Viime päivien ratsastelut ovat menneet aika kivasti, ja olen ollut pikkuisen rohkeakin välillä:
1. Olen pariin otteeseen avannut ja sulkenut maneesin oven Durden selästä käsin. En nyt yritäkään väittää, että tämä on semmoisia asioita, joita olisi jotenkin pakko pystyä tekemään, mutta kaikki normaalista kentällä/maneesissa ratsastamisesta poikkeava, onnistunut tekeminen kyllä lisää itsevarmuuttani.
2. Maanantaina kiersin pellon toisen ratsukon kanssa tunnin jälkeen. Hyvin meni!
3. Tiistaina kävin kokeilemassa vähän ravaamista pellolla. Durando oli kaikin puolin fiksu ja rauhallinen. Ja miksei olisi ollut, kun onnistuin pitämään oman takapuoleni rentona (vaikka pellon toisessa reunassa oli toinenkin ratsukko – mä oon niin urhea!). Ravatessa kuului kummallinen ontto ääni takakavioiden suunnalta, joten en uskaltanut kovin pitkäksi ensimmäistä kokeilua venyttää.
*****
Maanantain tunnin suurin oivallus liittyi puolipidätteisiin. Vaihteeksi. Niissä kyllä tuntuu riittävän opeteltavaa. Sain Mialta palautetta laukasta, että nyt on sitten siirrytty siitä ajasta, jolloin en muistanut tai jännitykseltäni kyennyt tekemään yhtäkään puolipidätettä siihen, että nyt teen niitä liikaa ja vähän liian terävinä. Sillä seurauksella, että yritykseni saada laukka pyöreäksi kääntyy itseään vastaan ja rikon sitä ujosti orastavaa pyöreyttä tämän tästä.
Ja miksikö sitten niin teen? Noloa myöntää, mutta vähän niinkuin varmuuden vuoksi. Kun ei vielä ole ihan selkeää käsitystä siitä, milloin laukka on hyvää, riittävän energistä ja riittävän pyörivää, niin ratkaisuni oli tehdä puolipidätteitä vähintään riittävän usein. VÄÄRIN!
Pahasti näyttää siltä, että ei tässä nyt ole mitään oikoreittiä: on vain opittava tuntemaan, mitä hevonen juuri siinä hetkessä kaipaa, ja opittava toimimaan sen mukaan.
Anteeksi, että jeesustelen, ja kuten itsekin sanot, maneesin ovea ei tarvitse osata avata ja sulkea selästä käsin... Mutta tämä on niitä asioita, jotka ärsyttää yli kaiken nykyisellä tallilla, kun jokahinen muu ratsastaa n 100 metrin matkan tallista maneesiin/kentälle, ja sitten rimpuilee sitä ovea/porttia auki ja kiinni. Ja kun se joillekin niin kamalan vaikeaa, niin jätetään sitten portti auki... Olen varmaan tullut ihan korostuneen pohjoismaisen turvallisuusorientoituneeksi täällä, mutta aina välillä näkee niin älyttömiä rimpuiluja, että olen ottanut ihan kunnia-asiakseni aina nousta satulasta/satulaan kentällä/maneesissa :)
VastaaPoistaOon kyllä periaatteessa sun kanssa ihan samaa mieltä, mutta kun mulla nyt on ollut näitä haasteita uskaltaa olla selässä missään muualla kuin kentällä tai maneesissa, niin on ihan valmentajan määräys ratsastaa edes välillä tallin ja maneesin/kentän väli. Ja määräys on selkeästi kantanutkin hedelmää :) Munkaan tavoite eikä suunnitelma ole jatkossa säännönmukaisesti rimpuilla maneesin ovea auki selästä käsin, mutta tällä luonteella on pakko välillä ylittää itsensä. Maneesin oven avaaminen on vielä tällä hetkellä mun mielen skaalassa turvallisempi vaihtoehto kuin peltoa kauemmas maastoon lähteminen – toivottavasti parin kuukauden päästä ne on vähintään samalla viivalla.
PoistaJuu :) ymmärsin ajatuksen taustalla, ja varmasti hyvä, että nimenomaan sen pystyy tekemään sen portin aukaisun selästä, kunhan ei tavaksi ota ;)
VastaaPoistaPienin askelin, se on tosiaan ainoa tie edetä tässä lajissa, oli pulma mikä tahansa.
Mä oon varma, että ens kesänä viiletät pitkin maastoja. :) Mäkin ajattelin, että en koskaan uskalla maastoilla minnekään yksin, enkä edes kaksin. Nyt alkaa sujumaan. Enää on yksi peikko eli vastaantulevan auton ohitus (edelleen) edessä. Ajattelinkin ottaa härkää sarvista ja pyytää jonkun autoilemaan edes takaisin meidän maastoreittiä niin sitten se on tehty. :D
VastaaPoistaMähaluan edelleen sun valmentajan. :D Mäkin tarvisin jonkun joka asettaa kotiläksyiksi jotakin ja olisi tarpeeksi jämäkkä ja vaatisi enemmän. En tiedä miksi sitä ei itse pysty vaatia itseltään mitään kummempia tavoitteita.
Mä meen laukkaamisessa vielä siinä vaiheessa, että heitän aina ohjat käsistä eikä ole minkäänlaista tuntumaa. Puolipidätteitä? Joo-o. No, se voisi olla tavoite tässä tämän syksyn hommaksi. :)
Tulipas itsekkäästi pyörittyä oman navan ympärillä täällä kommenteissa. Hups.
Tsemppiä! Ja innolla odotellaan seuraavaa postausta.
Mä niin toivon, että sä oot oikeassa :) Pelto alkaa nyt olla sillä tavalla hanskassa, että sinne meneminen on oikeastaan ihan mukavaa.
PoistaToi on ihan huippuidea pyytää joku tuttu siihen autoilemaan, niin ei sitten ole edes ensi kohtaaminen sieltä jännimmästä päästä, kun tietää, että autokin on varautunut ohitukseen.
Joo, mä olen kyllä niin onnekas valmentajan suhteen, Mia on ihan huippu. Nyt vaan hommaat itsesi sinne Pietarsaareen :)
Ohjien pysymisessä mulla on auttanut Mian ohje pitää ohjat ja sitä kautta hevonen itseni luona. Noo, usein silti huomaan heittäväni ne pois (varsinkin jos D on yhtään tahmeampi), mutta kyllä tämä mielikuva aina välillä toimii.
Tsemppiä teillekin!
Kurkkasin, että Pietarsaareen olisi kahden tunnin ajomatka, että sinne en taida ihan yhden tunnin takia ainakaan lähteä. Ehkä jokin kurssi voisi olla mahdollisempi.
PoistaEilen tuli ohitettua auto ensimmäisen kerran ja melkein jouduin vastakkain rekankin kanssa. Siskoni ratsastaessa tuli tukkirekka ja bussi vastaan niin tuskin enää jännittää henkilöautojen ohitukset. :)
Pitää tänään testata tuota ohjetta pellolla. :)
Hyvä, että oot löytänyt jonkin mukavan maastoilupaikan. Siitä on hyvä lähteä laajentamaan pikku hiljaa.
Mun tietääkseen ne onkin nimenomaan viikonlopun mittaisia kursseja, joita Mia käy siellä pitämässä, mutta kannattaa kysellä jos yhtään kiinnostaa - uskon, että tykkäisit!
PoistaJa tosiaan mainiota, että auton ohittaminen sujui hyvin. Se on vaan niin siitä omasta mielenhallinnasta kiinni, mutta sehän ei sitten taas mikään helppo asia olekaan.