Mielen voima

Mieli on valtava voima, sekä hyvässä että pahassa. Eläimet aistivat mielenliikkeemme herkästi, ja siksi mielen merkitys on ratsastuksessakin todella suuri. Uskallan väittää, että ainakin omaa kehitystäni ratsastajana jarruttaa nimenomaan mieli ja sen hallintaan liittyvät puutteet. Uskon, että jos kun saan mielipuolen (haha) asiat kuntoon, olen harrasteratsastajan kehityspolulla jo melko pitkällä.

Läsnäoloa ja nopeaa reagointia

Jo tämä lyhytkin taival Durandon kanssa on opettanut sen, että hevosen kanssa pitää koko ajan olla läsnä. Ei hysteerisesti kyyläten, mutta sen verran skarppina, että pystyy tarvittaessa reagoimaan nopeasti. Tämän eron tekeminen ei ainakaan minulle ollut aluksi helppoa.

Esimerkiksi siihen aikaan, kun D käyttäytyi vähän huonommin ja kuopi käytävällä, olin kyllä läsnä, mutta niin, että koko ajan odotin seuraavaa kuopaisua, jotta voisin sitten korjata käytöstä. Korjattavaa todella riitti.

Nykyään vallitseva ajatus päässäni on "tottakai D käyttäytyy hyvin".  Ja niinhän se sitten käyttäytyykin. Toki joskus joutuu jostain sanomaan, mutta sillä, että luottaa asioiden sujuvan hyvin, saa monta asiaa sujumaan hyvin.

Talvella klinikalle lähdettäessä kaveri ehdotti, että otetaan lastaukseen varuilta kaksi liinaa. Koska D oli siihenkin mennessä aina kävellyt kiltisti koppiin ilman mitään vastusteluja, en nähnyt mitään ideaa murtaa omaa itseluottamustani lastauksen helppouteen varustautumalla jo etukäteen vaikeuksien varalta.

Mahdolliset haasteet kannattaa toki tiedostaa, mutta ainakin omassa päässäni niihin varustautuminen tuntuu niiden kutsumiselta. Jos päästän itseni miettimään, että onnistuukohan lastaus, olen varmasti hevosen silmissä vähemmän luottamusta herättävän oloinen kuin miettiessäni, että nyt kävellään sisään, piste.

Mieli hallitsee kroppaa

Durando on opettanut, miten herkästi hevonen reagoi pieniinkin signaaleihin. Niihinkin, joita ei välttämättä ymmärrä lähettävänsä.

Tallin vieressä menee tie, jolla varsinkin kesäisin ajelee kaikenlaista rallikuskiksi pääsystä toiveita elätteleviä. Jos en itse välitä yhtään yhtään mitään moottoripyörän kiihdytysäänestä, ei siitä välitä myöskään hevonen. Mutta jos saan itseni kiinni ajattelemasta, että mitenköhän D ääneen reagoi, on sekin jo ehtinyt jännittyä. Oman esimerkkini innoittamana.

Harvalla meistä mieli ja keho ovat niin irralliset, etteikö kroppa tahtomattammekin välittäisi viestejä hevoselle.

Kesäköllintää.

Kehonhallintaa. Sekin on tärkeää.

Ajattele sitä, minkä haluat tapahtuvan

Ratsastuksessa mielen ja kehon yhteispeliä voisi hyödyntää...jos vain osaisi joskus päästää irti ja antaa mennä. Niinä harvoina hetkinä, jolloin onnistun olemaan rento, tuntuu Durando tekevän asioita ihan pelkällä ajatuksen voimalla. Liian usein sorrun kuitenkin ajattelemaan sitä, mitä suunnittelen tekeväni päästäkseni toivottuun lopputulokseen, vaikka toimivampi ratkaisu olisi vain keskittyä siihen, mitä haluaa tapahtuvan.

Tämä korostui erityisesti taannoisissa laukannostohaasteissa, joissa keskityin ihan valtavasti siihen, missä järjestyksessä ja miten mun pitää tehdä asioita (asetus, puolipidäte, pohje). Suunnittelu johti kokovartalokipsiin, joka viestitti hepalle kaikkea muuta kuin laukkahaluja.

Sen sijaan muutamina erityisen hyvinä hetkinä olen huomannut laukan nousevan jo pelkästään sillä, että ajattelen laukkaa. Varmasti olen silloinkin tehnyt kropallani jotain, mutta en niin tietoisesti, suunnitellusti ja jäykistymällä.

Ja toimii se toisinkin päin: jos koko ajan ajattelen, että kohta D alkaa varmasti kiemurtelemaan ja mennäänköhän pian kylkimyyryä maneesin laitaa pitkin, voin olla varma, että todellakin kiemurtelee ja todellakin kylkimyyrätään. Sitä saa, mitä tilaa.

Nössöjen haaste

Kokonaan oma lukunsa mun ja Durandon taipaleella ansaitsee eteenpäin ratsastaminen.

Fakta on se, että olen vähän nössö. Veikkaan, että useat meistä, jotka aloittavat ratsastamisen vähän kypsemmällä iällä, eivät varsinaisesti voi paukutella henkseleitä hurjapäisyydellään. Eikä siinä periaatteessa ole mitään vikaa. Paitsi sitten, kun yksi osa kropasta käskee hevosta eteenpäin ja toinen jarruttaa. Pahimmillaan jalassa on järeät kannukset ja raippa viuhuu ahkeraan, mutta kaikki muu kropassa sanoo, Pliis, älä mee, mua hirvittää!

Äärimmäisin esimerkki tästä oli se meidän ensimmäinen rataharjoituksemme, jota edeltävä rodeo-osuuus tallentui videollekin. Sanon yli puolenkymmentä kertaa Durdelle "eteen", mutta kaikki – ja siis oikeasti ihan kaikki – kropassani huutaa jotain ihan muuta.

Minun ja muiden kaltaisteni nössöjen suurin haaste onkin tunnistaa ne omat, oikeat tuntemukset. Vasta sitten pystyy tekemään muutoksia ja kehittymään.

Minä yritän opetella nauttimaan vauhdista ja herkästi reagoivasta hevosesta. Rohkeampien voi olla vaikea ymmärtää, ettei hevosen saaminen pohkeen eteen ole aina pelkästään iloinen juttu.

Tiedän toki, että pohkeen takana oleva heppa on se, jolla on enemmän aikaa suunnitella kaikkea ylimääräistä, mutta pelot ja epävarmuudethan eivät yleensäkään ole järjen vaan tunteen asioita. Ja pohkeen edessä oleva heppa on niin paljon vauhdikkaamman ja herkemmän oloinen, että ne lyhyetkin onnistumisen hetket saattavat saada kaipaamaan sitä turvallisen tuntuista, pohkeentakanahiihtäjää.  

Tilaa liikkua

Durando on myös hyvä opettaja siinä, että usein eteenpäin ratsastamiseen riittää pelkästään se, että lakkaa puristamasta ja jännittämästä, antaa hevosen liikkua. Ja jos pelkkä rentoutuminen ei yksin auta, on se kuitenkin olennainen lähtökohta sille, että pohkeen/kannuksen/raipan käyttäminen on  reilumpaa ja todennäköisesti toimiikin paremmin.

Miten usein nihkeä eteneminen tulkitaan hevosen laiskuudeksi silloin, kun oikea syyttelyn kohde olisikin satulassa puristava nössö täti?

Tiedostamalla tuloksiin

Minulla on vielä todella pitkä matka edessäni siihen, että oikeasti osaisin nauttia kovastakin vauhdista ja luottaisin omaan mieleeni kaikissa tilanteissa. Koen kuitenkin, että päässyt jo hyvän matkaa eteenpäin pelkästään tiedostamalla haasteeni. On nimittäin aika vaikea korjata sellaista, minkä ei ymmärrä olevan rikki.

On aina helppo etsiä syitä hevosesta, välineistä, olosuhteista tai vaikka valmentajasta. Vaikeampaa, mutta samalla hurjasti hyödyllisempää on yrittää kohdata itsensä juuri sellaisena kuin on, pelkoineen ja epävarmuuksineen. Sellaisena kuin hevosesi sinut joka tapauksessa kokee.

Tämä itsetutkiskelu ja oivaltaminen on auttanut paitsi hevosen myös koiran kanssa. Ensimmäistä kertaa olen uskaltanut pitää Leeviä  vähän enemmän vapaana, ja yhteistä taivalta on sentään takana lähes 11 vuotta (surullista, mutta parempi kai myöhään kuin ei koskaan). Olen onnistunut saamaan itselleni sen fiiliksen, että tottakai se tottelee mua. Ja niinhän se sitten enimmäkseen totteleekin.

Kaikkivoipainen ei tämäkään metodi ole: mies kyllä karkailee pihahommista golfkentälle edelleen.

Hohhoijaa, toi täti vois kans välillä puhua vähemmän ja tehdä enemmän.