Puomeja ja peltolaukkaa!

Nyt on ihan lähtenyt käsistä tämä homma. Urotyöt seuraavat toinen toistaan, ja jokainen päivä on hitusen edellistä hurjempi!

 

Kolmella viimeisellä tunnilla on menty puomeja sekä ravissa että laukassa. Pahimmillaan ne on jopa toisesta päästä nostettu alimmalle kannattimelle tai sijoitettu ympyrän kaarelle! Ravissa ei itse asiassa ole jännittänyt juuri normituntia enempää (miettikää, mua oikeasti jännittää aina), mutta laukassa huomaan, että on todella vaikeaa pitää takamus penkissä ja istua takajaloilla – varsinkin, jos askeleet eivät osu kohdilleen ja D joutuu yhtään hyppäämään tai jotenkin sovittelemaan jalkojaan. 

Mutta niinhän se on, että muuten ei opi kuin tekemällä. Täytyy vaan sitkeästi jatkaa. En uskalla väittää, että Durde olisi mitenkään innoissaan puomeista, mutta ei se niitä onneksi ainakaan karsastakaan. Näyttää suhtautuvan niihin kutakuinkin yhtä lungisti kuin enimmäkseen kaikkeen muutenkin. 

Tallialueella ratsastelu tuntuu jo ihan arkipäiväiseltä ja pellollakin on tullut käytyä useampaan kertaan. Parit kerrat kokeilin yksinäni ravia ja meni oikein kivasti (mitä nyt hevonen laahusti laiskasti, koska jotenkin en siellä pellolla uskalla ratsastaa kunnolla).

Eilisen tunnin jälkeen yritin ruinata, että jos Mia voisi vähän kokeilla peltolaukkaa Durandolla. Ei suostunut, mutta sen sijaan tarjoutui tulemaan mukaan katsomaan minun esitystäni. Pellolla kysyin, että uskallanko tosiaan, johon sain vastauksen "no eipä tuo nyt näytä tuosta olevan lähdössä mihinkään". Ja tämän minä tarvitsin: asiantuntijan arvion Durden sen hetkisestä mielentilasta. Pelko loppui siihen ja Durdea sai jopa välillä vähän kannustaa laukkaamaan. Onnenkyyneleitä tirautellen laukkasin muutaman sata metriä molempia laukkoja, ja palasin takaisin Mian luo kiittelemään siitä, että hän auttoi minua valloittamaan tämänkin vuoren.

Olenhan muistanut sanoa, että olen onnekas? <3>