Rodeotäti harjoituksen kenraaliharjoituksessa

Rodeoheppa näyttää kieltä.

 Lauantain tunti sujui hyvin ja sunnuntain itsenäinen ratsastelukaan ei ollut lainkaan sieltä pölhöimmästä päästä. Sitä paitsi Sanni kävi lauantaina alkuun Durden selässä ja totesi sen liikkuvan huomattavasti paremmin eli en ole kuvitellut kaikkea.

 Tänään oli viimeinen tunti ennen huomista rataharjoitusta. Onnistuneen viikon jälkeen olo olis voinut olla ihan zen, mutta kun maneesissa oli pitkästä aikaa muitakin. Tämä oireyhtymä alkaa olla niin paha, että kohta pitänee alkaa hakea rakennuslupaa omalle maneesille ;)

Jännä ilmiö on se, että vaikka järjellä voisi ajatella vilkkaammassa liikenteessä (=kokonainen yksi ratsukko ja toinen taluttelija) olisi turvallisinta pitää katse ylhäällä, jotta pysyy kärryillä muiden tekemisistä, niin minusta tulee kuitenkin ihan muna. Selkä köyristyy ja katse suuntautuu enemmän sinne hevosen harjaan ja pahimmillaan omiin käsiin. Jännitys saa hevosen jännittymään, jonka seurauksena vahtaan kaulaa entistä tarkemmin. Onkohan se lähdössä jonnekin? No, jos ei ollut, niin loputtomalla stressaamisella sen kyllä saa aikaan.

En ollut kauaa ehtinyt ratsastaa enkä montaa kertaa ohittaa toista ratsukkoa, kun Durandosta oli jo aistittavissa ihan toisenlaista virkeyttä. Ravi oli kuulemma hienon näköistä, että jotain hyvää. Sitten pääty-ympyrämme kohtasivat kentän keskellä eikä muutaman metrin hajurako ilmeisesti ollut Durden mielestä tarpeeksi, kun vastaan tuli iloisesti puhiseva naapuri. Ja sitten mentiin taas heppajenkkaa. Siinä on paljon hyvää, että D on niin notkea, mutta on sillä kyllä varjopuolensakin :)

Onneksi pysyin selässä. Luovuttaminen kävi yhdessä vaiheessa mielessä ja olinkin jo sukeltamassa melko pitkälle kaulan mukana, mutta onneksi juuri sillä hetkellä Sanni huusi tsemppaushuudot ja sain kuin sainkin kiskottua Durden pään ylös ja sitä myöten homman taas jotenkin omaan hanskaani. Musta on tullut ihan rodeotäti :D

Minäkö? En minoo mitää poppinu. Nautin auringosta tässä ihan kaikessa rauhassa.

Rodeokohtaus ei aiheuttanut jäätymistä vaan päinvastoin selässä pysyminen sai aikaan melko voitonriemuisen fiiliksen. Silti en tällä tunnilla onnistunut loistamaan. Jännityksen vuoksi istunta oli vielä viime päiviäkin enemmän hukassa enkä laukassa saanut kroppaani rentoutumaan vaikka kuinka yritin. Ja vaikka D laukkasi kivasti, oli itsellä koko ajan sellainen fiilis, että jos ei joka askelella puske, niin justiin rikkoo.

Lopuksi ratsastin radan läpi kertaalleen. Siinä oli paljon hyvää, ja sitten myös sitä ei niin hyvää. Sannilta tuli erityisesti kehuja laukka-ravi-siirtymisistä ja hyvästä asenteesta. En luovuttanut, vaikkeivat asiat tapahtuneet aina ihan siinä kohdassa kuin oli tarkoitus. Etukäteen vaikeimmaksi ajattelemani vasen laukka nousi oikeassa kohdassa, mutta nosto ei kyllä ollut mikään kukkanen. Peruutus tyssäsi ensin ekaan askeleeseen, mutta toisella pyynnöllä tuli oikein reippaat peruutusaskeleet.

Myös radan ratsastamisen aikana D meinasi lähteä kerran kiitämään, kun toinen ratsukko oli taas ilmeisesti liian lähellä, mutta pidin ohjat tiukasti käsissäni. Siitäkin olen tyytyväinen.

Se, missä toivoisin eniten kehittyväni olisi se, etten ratsastaessa keskittyisi miettimään niitä tulevia vaikeimpia juttuja, vaan eläisin ja tuntisin juuri siinä kohdassa, jossa mennään ja keskittyisin ratsastamaan hyvät tiet, hyvät kulmat – hyvällä fiiliksellä :)

Se verran jännittää, että suunnittelin jopa kehitteleväni itselleni jonkun vatsataudin tai migreenin... Seuraavana työlistalla on tästä jännittämisestä eroon pääseminen tai edes sen puolittaminen. Eihän tässä ole oikeasti mitään järkeä!