Ettei meinaa housuissaan pysyä

Nimittäin sen verta paljon riemastuttaa! Sain tänään tunnilla niin paljon kehuja, että meinasi alkaa ujostuttamaan :) Olis taas niin valtavasti avauduttavaa, yritän jäsennellä vähän, jos vaikka joku jaksaisi lukeakin.

Kuplan pelko

Mulle on aika varhaisessa vaiheessa kerrottu, millaisia vaiheita ratsastajan kehityskaareen kuuluu. Siitä lähtien oon pelännyt kuplaan joutumista. Kuplavaihe tulee jossain vaiheessa sitten, kun on opittu alkeet ja vähän muutakin. Silloin luulee osaavansa niin paljon, ettei enää ole vastaanottavainen. Kupla-aikana ei kehity, korkeintaan junnaa paikallaan.

Edellisen myönteisen postauksen jälkeen hiipi mieleen pelko, ettenkai sentään ole menossa kuplaan, kun nyt noinkin positiivisesti hairahduin kirjoittamaan. Tänään tajusin, että kuplaa ei nyt ainakaan ihan akuutisti tarvitse pelätä; mähän olen vasta uudelleen oivaltanut, että mä voin kehittyä.

Onnistumisia

Tunnilla meni siis monta hetkeä todella hyvin. Miellyttäviä ravipätkiä, joissa tunsin, että alavartalo oli rento, mutta ylävartalossa oli sen verran jäntevyyttä, etteivät kädet vispanneet ylös-alas. Erittäin kivan tuntuista laukkaa, jossa onnistuin saamaan liikettä takaosaan ja pitämään puolipidettäillä hevosen kuitenkin lyhyenä (tänään muuten oivalsin, että minusta hyvässä laukassa istuminen ei tunnu niinkään keinutuolilta, enemmän se tuntuu siltä, että joku rummuttaisi takapuolta, sillain kevyesti – kuulostaako ihan hassulta?). Ja muutama omastakin mielestä onnistunut siirtyminen laukasta raviin.

Rehellisyyden nimissä kerron myös sen, että sain myös yhdet ankarat nuhteet, ja ihan aiheesta. Yksi laukannostopyyntö johti laukan sijasta ravikiihdytykseen ja jotenkin hätäännyin siitä niin, että pysäytin hevosen, kun mielestäni muka kannus oli kääntynyt jotenkin hassusti jalassani. No ei ollut. Ja vaikka olisi ollutkin, ei pysäyttäminen silti olisi ollut tuossa tilanteessa oikea ratkaisu. Näissä ei saisi koskaan antaa periksi. Lupaan tsempata.

Takinkääntäjä

Jaloissani oli taas Mian rissat, joten energia ei mennyt pusertamiseen ja puristamiseen vaan sain keskittyä ohjaamiseen, omaan istuntaan ja puolipidätteisiin. Tuntuma on huomattavasti helpompi löytää, kun hevonen liikkuu eteenpäin. Eikä niillä kannuksilla pahimmillaankaan tarvitse paljon koskea. Tää on ehkä kamalin takinkääntö ikinä, mutta mä alan todella lämmetä tuommoisille kunnon kannuksille.

Tänään mietin sitäkin, että koska niin helposti jännityn – ja erityisesti silloin, kun pitää tehdä yhtään mitään –, niin viestin Durdelle ratsastaessa todella ristiriitaisesti. Pyydän pohkeella tai raipalla eteen ja puristan istunnalla energian ruttuun. Kannuksilla kun riittää pieni merkki, on sen jälkeen huomattavasti helpompi rentouttaa takapuoli, reidet ja polvet.

Osaanko vai enkö?

Edelleenkään en halua käyttää kannuksia ilman valvontaa, sillä vaikka esimerkiksi tänään sainkin kannustavaa palautetta siitä, että oikeasti ratsastin, on totuus se, että tällä hetkellä voin onnistua tuolla tavoin vain tunneilla. Hyvät askeleet ovat suoraa seurausta Mian jatkuvasta palautteesta ja korjauksista: Puolipidäte! Rentouta reisi! Energiaa! Ei enempää vauhtia vaan nopeampia, pienempiä askelia! Ulko-ohja! Rento peppu! Ulko-ohja! Kädet samalle korkeudelle! Ohjaa! Aseta vähän ulospäin! Ratsasta jokainen askel! Leveä käsi! Kylkikaaret! Pompi mukana!

Väittäisin, että vähintään joka viidennellä askeleella saan jonkun ohjeen tai kommentin. Ilman niitä meininki näyttäisi aika toisenlaiselta. Vaikka ratsastustaitoa on monesti mahdotonta objektiivisesti arvioida, on ainakin omasta mielestäni yksi kriteeri se, että saa paketin pysymään edes jotenkin kasassa myös itsenäisesti ratsastaessa. On selvää, etten ole vielä lähimainkaan siellä, mutta kyllä tämänpäiväiset onnistumiset herättävät vahvasti toiveita siitä, että matkaan oikeaan suuntaan. Eikä tässä kiire olekaan – kunhan kuitenkin pitkällä aikavälillä tarkasteltuna kehittyy. Se on olennaista.

Ihana Durtsi <3