Iso osa minusta ymmärtää ja hyväksyy sen, että oppiminen vie aikaa – pieni osa minusta kaihoaa oikoteiden perään, protestoi ja kiukuttelee siitä, etten saanut aloittaa jo lapsena ja etten ole luontainen lahjakkuus. Onneksi vain pieni osa energiasta menee turhien toiveiden ja kiukkujen vatvomiseen ;)

Hieman negatiivisesta otsikosta huolimatta eilinen tunti oli jälleen ihan superhyvä! Vaikka huutia tulee paljon, tulee myös kehuja yhtä herkästi. Mikään turhankehuja Mia ei ole, mutta jokaisesta onnistuneesta askeleesta saa palautetta, vaikka niitä mahtuisi pitkälle sivulle vain se yksi ainoa. Vain niiden onnistuneiden askelten kautta ja että saa tietää niiden olleen onnistuneita, voi koskaan oppia tietämään, mitä haetaan, mikä on hyvä ja mihin pyritään.

Mielen voima

Mieli on valtava voima, sekä hyvässä että pahassa. Eläimet aistivat mielenliikkeemme herkästi, ja siksi mielen merkitys on ratsastuksessakin todella suuri. Uskallan väittää, että ainakin omaa kehitystäni ratsastajana jarruttaa nimenomaan mieli ja sen hallintaan liittyvät puutteet. Uskon, että jos kun saan mielipuolen (haha) asiat kuntoon, olen harrasteratsastajan kehityspolulla jo melko pitkällä.

Läsnäoloa ja nopeaa reagointia

Jo tämä lyhytkin taival Durandon kanssa on opettanut sen, että hevosen kanssa pitää koko ajan olla läsnä. Ei hysteerisesti kyyläten, mutta sen verran skarppina, että pystyy tarvittaessa reagoimaan nopeasti. Tämän eron tekeminen ei ainakaan minulle ollut aluksi helppoa.

Esimerkiksi siihen aikaan, kun D käyttäytyi vähän huonommin ja kuopi käytävällä, olin kyllä läsnä, mutta niin, että koko ajan odotin seuraavaa kuopaisua, jotta voisin sitten korjata käytöstä. Korjattavaa todella riitti.

Nykyään vallitseva ajatus päässäni on "tottakai D käyttäytyy hyvin".  Ja niinhän se sitten käyttäytyykin. Toki joskus joutuu jostain sanomaan, mutta sillä, että luottaa asioiden sujuvan hyvin, saa monta asiaa sujumaan hyvin.

Talvella klinikalle lähdettäessä kaveri ehdotti, että otetaan lastaukseen varuilta kaksi liinaa. Koska D oli siihenkin mennessä aina kävellyt kiltisti koppiin ilman mitään vastusteluja, en nähnyt mitään ideaa murtaa omaa itseluottamustani lastauksen helppouteen varustautumalla jo etukäteen vaikeuksien varalta.

Mahdolliset haasteet kannattaa toki tiedostaa, mutta ainakin omassa päässäni niihin varustautuminen tuntuu niiden kutsumiselta. Jos päästän itseni miettimään, että onnistuukohan lastaus, olen varmasti hevosen silmissä vähemmän luottamusta herättävän oloinen kuin miettiessäni, että nyt kävellään sisään, piste.

Mieli hallitsee kroppaa

Durando on opettanut, miten herkästi hevonen reagoi pieniinkin signaaleihin. Niihinkin, joita ei välttämättä ymmärrä lähettävänsä.

Tallin vieressä menee tie, jolla varsinkin kesäisin ajelee kaikenlaista rallikuskiksi pääsystä toiveita elätteleviä. Jos en itse välitä yhtään yhtään mitään moottoripyörän kiihdytysäänestä, ei siitä välitä myöskään hevonen. Mutta jos saan itseni kiinni ajattelemasta, että mitenköhän D ääneen reagoi, on sekin jo ehtinyt jännittyä. Oman esimerkkini innoittamana.

Harvalla meistä mieli ja keho ovat niin irralliset, etteikö kroppa tahtomattammekin välittäisi viestejä hevoselle.

Kesäköllintää.

Kehonhallintaa. Sekin on tärkeää.

Ajattele sitä, minkä haluat tapahtuvan

Ratsastuksessa mielen ja kehon yhteispeliä voisi hyödyntää...jos vain osaisi joskus päästää irti ja antaa mennä. Niinä harvoina hetkinä, jolloin onnistun olemaan rento, tuntuu Durando tekevän asioita ihan pelkällä ajatuksen voimalla. Liian usein sorrun kuitenkin ajattelemaan sitä, mitä suunnittelen tekeväni päästäkseni toivottuun lopputulokseen, vaikka toimivampi ratkaisu olisi vain keskittyä siihen, mitä haluaa tapahtuvan.

Tämä korostui erityisesti taannoisissa laukannostohaasteissa, joissa keskityin ihan valtavasti siihen, missä järjestyksessä ja miten mun pitää tehdä asioita (asetus, puolipidäte, pohje). Suunnittelu johti kokovartalokipsiin, joka viestitti hepalle kaikkea muuta kuin laukkahaluja.

Sen sijaan muutamina erityisen hyvinä hetkinä olen huomannut laukan nousevan jo pelkästään sillä, että ajattelen laukkaa. Varmasti olen silloinkin tehnyt kropallani jotain, mutta en niin tietoisesti, suunnitellusti ja jäykistymällä.

Ja toimii se toisinkin päin: jos koko ajan ajattelen, että kohta D alkaa varmasti kiemurtelemaan ja mennäänköhän pian kylkimyyryä maneesin laitaa pitkin, voin olla varma, että todellakin kiemurtelee ja todellakin kylkimyyrätään. Sitä saa, mitä tilaa.

Nössöjen haaste

Kokonaan oma lukunsa mun ja Durandon taipaleella ansaitsee eteenpäin ratsastaminen.

Fakta on se, että olen vähän nössö. Veikkaan, että useat meistä, jotka aloittavat ratsastamisen vähän kypsemmällä iällä, eivät varsinaisesti voi paukutella henkseleitä hurjapäisyydellään. Eikä siinä periaatteessa ole mitään vikaa. Paitsi sitten, kun yksi osa kropasta käskee hevosta eteenpäin ja toinen jarruttaa. Pahimmillaan jalassa on järeät kannukset ja raippa viuhuu ahkeraan, mutta kaikki muu kropassa sanoo, Pliis, älä mee, mua hirvittää!

Äärimmäisin esimerkki tästä oli se meidän ensimmäinen rataharjoituksemme, jota edeltävä rodeo-osuuus tallentui videollekin. Sanon yli puolenkymmentä kertaa Durdelle "eteen", mutta kaikki – ja siis oikeasti ihan kaikki – kropassani huutaa jotain ihan muuta.

Minun ja muiden kaltaisteni nössöjen suurin haaste onkin tunnistaa ne omat, oikeat tuntemukset. Vasta sitten pystyy tekemään muutoksia ja kehittymään.

Minä yritän opetella nauttimaan vauhdista ja herkästi reagoivasta hevosesta. Rohkeampien voi olla vaikea ymmärtää, ettei hevosen saaminen pohkeen eteen ole aina pelkästään iloinen juttu.

Tiedän toki, että pohkeen takana oleva heppa on se, jolla on enemmän aikaa suunnitella kaikkea ylimääräistä, mutta pelot ja epävarmuudethan eivät yleensäkään ole järjen vaan tunteen asioita. Ja pohkeen edessä oleva heppa on niin paljon vauhdikkaamman ja herkemmän oloinen, että ne lyhyetkin onnistumisen hetket saattavat saada kaipaamaan sitä turvallisen tuntuista, pohkeentakanahiihtäjää.  

Tilaa liikkua

Durando on myös hyvä opettaja siinä, että usein eteenpäin ratsastamiseen riittää pelkästään se, että lakkaa puristamasta ja jännittämästä, antaa hevosen liikkua. Ja jos pelkkä rentoutuminen ei yksin auta, on se kuitenkin olennainen lähtökohta sille, että pohkeen/kannuksen/raipan käyttäminen on  reilumpaa ja todennäköisesti toimiikin paremmin.

Miten usein nihkeä eteneminen tulkitaan hevosen laiskuudeksi silloin, kun oikea syyttelyn kohde olisikin satulassa puristava nössö täti?

Tiedostamalla tuloksiin

Minulla on vielä todella pitkä matka edessäni siihen, että oikeasti osaisin nauttia kovastakin vauhdista ja luottaisin omaan mieleeni kaikissa tilanteissa. Koen kuitenkin, että päässyt jo hyvän matkaa eteenpäin pelkästään tiedostamalla haasteeni. On nimittäin aika vaikea korjata sellaista, minkä ei ymmärrä olevan rikki.

On aina helppo etsiä syitä hevosesta, välineistä, olosuhteista tai vaikka valmentajasta. Vaikeampaa, mutta samalla hurjasti hyödyllisempää on yrittää kohdata itsensä juuri sellaisena kuin on, pelkoineen ja epävarmuuksineen. Sellaisena kuin hevosesi sinut joka tapauksessa kokee.

Tämä itsetutkiskelu ja oivaltaminen on auttanut paitsi hevosen myös koiran kanssa. Ensimmäistä kertaa olen uskaltanut pitää Leeviä  vähän enemmän vapaana, ja yhteistä taivalta on sentään takana lähes 11 vuotta (surullista, mutta parempi kai myöhään kuin ei koskaan). Olen onnistunut saamaan itselleni sen fiiliksen, että tottakai se tottelee mua. Ja niinhän se sitten enimmäkseen totteleekin.

Kaikkivoipainen ei tämäkään metodi ole: mies kyllä karkailee pihahommista golfkentälle edelleen.

Hohhoijaa, toi täti vois kans välillä puhua vähemmän ja tehdä enemmän.

Vihdoin vähän videotakin

Maanantaina oli taas superhyvä tunti! Tehtiin siirtymisiä askellajien sisällä sekä ravissa että laukassa. Koin melkoisia ahaa-elämyksiä (jälleen kerran) siinä, miten valtava voima mielellä on. Mutta se on niin iso aihe, että ansaitsee ihan oman otsikkonsa joskus lähiaikoina. Esimerkkinä voi kuitenkin sanoa, että vaikkapa laukan kokoaminen onnistui parhaiten, kun vain ajatteli laukkaavansa paikallaan – ei sillä, että alkoi pala palalta miettiä, että milloin pitää milläkin kädellä tai jalalla tehdä mitäkin.

Mies oli katsomassa ja ystävällisesti myös kuvasi vähän videota, harmillisesti ainoastaan alkuverkoista, mutta pitää olla iloinen, että ylipäätään saa välillä videota itsestään. (Tähän väliin täytyy kyllä tunnustaa, että superystävällinen tallinpitäjä videoi kyllä mua myös Marin kurssilla, mutta olin urpo pistänyt päälleni niin ison t-paidan, että näytän vielä kaksin verroin plösömmältä kuin normisti enkä yksinkertaisesti kehtaa niitä videoita julkaista.)

Tässä vähän vasenta laukkaa ja yksi nostokin. Suunta on siis sekä mulle että hepalle vaikeampi ja siihen nähden mun mielestä mennään ihan kivasti. Toki nään vatkaavat kädet, soutavan ylävartalon ja kaiken muun hyllyvän puhumattakaan pikkukuvassa iloisesti ulospäin sojottavasta jalkaterästä – kaikesta huolimatta oon tyytyväinen kehitykseen. Videon laatu ei ole kaksinen, mutta kyllä siitä jotain näkee.



Tänään yritin tehdä samoja harjoituksia itsekseni. Heti kun ei ollut Miaa neuvomassa, iski karmea epävarmuus; onko tämä nyt ravin lyhentämistä vai mummoravia ja mistä sen tietää, kumpaa se on? Hylkäsin raviharjoitukset melko nopeasti ja keskityin laukkaan, jossa oli jotenkin helpompi kuvitella tekevänsä oikein. Tiedä sitten, huijasinko itseäni taas tehokkaasti... :)

Ärsyttävän positiivinen?

Jokohan mä alan käydä teidän hermoille, kun tuuttaan tätä hyvää mieltäni tänne blogiin? No, meinaan joka tapauksessa nauttia nyt täysin rinnoin, kun siihen kerrankin on aihetta. Viikko on nimittäin ollut mitä mahtavin: 5 tuntia huippuvalmennusta, ja selkeästi muutakin kuin sapiskaa :)

Tiistaina temponvaihteluja

Maanantaisen, erittäin onnistuneen Mian tunnin jälkeen jatkoin hymyillen kohti tiistaita, jolloin ihana, ystävällinen A oli tarjoutunut tulla katsomaan mua ja Durdea. Kyseessä on sama A, joka on tuomaroinut rataharjoituksemme, joten on nähnyt mut myös silloin ihan pahimmassa nykäsvaiheessa. Sain positiivista palautetta kehityksestä, kohentuneesta asenteesta ja istunnasta.

A vaati ehkä vieläkin reippaammin ratsastamaan eteen kuin mitä olen Mian tunneilla tehnyt. (...tai sitten aikaa kultaa muistot ja saa kaiken näyttämään tutulta ja turvalliselta mummoravilta). A:n ohjauksessa tehtiin erityisesti temponvaihteluja ravin ja laukan sisällä. Ravissa onnistuin paremmin, laukassa taitaa vauhti vielä vähän hirvittää, sillä parhaimmillaankaan en saanut aikaiseksi mitenkään kovin merkittäviä muutoksia.

Vasemman laukan nostossa A neuvoi katsomaan ympyrältä ulospäin – ja sillä niksillä sain kuin sainkin myötälaukan nousemaan.

Tekosyy: Black Country

Torstaisella Mian tunnilla kanssa ei sujunut ihan yhtä hyvin kuin maanantaina. Koska tekosyyt on niin paljon kivempia kuin sen hyväksyminen, ettei aina voi mennä ihan yhtä hyvin, syytän kokeilussa ollutta Black Country -satulaa.

Satula oli kyllä ihan kivan tuntuinen, mutta en oikein osannut rentoutua. Johtuiko sitten siitä vai jostain muusta, mutta D oli melko raskas kädelle enkä siinä jäykistellessäni onnistunut sitä saamaan kevyemmäksi – ei kai kovinkaan yllättävää?

Kaksi päivää Maria

Perjantain ja lauantain olen saanut taas seurata Marin kaunista ratsastusta ja ammattitaitoista valmennusta – ja myös saada siitä palasen itselleni.

Ihan rehellisesti sanottuna Marin kurssille osallistuminen jännitti aika hurjasti. Mietin, että kun tässä nyt tätä asennetta, määrätietoisuutta ja auktoriteettia on metsästetty viime kuukaudet, niin olisiko Mari sitä mieltä, että olen mennyt ojasta allikkoon. Pelkäsin kritiikkiä liiallisesta raipankäytöstä, potkimisesta ja liian kovista ohjasotteista.

Pelko oli turhaa. Sain kehuja siitä, että olen viimein alkanut ratsastamaan. Tietysti tavoitteena on, että mahdollisimman pienet avut riittävät, mutta tarvittaessa pitää olla valmis pyytämään täpäkämmin. Sainkin ohjeeksi yrittää pienentää ensimmäistä pyyntöä, mutta olemaan sitten jämäkkä, jos se ensimmäinen kaikuu kuuroille korville.

Ihanaa oli ehkä ensimmäistä kertaa olla Marin kursilla niin, ettei tarvinnut kantaa sinne mukanaan säkillistä ongelmia vaan kun heppa tuntuu hyvältä ja olen itse löytänyt vähän rotia tekemiseen, niin tuntui, että oli enemmän aikaa valmennukselle, kun ongelmatätikoulutus ei lohkaissut niin isoa osaa ajasta :)

Tänään Mari kävi Durandon selässä, ja myös D sai kehuja. Oli kuulemma oikein kivan tuntuinen. Ja viimeistään Marin ratsastuksen jälkeen todella olikin!  Reipas, mutta kuitenkin kevyt edestä.

Vasemman kierroksen ratsastamisen vaikeuteen sain ohjeeksi sisäpohjetta ja sisäistuinluuta käyttämällä pitää hevosen ulko-ohjalla. Tärkeää on myös varmistaa, että oma vasen hartia pysyy takana, ei työnny eteenpäin ja kääntyy ympyrällä vähän kohti keskustaa (ei tarkoita, että pää ja koko täti kääntyy korostetusti kohti seuraavaa ympyrän puolikasta).

Harjoituksia ja kotitehtäviä Marin kurssilta

Ympyrän pienennys ja suurennus

Ravissa ensin pienennetään ympyrää mahdollisimman pieneksi, mutta ilman että tahti kärsii. Tärkeää  huolehtia ulkoavuista; ympyrää ei pienennetä sisäohjasta kiskomalla vaan ulkoavuilla.

Suurentamaan lähtiessä pitää ajatella hevosen etupäätä ylöspäin, höllätä sormia hetkeksi ja työntää hevonen sisäistuinluulla ulos ympyrältä.

Käyntineliö etuosakäännösmäisesti

Käynnissä neliötä reilusti uran sisäpuolella. Ennen kulmaa pieni kokoaminen, jonka jälkeen takaosa kääntyy neljänneskierroksen etuosan ympäri. Durden kanssa on tärkeää jo ennen viimeistä kääntyvää askelta ajatella reippaasti eteenpäin, jottei liike hyydy käännökseen. Suorilla urilla aina reipas käynti.

Harjoitus auttaa hevosta siirtämään painoa enemmän takaosalle.

Siirtymisiä käyntiin

Paljon harjoiteltiin siirtymisiä käyntiin sekä ravista että laukasta. Tavoitteena oli saada heti ensimmäisestä käyntiaskeleesta lähtien reipasta käyntiä. Keskittyminen auttaa tämänkin harjoituksen onnistumisessa kummasti.

Ravin säätäminen istunnalla

Kotitehtäväksikin sain harjoitella ravin säätämistä pelkästään istunnalla. Siis ilman pohjetta niin, että lyhentämisestä huolimatta D ei siirry käyntiin, vaikkei pohje vaikuta. Ja samalla lailla lyhyestä ravista takaisin normaaliin raviin pelkällä istunnalla. Kiva harjoitus, jossa on kyllä paljon työmaata.

Temponvaihteluja askellajin sisälllä

Näitä saisi harjoitella varmaankin kaikissa askellajeissa, mutta erityisesti laukassa riittää työsarkaa. Omaa rohkeutta on kasvatettava.

Vastalaukka

Joko loivalla kaarevalla tai koko ympyrää, mutta ei kuitenkaan liian pitkää pätkää, jotta pääsen itse tekemään mahdollisimman hyvän siirtymisen. Vastalaukassa pitää muistaa istua laukan puolella, pitää ulkopohje takaan ja käsi kevyenä.

Six pack

Vaikka mikään ratsastuksessa ei ole helppoa, niin tässä on kyllä se haasteiden haaste: että ensi kurssiin mennessä pitäisi olla esittää kunnon six pack. Tätä mä voin vaan luvata yrittää ;D

Ettei meinaa housuissaan pysyä

Nimittäin sen verta paljon riemastuttaa! Sain tänään tunnilla niin paljon kehuja, että meinasi alkaa ujostuttamaan :) Olis taas niin valtavasti avauduttavaa, yritän jäsennellä vähän, jos vaikka joku jaksaisi lukeakin.

Kuplan pelko

Mulle on aika varhaisessa vaiheessa kerrottu, millaisia vaiheita ratsastajan kehityskaareen kuuluu. Siitä lähtien oon pelännyt kuplaan joutumista. Kuplavaihe tulee jossain vaiheessa sitten, kun on opittu alkeet ja vähän muutakin. Silloin luulee osaavansa niin paljon, ettei enää ole vastaanottavainen. Kupla-aikana ei kehity, korkeintaan junnaa paikallaan.

Edellisen myönteisen postauksen jälkeen hiipi mieleen pelko, ettenkai sentään ole menossa kuplaan, kun nyt noinkin positiivisesti hairahduin kirjoittamaan. Tänään tajusin, että kuplaa ei nyt ainakaan ihan akuutisti tarvitse pelätä; mähän olen vasta uudelleen oivaltanut, että mä voin kehittyä.

Onnistumisia

Tunnilla meni siis monta hetkeä todella hyvin. Miellyttäviä ravipätkiä, joissa tunsin, että alavartalo oli rento, mutta ylävartalossa oli sen verran jäntevyyttä, etteivät kädet vispanneet ylös-alas. Erittäin kivan tuntuista laukkaa, jossa onnistuin saamaan liikettä takaosaan ja pitämään puolipidettäillä hevosen kuitenkin lyhyenä (tänään muuten oivalsin, että minusta hyvässä laukassa istuminen ei tunnu niinkään keinutuolilta, enemmän se tuntuu siltä, että joku rummuttaisi takapuolta, sillain kevyesti – kuulostaako ihan hassulta?). Ja muutama omastakin mielestä onnistunut siirtyminen laukasta raviin.

Rehellisyyden nimissä kerron myös sen, että sain myös yhdet ankarat nuhteet, ja ihan aiheesta. Yksi laukannostopyyntö johti laukan sijasta ravikiihdytykseen ja jotenkin hätäännyin siitä niin, että pysäytin hevosen, kun mielestäni muka kannus oli kääntynyt jotenkin hassusti jalassani. No ei ollut. Ja vaikka olisi ollutkin, ei pysäyttäminen silti olisi ollut tuossa tilanteessa oikea ratkaisu. Näissä ei saisi koskaan antaa periksi. Lupaan tsempata.

Takinkääntäjä

Jaloissani oli taas Mian rissat, joten energia ei mennyt pusertamiseen ja puristamiseen vaan sain keskittyä ohjaamiseen, omaan istuntaan ja puolipidätteisiin. Tuntuma on huomattavasti helpompi löytää, kun hevonen liikkuu eteenpäin. Eikä niillä kannuksilla pahimmillaankaan tarvitse paljon koskea. Tää on ehkä kamalin takinkääntö ikinä, mutta mä alan todella lämmetä tuommoisille kunnon kannuksille.

Tänään mietin sitäkin, että koska niin helposti jännityn – ja erityisesti silloin, kun pitää tehdä yhtään mitään –, niin viestin Durdelle ratsastaessa todella ristiriitaisesti. Pyydän pohkeella tai raipalla eteen ja puristan istunnalla energian ruttuun. Kannuksilla kun riittää pieni merkki, on sen jälkeen huomattavasti helpompi rentouttaa takapuoli, reidet ja polvet.

Osaanko vai enkö?

Edelleenkään en halua käyttää kannuksia ilman valvontaa, sillä vaikka esimerkiksi tänään sainkin kannustavaa palautetta siitä, että oikeasti ratsastin, on totuus se, että tällä hetkellä voin onnistua tuolla tavoin vain tunneilla. Hyvät askeleet ovat suoraa seurausta Mian jatkuvasta palautteesta ja korjauksista: Puolipidäte! Rentouta reisi! Energiaa! Ei enempää vauhtia vaan nopeampia, pienempiä askelia! Ulko-ohja! Rento peppu! Ulko-ohja! Kädet samalle korkeudelle! Ohjaa! Aseta vähän ulospäin! Ratsasta jokainen askel! Leveä käsi! Kylkikaaret! Pompi mukana!

Väittäisin, että vähintään joka viidennellä askeleella saan jonkun ohjeen tai kommentin. Ilman niitä meininki näyttäisi aika toisenlaiselta. Vaikka ratsastustaitoa on monesti mahdotonta objektiivisesti arvioida, on ainakin omasta mielestäni yksi kriteeri se, että saa paketin pysymään edes jotenkin kasassa myös itsenäisesti ratsastaessa. On selvää, etten ole vielä lähimainkaan siellä, mutta kyllä tämänpäiväiset onnistumiset herättävät vahvasti toiveita siitä, että matkaan oikeaan suuntaan. Eikä tässä kiire olekaan – kunhan kuitenkin pitkällä aikavälillä tarkasteltuna kehittyy. Se on olennaista.

Ihana Durtsi <3