Olen kai ehtinyt jo tottua vähän liian hyvään, kun tunti toisensa jälkeen fiilikset on olleet ihan superhyvät. Tänään en ihan yltänyt samalle tasolle, ja se kyllä kolahti.
Laidunkausi päättyi, ja maanantaista lähtien hepat ovat olleet tarhoissa. Durde otti muutoksen aika raskaasti ja on taas jonkin verran rampannut sekä laitumella että myös karsinassa. Käytöksessä on muutenkin ollut taas havaittavissa vähän huonoja piirteitä, kuten kuopimista, joka loisti poissaolollaan oikeastaan koko kesän.
Durandon käyttäymisen muutos on saanut minut taas vähän epävarmaksi. Jotenkin pelkään, että viimesyksyinen kuvio toistuu, ja pelkästään sen ajattelu varmasti välittyy myös Durdelle.
Tänään ratsastaessani kentälle päin, Durde säikähti ja pelkäsi jotain (mahdollisesti turvekasaa, jonka päällä ei poikkeuksellisesti ollutkaan sitä tuttua, valkoista muovia). Täyskäännöksen jälkeen pyörittiin hetki hyvin pientä ympyrää ja meinasin jo antautua angstin valtaan, kunnes mietin, mitä Mia sanoisi tuossa tilanteessa. Yksi napakka merkki kannuksilla riitti siihen, että päästiin jatkamaan matkaa melko rauhallisesti. Nyt en vaan saa antaa periksi näillä epävarmuuksille ja vaipua takaisin nössölään.
Tunnin alkupuolisko oli tänään suoraan sanottuna ihan hirveää kakkaa; en edes yrittänyt kunnolla ja sen kyllä huomasi. Keskityin taas enemmän säälimään hevosta ja miettimään, onko se kunnossa kuin ratsastamaan. Sanomista tuli, mutta sekään ei meinannut auttaa. Mentiin epätasapainossa, epätahdissa ja ihan miten sattuu.
Loppua kohti aloin kai itsekin jo vähän sisuuntua ja sain taas kiinni siitä, miten niitä puolipidätteitä oikein tehdäänkään. Nimittäin silloin, kun mieli on jäässä, ovat kaikki liikkeetkin melko jäisiä: ihan liian hitaita, sitkeitä ja jollain tavalla raskaita. Vasta kun mieli sulaa sen verran, että voi (ja uskaltaa) antaa itsensä keskittyä tuntemaan, pystyy tekemään järkeviä asioita ja edes suunnilleen oikea-aikaisesti.
Huomasin sen tänään jännästi, että siinä vaiheessa, kun tiedostan katsovani eteenpäin, pystyn tuntemaan Durandon liikkeet ja sen, mitä se milloinkin tarvitsee. Ja tässä ei siis ole kyse siitä, ettäkö välttämättä muulloin katsoisin hevosen niskaan, vaan siitä, että niin kauan kuin olen siinä jäässä, en oikeasti ole oikein missään.
Nyt pitäisi vielä ratkaista se mysteeri, että mikä on se, joka sen jään sulattaa? Ja voisiko sen saada sulamaan jo heti alkutunnista? Ehkä joskus jopa itsenäisesti ratsastaessa?
Hyvin keskittyä tuo "jää" ja sen sulaminen. Itsellä on myös vähän samanlaista jos olen ihan ypöyksin ratsastamassa. Ei ole sellaista yhtä varmaa menoa.
VastaaPoistaItsellä on auttanut, kun olen jo löytänyt maastoilussa varmuuden, että vaikka Tahvolle tulee känkkäränkkäpäiviä eikä päästä maastossa eteenpäin niin uskallan käskeä kunnolla kun tiedän, että Tahvo osaa ja tajuaa mitä pitäisi tehdä.
Kyllä se siitä taas sujuu kun Durde tottuu uuteen järjestelyyn. Ehkä hevonen on vähän epävarma ja stressaantunut ja on kuin pieni uhmaikäinen. Se säikkyy kun haluaa enemmän tukea. Enemmän ratsastusta ja et anna Deen "pelotella" pompuilla.
Ei tosiaan aina ole paras päivä. Meilläkin on mennyt tosi hyvin mutta eilisessä estevalmennuksessa jäädyin ihan täysin eikä mikään sujunut. Se on niin ärsyttävää kun tiedän, että osaan (ainakin paremmin), mutta mikään ei suju.
Oot kyllä ihan asian ytimessä: ratkaisu on ratsastaminen. Mutta eipä sitä aina siinä jäätyessään tule ajatelleeksi ;D
VastaaPoista