perjantai 20. heinäkuuta 2012
Kauhusta turta putkiaivo
Eilen tunnilla tehtiin lisäyksiä ja kokoamisia sekä ravissa että käynnissä. Välillä onnistuin lisäyksissä, välillä en. Eikä siinä mitään, mutta masentavaa on se, etten huomannut mitään eroa onnistuneissa ja epäonnistuneissa lisäyksissä. En siis tuntenut, milloin mentiin vain vähän kovempaan ja milloin Durando oikeasti pidensi askeltaan. Kun Mia kysyi, että tunsinko eron, oli aika noloa myöntää, etten tuntenut.
Oma arvaukseni on, että kun alkutunnista vauhti tuntuu aina muutenkin niin hurjalta, olen sen verran jännittynyt, ettei kropassa ja mielessä ole tilaa tuntemiselle.
Kun päähän mahtuu kerrallaan vain yksi ajatus
Harjoitusta tehtiin sekä ravissa että laukassa niin, että pitkät sivut lisäsin, kulmassa kokosin ja lyhyen sivun keskellä siirsin käyntiin tai raviin ja ennen kulmaa taas raviin tai laukkaan. Laukka-ravi-harjoituksessa piti välillä tehdä lyhyellä sivulla voltti ravissa, jotta D ei pääsisi ennakoimaan laukannostoja.
Laukkalisäyksissä oli vaikeaa saada takapuoli pysymään satulassa. Kun vauhti kiihtyy, alkaa etunoja houkutella. Olisko mäkihyppy sittenkin se mun laji?
Käyntisiirtymissä suurin haaste oli rentoutuminen ja ohjien pitäminen kädessä, siis samanaikaisesti. Kun yritin keskittyä rentoon takamukseen, heitin huomaamattani ohjat pois. Lopulta taisin Mian aktiivisen ohjauksen ansiosta kahden siirtymän aikana onnistua sekä rentouttamaan pakarat että säilyttämään tuntuman. Wuhuu! Ette varmaan ylläty, jos kerron, että homma toimi heti paljon paremmin.
Pohkeen edessä!
Lopputunnista sain jo vähän kehujakin. Onnistuin välillä istumaan laukkalisäykset, ravi oli ajoittain ihan kelvollista ja sanoipa Mia jossain vaiheessa Durandon olevan jopa pohkeen edessä. Toisin kuin edellisessä postauksessa kirjoitin, se ei kuitenkaan tuntunut yhtään pelottavalta. Joko siksi, että oltiin jo lopputunnissa, joten olin jo tottunut vauhtiin tai siksi, ettei oikeasti pohkeen edessä olevan hevonen olekaan pelottavan tuntuinen.
Mian vertaus tähän oli mielestäni todella hyvä: Aloittelevalla ratsastajalle laukka on yleensä huomattavasti mukavampi askellaji kuin ravi, mutta laukkaan aloittelija yleensä joutuu siirtymään melko pelottavan tuntuisen kiitoravin kautta.
Vauhtia ja nopeutta
Kotiläksyksi sain ratsastaa niin kovaa kuin uskallan, mutta niin että takapuoli pysyy penkissä ja hevonen mun luona. Eikä siis kierrostolkulla täysiä vaan intervalleja samaan tapaan kuin tunnilla. Mä haluaisin niin kovasti oikotien siihen, että oppisin tykkäämään vauhdista. Tai oikeastaan siihen, että oppisin luottamaan siihen, että yhtälailla se hevonen pysyy hanskassa silloinkin, ja ettei jokainen epätasapainon hetki tarkoita sitä, että D on heti kaatumassa. Toisaalta pitäis myös opetella nopeammaksi itse: jos tasapainottaisi ajoissa, ei niitä epätasapainon hetkiä tarvitsisi kokea.
Nopeutta ja terävyyttä olen muutenkin saanut harjoitella viime tunneilla, sekä ohjien että pohkeiden kanssa. Pitkien, hitaiden ja sitkeiden apujen sijasta pitäisi oppia käyttämään nopeita, lyhyitä ja sopivan teräviä apuja. Mian mukaan mun pitäisi oppia luottamaan siihen, että mun avut toimii eli ettei niitä tarvitse pitää päällä, kunnes jotain tapahtuu vaan antaa hevoselle mahdollisuus reagoida siihen pieneen, nopeaan merkkiin.
Kaikkimullehetinyt
Iso osa minusta ymmärtää ja hyväksyy sen, että oppiminen vie aikaa – pieni osa minusta kaihoaa oikoteiden perään, protestoi ja kiukuttelee siitä, etten saanut aloittaa jo lapsena ja etten ole luontainen lahjakkuus. Onneksi vain pieni osa energiasta menee turhien toiveiden ja kiukkujen vatvomiseen ;)
Hieman negatiivisesta otsikosta huolimatta eilinen tunti oli jälleen ihan superhyvä! Vaikka huutia tulee paljon, tulee myös kehuja yhtä herkästi. Mikään turhankehuja Mia ei ole, mutta jokaisesta onnistuneesta askeleesta saa palautetta, vaikka niitä mahtuisi pitkälle sivulle vain se yksi ainoa. Vain niiden onnistuneiden askelten kautta ja että saa tietää niiden olleen onnistuneita, voi koskaan oppia tietämään, mitä haetaan, mikä on hyvä ja mihin pyritään.
Tunnisteet:
durando,
mia kainulainen,
valmennus
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Lisäysten harjoittelu kannattaa aloittaa merkityllä uralla, esim isolla ympyrällä, jossa päätät ratsastaa seuraavan puoli kierrosta aavistuksen reippaammin, jäädäsiihen uuteen tahtiin ja kierroksen päästä taas lisätä vauhtia hieman. Ohjat tuntumalla ja välissä ottaesn hitaampaan laukkaan/raviin, jossa ehdit hieman hengittää ja rentoutua ja sitten taas, aste asteelta itse vauhdin määrän kasvun päättäen kasvatat vauhtia hallitusti, ohjat tuntumalla. Tsemppiä treeniin!
VastaaPoistaOi, hyvä vinkki, kiitos Laura! :)
PoistaTuo perstuntuman hakeminen on välillä tosi hankalaa. Joutuu tosissaan miettimään. Onneksi se helpottuu koko ajan.
VastaaPoistaOon ottanut itse sen linjan, että sanon etten tunne, jos en tunne. Sitten ei jäädä väärään olettamukseen.
Joo, vaikka välillä hävettääkin myöntää totuus, niin teeskentelemään en ala, siinä ei nimittäin voita kukaan mitään.
PoistaOlen ottanut täysin saman linjan. Omallani alan kyllä tuntea lähes kaiken, mutta pari päivää sitten valmentajani tarjosi minulle mahdollisuutta tuntiin hänen omalla oldenburgilais-tammallaan, joka on nuori, mutta tuleva vaativien luokkien kouluhevonen, jonka liikkeet olivat aivan valtavat. Kun valkku kysyi tunsinko, kun hevonen rentoutui, oli pakko tunnustaa että en todellakaan, sillä minulla oli niin paljon tekemistä istua satulassa jotakuinkin sinne päin, etten olisi tuntenut, vaikka hevonen olisi lentänyt - tai niinhän se itse asiassa lensikin...
VastaaPoistaHaasteellista, mutta samalla varmasti myös opettavaista :) Ja palkitsevaa viimeistään siinä vaiheessa, kun energiaa riittää myös lentämisestä nauttimiseen!
Poista