Se on taas huutia piisannut...

On taas ollut pari sellaista valmennustuntia, että tukka pysyy poissa silmiltä, vaikkei niin tuuliskaan – jos tiedätte, mitä tarkoitan ;)

Mähän oon aika hyvä ottamaan huutoa vastaan enkä ihan pienestä hätkähdä (mutta toki tää koskee _ainoastaan_ ratsastustunteja, muuten oonkin ihan järjetön itkupilli ja loukkaannun kaikesta ja kaikille). Siitä huolimatta, että mulle saa – ja usein myös pitää – sanoa tiukasti, oli kuitenkin tosi kiva, kun yhden tunnin perään Mia totesi mun "kestävän jo noinkin kovaa rääkkiä" tmv.  Välillä on ihan hyvä kuulla, että huuti lisääntyy, koska vaatimustaso nousee eikä siksi että mun osaamistaso ois romahtanut. Toki jälkimmäistäkin aina välillä tapahtuu, mutta toivoakseni ne on enemmänkin tilapäisiä takaiskuja.

Tarjolla olisi taas pari videopätkää tunneilta, äänien kanssa. Jätin pahimmat huudit kuitenkin julkaisematta, etten kasvata Mialle vääränlaista mainetta :)

Ekalla videolla yritetään saada oikea käsi oikealle paikalle. Kun päivät pitkät istuu tietokoneen ääressä, tahtoo oikea käsi aina tunkea eteenpäin. Eikä sen hinaaminen kohdilleen ole mikään ihan pikkujuttu. Tässä vaiheessa tuntia harjoituskierroksia on takana jo useampia, ja alan pikkuhiljaa uskoa Miaa siinä, kuinka takana sen käden tosiaan pitää olla. Laukkakin paranee kummasti. Ja laukka-ravi-siirtymästä tuttuun tapaan melko suora palaute :)


 
Seuraavassa harjoiteltiin laukka-käynti-laukka-siirtymiä. Laukassa piti yrittää istua niin paikallaan olevalla lantiolla kuin mahdollista. Mielestäni olin ihan tikkujäykkä, mutta video kyllä kertoo toista. Siirtymät olis voineet onnistua aika hyvin – jos kuski olisi pysynyt mukana...  No tuli muutama onnistuminenkin, mutta aina ei osu parhaat hetket videolle.



Se on muuten jännä ilmiö tuon lantion vakauttaminen. Oon aina ajatellut, että mulla on hyvä kehotuntemus, että huomaan milloin liikutan jotain ja että oon ainakin periaatteessa kykenevä liikuttamaan osasiani erillisinä muista.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että laukan kokoamisessa homma menee välillä ihan päin seiniä. Toisinaan onnistun vakauttamaan lantioni, mutta toisinaan käy niin, että siinä vaiheessa, kun oikein erityisesti kuvittelen vakauttavani, alankin päinvastoin työntää oikein huolella. Enkä siis huomaa sitä, vaan luulen istuvani erittäin hiljaa. Johtuuko se siitä, että kun paikallaan oleva lantio on tavallaan liikettä vastaan, niin se tuntuu liikkeeltä ja kun menee mukaan hevosen liikkeeseen, tuntee olevansa liikkumatta? En tiedä. Opeteltava ei ainakaan tunnu loppuvan.

Ja sitten alla olevalla tuoreimmalla videolla yrityksenä on tehdä mahdollisimman nopeita käynti-laukka-käynti-siirtymiä. Valitsin tämän videon näytille siitä lapsellisesta syystä, että oon niin superylpeä itsestäni, kun jatkan tehtävän ratsastamista melko rauhallisesti, vaikka D vähän säikähtää jotain tuossa alussa. Tiedän, että tämmöiset pikkusäikkymiset on monille arkipäivää eikä niitä edes noteerata, mutta mä kyllä edelleen (tahtomattanikin) rekisteröin jokaisen ei-toivotun reaktion ja askeleen. Onneksi ne enää huomattavasti harvemmin saa mua ihan pois tolaltaan :)



Kokoaminen on selkeästi Durpalle aika raskasta, ja sitä ei voi eikä kannata tehdä paljoa kerrallaan. Tämäkin harjoitus johti lopulta siihen, että D alkoi vähän kuumentua ja tuntua siltä, että olisi taas jäämässä pomppimaan paikalleen. Sain kuitenkin Mian ohjeilla jotenkuten ratsastettua siitä eteenpäin, vaikka lisäysyritykset taisivat jäädä toooodella kauas lisäyksistä.

Ennen laukkaharjoitusta tehtiin samaa harjoitusta käynti-ravi-käynti-siirtymillä, viisi askelta ravia ja kaksi käyntiä. No, en mä useinkaan ihan tuohon päässyt, mutta se on silti todella hyvä harjoitus meille; pitää molemmat keskittyneinä hommiin, ja jäntevöitti Durtsin takajalkoja kuulemma oikein hyvin. Ihan samaa ei voi sanoa tuosta laukkaversiosta, joten painopiste pidetään jatkossakin noissa ravi-käynti-ravi-siirtymissä.

*****

Meinasin muuten aivan masentua yhden tunnin jälkeen. Olin juuri edellisenä päivänä hehkuttanut täällä blogissa, miten nykyään pysyy jalustimet kutakuinkin paikoillaan. Ja sitten menikin taas iso osa tunnista vasemman jalkkarin jahtaamiseen. Mietin jo, että ikinä – ikinä – ei pitäis mistään asiasta ääneen iloita... ja sitten huomasin, että Mian ratsastuksen jäljiltä olikin vaihdettu mun reikiin vain oikeanpuoleinen jalustin; vasen oli kaksi reikää pidempi; ei mikään ihme, jos jouduin vähän kurkottelemaan.

*****

Lupasin edellisen postauksen kommenteissa palata Sallan palautteeseen, jossa kehui mun ja Durtsin rataharkkamenoa sillä perusteella, että siitä saisi kivoja kuvia.

Isolta osin ehkä juu, mutta sitten meillä on vielä vaihtelevasti läsnä tämä yksi iiiiso haaste: The Suu.

© Mikaela Kokko

Tuossa rataharjoituksessa D oli tosin muutenkin huonoimmillaan nyt pitkään aikaan. Osteopaatin käynnin jälkeen suun aukominenkin on mielestäni taas vähentynyt. Mutta kyllähän noista videoistakin näkee sen, että suussa on ajoittain ihan liikaa äksöniä. Veikkaan sen johtuvan siitä, ettei kropassa ole kaikki kunnossa. Toki välillä myös mun huonosta kädestä, mutta koska D vääntelee leukojaan välillä myös ihan karsinassa ilman mitään varusteita, en tätä oireilua ainakaan kokonaan epätasaisten käsieni kontolle ota.

On jaksoja, jolloin suunaukomista on tosi vähän, ja sitten välillä se taas lisääntyy. En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt mitään yhdistävää tekijää näille jaksoille. Sortuisin  helposti miettimään, että johtuuko se nyt siitä, että vaaditaan liikaa, kunnes muistan, että ehkä kaikkein eniten suulla pulaamista oli silloin, kun ratsastin kaikkein veltoimmin.

Takapolvien nivelten piikityksestä alkaa olla vuosi, mikä on toistaiseksi ylivoimaisesti pisin hoitoväli meidän yhteisen taipaleen aikana. Toki helmikuun alussa takapolvet pliistrattiin, mutta niveliä ei ole neuvoilla tökitty kohta vuoteen. Toisaalta D liikkuu nyt puhtaammin kuin luultavasti koskaan aiemmin näiden kolmen vuoden aikana, minkä vuoksi jätin jälleen yhden luottolääkärin käynnin väliin – toivottavasti se ei ollut virhe.

*****

Tuosta ylläolevasta kuvasta bongasin kyllä toisenkin kehitysalueen: The Pää. Enkä nyt puhu hevosen päästä vaan omastani, joka näyttää olevan kovasti tunkemassa ensimmäisenä joka paikkaan. Ehkä se on ottanut mallia mun oikeasta kädestä? Joka tapauksessa täytyy taas skarpata pään kanssa, ja yrittää muistaa asetella sitä paikoilleen koneen ääressä, auton ratissa, kävellessä, seistesssä jne, jolloin se varmaan sitten pikkuhiljaa löytää oikealle paikalle myös satulassa.

*****

Koska otsikossa ja postauksen alussa (dramatisoivalle tyylilleni uskollisesti) korostin ehkä vähän turhan paljon huudin saamista, niin pitää loppuun hehkuttaa, että kyllä on tullut paljon kehujakin. Ja sitä paitsi ansaitsematonta mannaa, kun pääsin jälleen tänään upean Rampen selkään. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä tulee, kun pystyy konkreettisesti tuntemaan takamuksen alla hyrisevät hevosvoimat – huikeaa!!!

Tänään käytiin myös maastossa alku- ja loppukäynnit ilman että yhtään kitisin vastaan, vaikka vähän alkukäyntien alkupätkä jännittikin.

Rampen selkäänkin kipusin – jos en nyt jännitykseltäni ihan riemusta kiljuen, niin melko vapaaehtoisesti kuitenkin. Ja sitten vielä ratsastin Durtsin kentän siihen päätyyn, jossa olin vain hetkeä aiemmin nähnyt sen Mian kanssa pomppivan jotain säikähdystä ihan kunnolla. Sitä juhlistinkin tuulettamalla oikein reilusti laukassa - kuulemma ei enää puuttunut kuin lasso siitä kädestä, niin olis mennyt ihan täydestä länkkäristä :) Ne on ne pienetsuuret onnistumiset ja itsensäylittämiset.

*****

Onnistuttiin myös ajoittamaan vikalle kesäiselle päivälle (17.8.) ihana, leppoisa eväsretki.

Oli niin hyvä tunnelma, ja kilteistä kiltein heppa lenkin alusta loppuun. Uskallan väittää, etten ollut ainoa, jolla oli kivaa!

Mistä tietää, että on edistynyt?

No ainakin siitä, että jalustimet pysyy jalassa. Siinä missä pari vuotta takaperin jalustinta joutui vielä korjaamaan paikalleen monen monituista kertaa yhden ainoan pääty-ympyrän aikana, nykyään ovat harvassa ne ratsastuskerrat, jolloin sen joutuu tekemään edes yhdesti. Tää edistymisaskel on kiva siinäkin mielessä, että kun jalustimia ei tarvitse koko ajan korjailla, voi ihan toisella tavalla keskittyä ratsastamiseen.

Toinen on ehkä se, että kun ratsastaa harjoittelumielessä rataa kotitallilla, ei mene ihan kipsiin. Ei edes, vaikka kuvataan ja paikalla on yleisöä. Katsokaa vaikka:




Paikalla ei ollut virallista tuomaria, vaan palautetta antoi tuttu & turvallinen Mia, joten se tietysti helpotti tilannetta paljonkin. Toisaalta, oli aika, jolloin menin kipsiin pelkästään siitä, että piti ratsastaa rata Mian edessä – ilman videoita ja yleisöä.

Ja videolta näkee myös mun kolmannen edistystodisteen: kykenen nykyään melko usein vaihtamaan askellajista toiseen halutussa pisteessä. Tämähän on myös ollut enemmänkin henkisen puolen haaste, ja liittynyt tietysti kaikkein eniten laukannostoihin, mutta nyt se alkaa olla selätetty.

Tuo videoitu on toinen kerta elämässäni, kun ratsastin ko radan ja siihen nähden olen ihan tyytyväinen suoritukseen – kuvastaa aika hyvin mun tasoa. Ja kertoo, että paljon on opittavaa.

Tuolla viikolla Durtsi oli tuntunut pitkästä aikaa vähän huonommalta. Se oli minusta tahmeampi, laukka nelitahtisempaa, se punki oikeassa kierroksessa sisälle ja oli suustaan levottomampi.
Osteopaatti kävi hoitamassa viime tiistaina, ja se jälkeen on taas ollut ihan toinen heppa alla. Tänäänkin oli niin ihana ratsastaa (toki Mia ehti käydä nopeasti selässä ennen mua, mikä tietty auttoi asiaa), että oikein harmitti lopettaa tiukan aikataulun vuoksi. ...kyllä mä muistan sellaisenkin ajan, kun olin onnellinen siitä, että olin ratsastanut "tarpeeksi" ja sain tulla alas. Aika toisenlaiselta tuntuu nyt <3 br="">

Surua ja pelkoa

Jouduin viime viikolla todistamaan onnettomuutta, jossa 9-vuotias harrastehevonen sai kesken normaalin ratsastuksen jonkinlaisen sairaskohtauksen (epäillään aortan repeämää, mutta totuus selviää vasta ruumiinavaustulosten myötä). Tilanteessa hevoselta menivät jalat alta, ratsukko kaatui, hevonen ponnisti takaisin ylös, mutta kaatui pian uudestaan ja kuoli hyvin nopeasti. Ratsastaja onneksi selvisi tilanteeseen nähden pienin vammoin.

Onnettomuus oli monin tavoin järkyttävä ja erittäin surullinen.

Toivon, ettette pidä minua kylmäkiskoisena ja itsekeskeisenä, kun en aio tapausta sinällään tässä enempää puida, mutta en halua (eikä minusta ole asiallistakaan) täällä kirjoittaa toisten asioista. Ainoa syy, miksi ylipäätään tästä kerron, on se, että blogin tarkoitus on seurata kehitystäni ratsastajana – eikä tällaisen onnettomuuden todistaminen voi olla siihen vaikuttamatta.

*****

Mielipuolella oli melko hyvä suunta todella pitkään, mutta kun onnettomuutta seuranneena päivänä satuloin Durandoa, tuntui pelko jälleen ihan fyysisenä oireiluna. Ja aivan kuten aiemminkin, minun pelkoni ei valitettavasti heijastu mitenkään positiivisesti Durandon käytökseen. En tiedä, ärsyttikö Durtsia paarma vai pelkäävä ihminen, mutta yhdessä vaiheessa takajalka potkaisi kyllä turhan äkäisesti. Mikä taas ei yhtään kohentanut omaa oloani.

Kentällä kiipesin selkään, ja D oli vähän sitä mieltä, että joka suunnassa oli jotain kytättävää. Välillä Mia kävi selässä, ja sen jälkeen D ei niinkään kyttäillyt, mutta oli kyllä omaan fiilikseen nähden vähän turhankin vireä. Jossain vaiheessa Durtsi jäi laukassa pomppimaan paikoilleen, ja vanha tuttu "Istu pyllyllä!" -komento toistui taas aika monta kertaa.

Tuo paikallaan pomppiminen hätäisine sivuliirtoineen on vain jotain sellaista, jonka kanssa en vielä pärjää ollenkaan. Tuntuu, ettei ole mitään kontrollia eikä mitään hajua siitä, mitä D on seuraavaksi aikeissa tehdä. Istu pyllyllä, löysää ohjaa ja ratsasta eteenpäin – se on toimiva resepti, mutta toteuttaminen vaatii rohkeutta ja sitä että toimii vastoin luontaisia reaktioitaan. Mieluiten olisin hypännyt alas selästä, jos en olisi tuskallisen tietoinen siitä, että sillä tavalla en ratkaise vaan kasvatan itselleni ongelmia.

Haasteiden jälkeen sain homman vähän paremmin hanskaan ja lopulta päällimmäiseksi jäi tunne, että kyllä tästä selvitään. Jotenkin mulla oli myös aika päättäväinen mieli sen suhteen, että haluan selvitä, sillä tuntuisi todella kurjalta antaa viimeisten kuukausien edistyksen valua hukkaan.

*****

Seuraavana päivänä halusin ratsastaa itse koko tunnin, ja yhteistyö Durtsin kanssa sujui ihan kivasti. Lopputunnista D päätti yhtäkkiä pelätä jotain maneesin päädyn kohdalla, mutta ilokseni huomasin, että tuommoiset pienet pyrähdykset eteenpäin tai vaatimattomat sivuaskeleet eivät enää saa minua paniikkiin, vaan pystyn jopa välillä jatkamaan ratsastusta melko normaalisti (ainakin tunnilla ja muuten rauhallisissa olosuhteissa).

Edelleenkin otan varmasti liikaa ohjista noissa tilanteissa, kun se on valitettavasti aina se ensimmäinen luontainen reaktio. Toivottavasti vielä tulee sekin päivä, että voin luottaa istuntaani myös yllättävissä tilanteissa, niin että se ohjiin tukeutuminen on vain kaukainen muisto.

*****

Onnettomuudesta on nyt kulunut viikko, ja tuntuu, että alan olla henkisesti palautunut kutakuinkin ennalleni – siis mitä tulee ratsastukseen ja pelkoon. Ratsastaessa onnettomuus tulee oikeastaan mieleen vain juuri siinä kierroksessa ja siinä kohdassa kenttää, jossa se tapahtui.

Tosin en ole vielä kertaakaan ratsastanut sen jälkeen yksinäni, mutta uskon selviytyväni siitäkin.


*****

Surullisistakin tapahtumista voi oppia.

Päällimmäisenä mieleen jäi (jälleen kerran) muistutus elämän arvaamattomuudesta ja siitä, miten yhteisiä hetkiä kannattaa vaalia, kun ei koskaan tiedä, mikä päivä on se viimeinen.

Ja kypärän tärkeydestä: on onnettomuuksia, joita ei millään maailman ratsastustaidolla voi estää, mutta joissa kypärä voi pelastaa paljon.

Rouva Ei iskee jälleen

Ei, en mä uskalla. Ei, en mä osaa. Eiku ei, en mä kyllä pysty... Hän on taas ollut aktiivinen, tuo luotettu kehityksen vastustaja Rouva Ei. Ja odottakaas, kun kuulette millaisessa asiassa, niin pidätte mua varmasti vielä tyhmänä ja hulluna sen lisäksi että olen kovin pelokas ja epävarma! :)

Täytyy kuitenkin ensin kaiken tämän viime aikojen hehkutuksen vastapainoksi todeta sekin, että lauantaina ratsastin itsenäisesti, ja ei ollut juuri tekemisessä hurraamista. Tai tavallaan kyllä sinne hyviäkin hetkiä mahtui joukkoon ja rohkeusrintamalla olin itseeni oikeinkin tyytyväinen, sillä vaikka D vähän kyttäili en antanut sen oikeastaan häiritä tekemistä enkä todellakaan päätynyt välttelemään niitä kohtia kentästä, jossa eniten oli katsottavaa. Välillä jopa vähän huvitti Durtsin tuijottelut.

Mutta mitä tulee siihen teknisempään puoleen, niin oli kyllä aika hohhoijaa-meininkiä. Muka yritin kauheasti, mutten sitten kuitenkaan ihan kunnolla. Lopputulema oli enimmän osan ajasta melko velton tuntuinen hevo, joka oli raskas edestä ja puri välillä aika isosti kiinni vasempaan kuolaimeen.

No, joka kerta ei voi mennä hyvin, mutta tässä on yksi pointti, jossa toivoisin jo voivani pikkuhiljaa vähän petrata. Nimittäin taas siinä vaiheessa, kun olin jo lopettanut (ihan kelvolliseen ravi-käynti-siirtymään sentään) ja antanut Durpalle karkin, tuli vahva tunne siitä, että olisi pitänyt ratsastaa paremmin, olla täpäkämpi ja vaatia enemmän. Se mitä siis toivoisin oppivani, olisi että pystyisin arvioimaan samalla tavalla tekemistä ennen kuin olen henkisesti jo päättänyt ratsastuskerran, jolloin voisin vielä yrittää skarpata. Turha sitä on siinä jälkikäteen voivotella enää.

*****

Sunnuntaina oli sitten Rouva Ein vuoro astua estradille.

Mia ehdotti, että perinteisen tunnin sijaan ratsastettaisiin yhtä aikaa ja vaihdettaisiin hetkeksi hevosia. Normaali ihminen hyppisi riemusta ja tuskin malttaisi odottaa, että pääsisi kipuamaan upean ja pitkälle koulutetun Rampen selkään. Mutta Rouva Ei näkee jo mielessään, miten sinkoutuu Rampen selästä jonnekin maata kiertävälle radalle ja yrittää epätoivoisesti keksiä pakotietä. Turhaan.

Kun vatsa oli jo valmiiksi jännityksestä kipeä, oli oikein mahtavaa, että Durppa järjesti vielä pienen tilanteen sillain alkulämmittelyiksi. Lähdettiin alkukäynneille "maastoon" eli laitumien välistä lähitielle ja sieltä lenkki takaisin tallille. Laitumien välissä D otti vähän kierroksia laitumella olevasta ruunasta ja en tiedä, johtuiko siitä vai jostain muusta, että sitten yhtäkkiä ei olisi halunnut enää edetä vaan tarjosi enemmän sellaista tunnetta, että olisi ollut aikeissa pomppia pystyyn. Ja miten mä sitä tilannetta yritin ratkoa, niin tietysti vedin ohjista, jolloin Durtsi peruutti kohti takana olevaa ratsukkoa. Onneksi, onneksi Mia sai huudettua mulle ajoissa, että pitää löysätä ohjia, ja sillähän se kriisi heti ratkesi. Masentavinta on se, että se ohjista vetäminen on niin automaattista, etten todellakaan tiedostanut tekeväni niin :( Ehkä jonain päivänä...

Loppumatka meni kuitenkin oikein rennosti ja mukavasti tuosta välikohtauksesta huolimatta eli sain hetkisen hengähtää ennen kuin oli kentälle päästyä aika vaihtaa hevosia.

Olen päässyt Rampea kokeilemaan pari kertaa aiemmin, mutta noista kerroista on jo melko pitkä aika: Itsetuhoista menoa ja Ajatuksen voima. (Jotenkin hauskaa taas kurkata noita vanhoja postauksia, koska näemmä ihan samojen asioiden kanssa painitaan edelleen, joskin ehkä edes pikkuisen kehittyneemmällä tasolla.)

Rampe on Durtsiin verrattuna ISO, mutta oli ratsastaessa niin mukavan, luotettavan ja kuuliaisen tuntuinen, että korkealla istumisen järkytys vaihtui aika äkkiä melko kivaan fiilikseen. ...kunnes Mia käski nostamaan laukan. Ei, mä uskalla laukata! Mitä jos Rampe innostuu ja mitäjositäjostätäjostota...

Mutta ei auta EIt markkinoilla, kun on maailman paras valmentaja. Laukka nousi kivasti – ja vitsit, mikä laukka! Durtsillahan on supermukavat askellajit ja siellä on liikkeen puolesta kiva istua, mutta tällaista säätelymahdollisuuksien ja voiman tunnetta mä en ole vielä koskaan millään hevosella päässyt kokemaan. Nyt tiedän vähän siitä, mitä tarkoittaa se Kyran potkukelkkavertaus; tätä laukkaa ei tarvinnut yhtään työntää vaan enemminkin sai ihan vähän istunnalla jarruttaa.

Rouva Ei varmaan kuvitteli, että nyt oli sen päivän haasteet taklattu, mutta joku päätti toisin.





Sitten tuut lävistäjää ja teet vaihdon. 

Ai, miten?

Siinä oli mun elämän ensimmäiset "oikeat" laukanvaihdot. (Aiemmat harvat harjoituskerrat ovat olleet estehevosilla semmoisia suunnanvaihtumisen avulla harjoiteltuja, ja aika huonolla menestyksellä.) En mä nyt kovin kotrollissa ollut, horjahtelin ihan mihin sattuu ja yritin välillä anoa Mialta armoa vetoamalla siihen, että nää on mulle ihan vieraita liikkeitä :) Mutta tuo ihan viimeisin tuntui jo vähän enemmän siltä, että mä ratsastin sen, ja osasin vähän enemmän arvata, mitä on tulossa enkä siksi horjunut niin pahasti.

Mä oon aina kummastellut sitä, miten joidenkin ihmisten ratsastus on niin temppukeskeistä, ja paukutellut henkseleitä sillä, miten mulle on merkityksellistä vaan hyvä perusratsastus ja yhteisen sävelen löytyminen hevosen kanssa. Päästyäni maistamaan Rampen tarjoamaa mannaa, täytyy myöntää, että ymmärrän temppukeskeisiä ratsastajia vähän paremmin. Onneksi Durtsin kanssa on perusasioissa vielä niin paljon tekemistä, ettei ole mitään vaaraa, että voisin heittäytyä temppujen vietäväksi :) 

Mia on kouluttanut Rampen Pyhä Yrjö -tasolle, ja esimerkiksi vaihdot sujuvat joka toisella:



Voitteko kuvitella, että mä yritin parhaani mukaan kieltäytyä mahdollisuudesta ratsastaa tuommoisella hevosella?! Onneksi en onnistunut, sillä ihan mahtava fiilis ratsastaa hevosta, joka on koulutettu toimimaan todella kevyin avuin. Tuntuu, että alla jyrisee ihan valtavan voimakas moottori, jonka voimaa on helppo ohjailla juuri kuten haluaa – ilman raippaa ja kannuksia! 

Taas on reilusti aihetta kiitollisuuteen, kun on valmentaja, joka ensinnäkin antaa kokeilla omaa hevostaan eikä pahastu siitä, että urpo yrittää kaikin keinoin kieltäytyä kunniasta vaan jaksaa vielä patistaa ja kannustaa.

Rampen jälkeen Durtsi tuntui hetken aikaa tosi pieneltä, vaatimattomalta ja erittäin löysältä – kaikki on niin suhteellista :)

Ratsukko

Hei, mua kengitetään.

Tehovalmennus & -ratsutusjaksoa Mian luona on nyt takana vähän reilut kaksi kuukautta. Väitän, että meitä ei tunnistaisi samaksi parivaljakoksi, joka saapui Stenbackaan toukokuun taitteessa. Muutos hevosessa on huikea, mutta kyllä minäkin olen muuttunut ja edistynyt.

Durandon olemus on huomattavasti sporttisempi ja askellus jäntevämpää, muttei rentouden kustannuksella. Suun vääntely on vähentynyt huikeasti, ja kaikenlainen kiemurtelu ja sukeltelu loistaa pääsääntöisesti poissaolollaan. Muutosta on tapahtunut myös psyykkisellä puolella: D on yhteistyöhaluisempi ja käyttäytyy ihanan hyvin. Se on tyytyväisen oloinen laitumella, mutta tulee silti iloisesti portille vastaan, kun menen sitä hakemaan.

Omat läpimurtoni ja suurimmat edistysaskeleeni löytyvät – yllätys, yllätys – sieltä henkiseltä puolelta. Tekemiseen on tullut paljon enemmän itsevarmuutta, päättäväisyyttä ja niiden myötä johdonmukaisuutta.

Ihmiset ovat varmasti kovin erilaisia, mutta omalla kohdallani olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että se henkinen puoli on se kaikkein tärkein – jos se ei ole kunnossa, ei millään osaamisella tai taidolla tee mitään.

Tällä viikolla pohdinkin ääneen Mialle sitä, että miten paljon pelkkää hyvää tarkoittavia neuvoja olen näiden Durando-vuosien aikana saanut laukannosto-ongelmaamme. Miten asettaa hevonen, mihin pitää itse katsoa, miten pitää keskittyä askeleisiin ja oikeaan ajoitukseen, omien apujen oikea-aikaisuuteen, puolipidätteeseen, kokeilla nostoa pohkeenväistöstä, täyskaarrosta, käynnistä, ravista, peruuutuksesta, yllättää hevonen ja niin edelleen. Kaikki ne ovat olleet hyviä neuvoja ja olisivat varmasti toimineet superhyvin, JOS ongelma olisi ollut "tekninen". Mutta kun ongelma on ollut uskon, itsevarmuuden ja rohkeuden puuttumisessa.

Väitän, että ainakin minun tyyppisen ratsastajan pitää opetella olemaan tavallaan vähän putkiaivo; ei voi miettiä mielessään kaikkia mahdollisia skenaarioita ja ratkaisuja niihin, vaan pitää nähdä kirkkaasti se, minkä haluaa tapahtuvan ja keskittää kaikki energia ja tarmo sen toteutukseen – ja nähdä sen oman suunnitelman toteutuminen ainoana vaihtoehtona. Ja sitten tietysti toteutuneen perusteella muokata strategiaa.

Laukannostojen kanssa ei ole enää ongelmaa. Mun ei tarvitse miettiä oikeaa ajoitusta, joko tiedostamattani tunnen sen ja osun usein oikeaan tai sitten D on vaan niin taitava, että ihan sama mihin kohtaan askelta apuni ajoitan :) Toisaalta välillä Durtsi oikein panostaa siihen nostoon ja hakee oikein tasapainon (kun ilmeisesti mä en ole onnistunut sitä silloin tarpeeksi hyvään tasapainoon ratsastamaan), jolloin laukka nousee vasta askeleen tai kahden jälkeen pyynnöstä. Ja sitä paitsi rakkaista, kamalista kannuksistanikin oon joutunut luopumaan, niitä kun ei kuulemma tällä hetkellä tarvita. (En muuten ois uskonut koskaan näkeväni päivää, jolloin meen tunnille kannukset jalassa ja Mia käskee mut niistä luopumaan; aluksihan vänkäsin kovasti niitä vastaan.)

Nyt tuli kauhean pitkä pätkä taas laukannostoasiaa, mutta se oli nyt vaan esimerkki, jolla halusin korostaa henkisen puolen järisyttävän suurta merkitystä. Mia on siis tehnyt aivan valtavan määrän töitä sekä mun että Durtsin mielen muokkaamiseksi erittäin hyvällä menestyksellä!

Mulla on näiden kahden kuukauden aikana ollut tunteja todella tiiviisti, vähintään kai kolmesti viikossa. Rahanmeno kauhistuttaa sen verran, etten uskalla tarkkaa lukua ottaa (niinkuin en koko hevostelusta ylipäätään). Kuitenkin koen, että nää on parhaiten sijoitettuja euroja koko mun hevostelu-uran aikana. Mun ja Durpan suhde on muuttunut isosti, ja mun fiilis itsestäni on muuttunut vähintään yhtä isosti. Oon niin kovin onnellinen.

Toivon myös, että Durtsin tasapainoiseen liikkumiseen panostaminen vastaavasti pienentää eläinlääkärilaskuja. Kyllä nimittäin yhdellä takapolvien piikityksellä pystyy ostamaan jo aika paljon valmennusta – ja on se minusta sekä oman harrastamisen että hevosen hyvinvoinnin kannalta ihan merkittävän paljon parempi vaihtoehto.

*****

Otsikoin tämän tekstin päivän fiiliksen mukaan. Ratsukonhan muodostavat käsittääkseni ratsu ja ratsastaja. No, tänään tuli taas sellainen muutaman sekunnin mittainen pätkä, jolloin tunsin hyvin vahvasti olevani ratsastaja. Ja ei, älkää nyt ajatelko, että tämä on taas jotain itseni vähättelyä. Kyllähän mä ratsastan melkein päivittäin, joten olen mä sinällään tietysti ratsastaja. Mutta mä tarkoitan sellaista voimakasta subjektin fiilistä satulassa: hetken aikaa mulla oli hyvin kirkas kuva siitä, mitä haluan ja selkeä suunnitelma, miten sen saavutan, ja näin itseni jotenkin samalla hetkellä sekä ulkopuolisen silmin että oman mieleni sisältä – ja pidin ihan valtavasti näkemästi! Tuota kesti ehkä 5–10 sekuntia, mutta ihan huikeaa silti. Tekisin lisätilauksen, kiitos.

Alla vielä pari videota tunneilta. Palautteenne innostamana olen kysynyt ja virallisesti saanut luvan laittaa videot äänen kanssa oman harkintani mukaan. Sanottehan, jos joskus näyttää siltä, että harkintani on pettänyt :)

Pahoittelut videoiden huonosta laadusta (kuten aiemmissakin postauksissa). Nämä on kuvattu iPhonessa, lähetetty WhatsUpilla puhelimesta toiseen ja sitten ladattu YouTubeen. Omassa puhelimessani ne näkyvät vielä terävinä, mutta YouTubeen lataamisen jälkeen laatu on surkea. Jos joku osaa neuvoa, miten tuolta romahdukselta voi välttyä, niin pliis?

Torstaina harkkailin vähän laukka-käyntisiirtymisiä. Joukkoon mahtui hyviäkin, ja välillä oli hymy aika leveä. Ehkä kuitenkn isoimmat ilon ja oivalluksen aiheet taisivat olla ne, että rohkenin haastaa itseäni alkalla ajoittaa siirtymisiä kohtiin, jotka mun mielestä ovat tähän asti tuntuneet vaikeilta eli esimerkiksi uralle aidan ja esteen väliin, jossa on mun mielestä niin toooosi ahdasta.





Tänään teemana oli nopeat siirtymiset niin, että D joutuu itsekin vähän tsemppaamaan jäntevyyden säilyttämisen eteen enkä mä valmistele sitä jokaiseen siirtymiseen puolikasta kierrosta. Tässä videolla olevassa vaiheessa mun tehtävä oli tehdä omaan tahtiin siirtymisiä ravista joko käyntiin tai laukkaan sen mukaan, mitä hevonen ei ajatellut. Tuskailu tuon yhden käyntisiirtymän kohdalla ei johdu niinkään siitä, että siirtymästä tuli huono vaan että siirtyessäni tajusin, että oikea ratkaisu olisikin ollut laukka.

Videon lopussa tallennettuna myös ne mun "ratsastajasekunnit", viimeisellä ympyrällä siinä maneesin oven tietämillä :)

Tunne

 

Sain odottamattoman, mutta sitäkin ihanamman kuvalahjan tänään. 

Lämmin kiitos supertaitavalle (sala)kuvaajalle Martina Uthardille. 

Edit: tässä vielä linkki Martinan kotisivuille.

Iloinen sydän

Kesäkuun loppupuoli on mennyt ihan yhtä euforisissa fiiliksissä kuin alkupuolikin. On vaan jotenkin niin ihanaa, kun asiat menee oikeaan suuntaan. Nyt ne ovat jopa menneet sinne vauhdilla, mutta ei mulla edes olisi kiire, kunhan vaan mennään kohti terveempää, rohkeampaa ja kaverimpaa (joo, ihan oma sana :))  tulevaisuutta.

Tunneilla on jatkettu Science of motion -meiningeissä ja vahvistettu itseluottamusta ja rohkeutta muun muassa ratsastamalla kamalan myräkän aikaan maneesissa, jossa samaan aikaan 5 lasta hyppi esteitä (ilman hevoja), kaksi koiraa juoksi muuten vaan ympäriinsä ja sitten mukana oli vielä yksi poni, jonka selässä oli ehkä maailman pienin ratsastaja. Ja selvisin. Uskalsin jopa laukata, vaikka Mia ehti sanoa, ettei ole pakko. Ajoittain mä oon melkein uhkarohkea :D

Tässä harvinaisena herkkuna (?) tunnilta video, jossa myös puheet mukana. Itse tykkään katsoa muiden valmennuksista nimenomaan semmoisia, jotta tietää vähän, mitä on tarkoitus tehdä. Monesti vaan videoille tulleista pätkistä ei tule minkäänlaista kokonaiskuvaa tilanteesta, jolloin puheet voivat antaa ihan väärän käsityksen tekemisestä. Ja tietysti se, että mulle pitää välillä sanoa aika täpäkästi ;) No, viime aikoina on kyllä kuulunut aika paljon kehujakin!

Laitumelle!

Hevot pääsi laitumelle ennen juhannusta. Olen niin onnellinen, että oma rakas sosiopaattinikin pääsi laitumelle, vaikka joutuukin siellä olemaan yksin. Tallilla ei ole loputtomasti laidunta, joten vähän aikaa sain jännätä, että järjestyykö Durpalle paikkaa. Jos ei olisi järjestynyt, niin varmaan sitten olisin lähtenyt lakkikourassa lähialueen talleista kyselemään laidunpaikkaa edes viikoksi tai kahdeksi. En jotenkin voi kestää ajatusta, ettei D saisi lainkaan laiduntaa. 

Kuka nyt heppakavereista välittäisi, kun voi leikkiä kissan kanssa?

No nyt on saanut, sillä D asuu laitumella 24/7. Ensimmäisen laidunyön jälkeen poika oli vähän väsynyt, mutta hiljalleen on siitä tasaantunut normaalimmaksi. Ratsastaessa on ekaa päivää lukuunottamatta ollut oikein kiva, ja muutenkin ihanan hyväntuulinen ukko (no, paitsi silloin, kun se väläyttelee sitä sosiopaatin puoltaan vaikkapa maastokaverille).

Juu, ollaan tosiaan oltu maastossakin pari kertaa. Sopivia kelejä on ollut harmillisen harvoin, mutta onneksi on sentään muutama kerta päästy. 

Juhannuksena käytiin ekan kerran sellainen autotielenkki. Durppa oli alusta lähtien jännittyneen oloinen eikä mun reaktioni siihen ainakaan vapauttanut tunnelmaa. Jännitti ihan mahottomasti. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Pahin tilanne koettiin, kun D yhdessä kohtaa säikähti jotain edessä ja kääntyi ympäri. Ja jäi niille sijoilleen, kunnes Rampe the Rohkea meni edeltä. Eli mitään ei siis tapahtunut. Itse onnistuin silti relaamaan vasta viimeiset 10 minuuttia. Kyllä siellä henkiselläkin puolella siis vielä tekemistä riittää. 

Eilen mentiin taas se pidempi kiipeilyreitti. Mian ja Rampen lisäksi saatiin seuraksi toinenkin ratsukko. Siitähän sitä saikin taas ihan uuden jännittämisen aiheen :) Hyvä puoli on kuitenkin se, että kiipeilyreitillä Durpalla taitaa olla etenemisessä ihan riittävästi tekemistä – kytätä ei kerkii. Keskivaiheilla reittiä on pidempi pätkä hyvää metsätietä ja siellä otettiin ravia. Heti sen jälkeen, kun mä olin ensin vastannut ehdotukseen jyrkän EI:n :) Suostuin kuitenkin, mutta halusin mennä ekana, ettei D ala kisaamaan. Ravipätkä sujui todella rauhallisesti ja D ravasi mukavaa, pehmeää ravia. 

Kun päästiin metsästä viimeiselle tieosuudelle, niin Mia ehdotti laukkaa ylämäessä. En ehtinyt kunnolla EI:täni huutaa ilmoille, kun jo mentiin. Vasen käsi puristi rystyset valkoisina satulahuovan reunaa, ja muuten yritin vain jotenkin hilata itseni johonkin kevyen istunnan tapaiseen siinä jyrkässä ylämäessä. D rikkoi yhden kerran raville ja uuden noston aikaan meinasi äityä pukittelemaan, mutta unohti sen sitten onneksi. 

Ihanaa oli, vaikka hirvittikin välillä aivan järkkypaljon :) Ja minkä takia mun eka vastaus on aina EI!? Sitten kun suostuu, on kuitenkin aina mennyt ihan kivasti. Ehkä mä voisin jo alkaa päästää siitä EI:stäni irti...

Kehnosta kelistä huolimatta tänäänkin suunnattiin maastoon, samalle lenkille. Käytin kyllä kaikki sade- ja tuulikortit, mutta turhaan...

Matka alkoi huomattavasti jännittyneemmässä tunnelmassa kuin eilen. Oliko syy sitten säässä vai siinä, että mä olin jo etukäteen päättänyt, että D reagoi tuuleen. Metsään päästyä unohtui onneksi ylimääräiset jännitykset, kun piti taas keskittyä askeliin. Ekassa laskeutumisessa D teki sitten semmoisen todella erikoisen hypyn ja sen seurauksena saatiin sanoa heipat toiselle takakengälle.

Sitä seuranneet todella järkyt ylämäet kiivettiin tänään laukaten - en tykännyt! Siis miten siinä jyrkässä ylämäessä on tarkoitus pysyä kyydissä, kun heppa ponnistaa ihan hillittömiä laukka-askeleita? Sanoinko jo, etten tykännyt! Mutta jostain syystä en tajunnut jarruttakaan :) vaan puristin vaan hysteerisesti sitä rakasta satulahuopaani, mun pelastusrangasta.

Kiipeilyjen jälkeen niillä rauhallisilla tienpätkillä ohjelmaan sisältyi vastusteluistani (erittäin kovaäänisistä sekä säälittävän ruikuttavista - kaikki keinot pitää kokeilla) paljon enemmän laukkaa kuin eilen. Pelotti kyllä, vaikka D olikin kiltti.

Ihaninta oli kuitenkin huomata, ettei Durtsi lähtenyt laukkaamaan Rampen perässä, vaan odotti mun pyyntöä. Ja mistäkö voin olla varma? Siitä, että ekat pari sataa metriä me vaan ravattiin laukkaavan Rampen perässä, kun mä olin niin kakat housussa, etten muistanut millä avulla mulla on tapana nostaa laukka ja onnistuin vaan puristamaan :)

Sitten kun sain pääni kasaan, nousivat laukat kivasti ja D pysyi hyvin hanskassa. Vähän se tuntui ajoittain siltä, että olisi halunnut pukittaa, ja meinasi välillä jäädä pomppimaan. Se saattoi kyllä johtua siitä, että kun lopulta uskalsin irrottaa satulahuovasta, niin vaihtarina otin kiinni harjasta ja taisin pitää ohjat aivan liian tiukalla. Ihan vikan laukkapätkän uskalsin jo mennä ilman missään roikkumista (toisin aika napakalla ohjalla), mutta se oli kuitenkin ehdottomasti paras pätkä.

Tänään mukana oli meidän lisäksi kolme ratsukkoa. Ihanan kannustavasti suhtautuivat mun pelkoihin ja jarrutteluyrityksiin – onneksi :) On mahtavaa, ettei tartte teeskennellä olevansa rohkeampi kuin on.

Olenko muistanut mainita, miten onnellinen ja kiitollinen olen siitä, että mulla on valmentaja, joka haluaa tehdä musta ratsastajan. Ja kyllä musta vielä sellainen tulee! Ja matkalla sinne on niin ihanaa!!!

Emotions & Science of Motion

Niin paljon olisi taas kerrottavaa, etten tiedä, mistä aloittaa. No vaikka siitä, että wuhuu, miten paljon mä olen oppinut kuluneiden viikkojen aikana! Elämä on kyllä ihan varmasti ihmisen parasta aikaa :)

Väliin on mahtunut jänniäkin hetkiä. Durppa on välillä vähän sinkoillut, kun on säikähdellyt sitä tai tätä. Onneksi mulla on useimpina semmoisina päivinä ollut tunti – Mian läsnäollessa sinkoilut ei vaikuta muhun lähimainkaan yhtä voimallisesti. 

Esimerkiksi alla olevia videoita edelsi säikähdys tuolla laitumen reunalla, joku pupu siellä kai oli. Mutta kun Istu! kajahti ajoissa, sain tilanteen haltuun melko nopeasti. Eka video on kuvattu tosi pian tuon jälkeen, ja en mä nyt ihan eksyneeltä siinä näytä :) 

Näissä kaikissa kolmessa videossa työn alla oli hyvät siirtymiset – ravista laukkaan piti yrittää siirtyä mahdollisimman pienellä ulkopohkeen hipaisulla ja takaisin raviin vain pysäyttämällä lantion liike. Tietysti koko ajan piti yrittää pitää hevo suorana ja huolehtia energiasta ja siitä, että etuosa pysyisi ylempänä – ne tavalliset työlistan asiat :) 

Toisaalta on ollut niitäkin päiviä, jolloin on jännittänyt vähän enemmän.  Viime torstaina talutin Durtsin maneesiin ja yhtäkkiä iski aivan järkyttävä pelko. Ja periaatteessa ihan ilman mitään syytä. Maneesiin oli kyllä tuotu kukkia ja päädyssä oleva pieni ovi oli auki, ja Durtsin näiden vuoksi ehkä pikkuisen normaalia enemmän hereillä – ei kuitenkaan mitenkään villi tai edes säpsy. Ja silti. Mua pelotti niin paljon, että tuli ihan tuskan hiki. 

Onneksi en ehtinyt kauaa hikoilla yksinäni, kun Mia tuli maneesiin. Aloitettiinkin sitten ihan hengitysharjoituksilla :) Jokaisen hengityksen myötä piti muuttua painavammaksi satulassa ja yrittää keskittyä vain hevoseen. Pikkuhiljaa pelko hellitti. 

Lopputunnista (meidän tunnit on tosin vaan 30 min) menikin jo ihan superhyvin. Kivaa ravia, ihana hevonen, hyviä laukannostoja ja suht kontrolloituja siirtymiä takaisin raviin. Tunteiden vuoristorata päättyi onnen kyyneliin. Pelosta jäi tosin kotiinviemisiksi päänsärky. Mutta siis ihan järkyttävää, että tuommoinen pelko voi ihan yhtäkkiä yllättää. 

En tiedä, jos sillä saattoi olla jotain tekemistä tulossa olevan Science of Motion -valmennuksen kanssa – olihan mun ratsastustunti jo heti sunnuntai-iltana, joten hyvä kai sitä oli alkaa jo torstaina hermoilemaan :)

Science of Motion -klinikka

Torstaina koitti kauan odotetun Science of Motion -klinikan ensimmäinen osuus: teorialuento. Olin pelännyt, etten ymmärtäisi Jean Luc Cornillen vahvalla ranska-aksentilla puhumasta englannista yhtään mitään, semminkin kun tiesin esityksen sisältävän runsaasti latinankielisiä kehon osien nimiä. Olin onnekseni kuitenkin väärässä. Pystyin kyllä seuraamaan puhetta ja osan varmasti ymmärsinkin. 

En kuitenkaan aio tässä blogissa alkaa SOM-ajatuksia yhtään referoimaan muuta kuin siltä osin, mitä ymmärsin ohjeiksi tehdä Durtsin kanssa (näistä tuossa vähän alempana). Riski, että levittäisin vääriä käsityksiä, on liian suuri. 

Jean Luc ei mitenkään pihistele näkemyksiään, joten halukkaat voivat tutustua niihin Science of Motion -sivustolla. En yritäkään väittää, että helposti, koska mielestäni sivusto on vaikeaselkoinen ja raskaslukuinen, mutta jos mielenkiintoa riittää, niin sitähän sinnittelee, vaikka millaisessa viidakossa.

Joitakin teesejä klinikalta löytyy jo nyt koottuna Piitun blogiin. Ja sillä tahdilla millä muistivihko täyttyi, veikkaisin, että Piitu palaa aiheeseen vielä myöhemminkin :) (Oli muuten tosi mukava tavata!)

Perjantaina alkoivat sitten valmennustunnit, joille osallistuivat pääsääntöisesti samat valmentajat, jotka olivat mukana jo edellisellä SOM-klinikalla pari vuotta takaperin. Heidän joukossaan tietysti Super-Mia ja järjestelyistä päävastuun tälläkin kertaa kantanut Mini Wahlberg. 

Tunteja oli todella mielenkiintoista seurata. Jean Luc kävi useammankin hevosen selässä, ja sai älyttömän helpon näköisesti hevoset kuuntelemaan itseään ja liikumaan melko erinäköisesti. Hän myös koko ajan kertoi ratsastaessaan, mitä korjasi, millä keinoin ja miten toivoi hevosen reagoivan ja miten se reagoi. Mahdottoman mielenkiintoista katsottavaa ja kuunneltavaa!

Tunnelma oli lämminhenkinen.

Sunnuntai valkeni aurinkoisena – ja ripulisena. No joojoo, ehkä taas liian krouvia kuvausta, mutta yritän vaan olla rehellinen :) Yö meni huonosti. Näin painajaisia, että mua jännittää niin paljon, että D pistää ihan ranttaliksi ja JLC kauhistelee, miten _kukaan_ ei _koskaan_ aiemmin ole tippunut hänen valmennuksessaan. Koko päivän vatsa oli ihan sekaisin, välillä itketti, välillä hikoilutti, pyörrytti ja olin ihan täysin keskittymiskyvytön. Jälkimmäisen arvasinkin, ja siksi otin vikalle päivälle kameran mukaan, kun en kuitenkaan olisi pystynyt täysipainoisesti kuuntelemaan. 

(Kameran mukanaolosta olen jälkikäteen todella iloinen, sillä ystävällinen Pirita oli videoinut mulle talteen suurimman osan JLC:n puheista, joista väistämättäkin osa meni siinä hetkessä vähän ohi.)

Mua jännitti valmennukseen mennessä kaikki. Miten pärjäisin? Nolaisinko itseni? Mian? Hermostuisiko Durtsi? Saisinko sen liikkumaan ilman kannuksia? Mitä yleisö ajattelisi? 

Kaikkein suurin huoli oli kuitenkin se, että mitä jos D:n ongelmat olisivat JLC:n mielestä niin pahoja, ettei hän näkisi mielekkäänä edes yrittää korjata asiaa ratsastuksella...

*****

Talutin Durpan maneesiin, jossa oli edellinen tunti vielä menossa nuoren poniorin kanssa. Vaikka katsomossa oli ihmisiä, kentällä oli tuoleja ja ihmisiä ja päätyovi oli auki, oli D ihanan rento. Silloin suli myös pahin terä mun jännityksestä.

Sitten tuli meidän vuoromme. Aloitin (tietysti) kertomalla, miten paljon jännittää, ja aika ihanasti Jean Luc helpotti mun oloa vitsailemalla – se tuli tarpeeseen. 

Kun olin siis ensin selvittänyt omat mielipuolihaasteeni, kerroin, että Durpan ongelmat ovat takapolvissa (ainakin). Jean Luc tunnusteli polvia, useita eri pisteitä lannerangasta sekä pakaroiden alueelta. D reagoi yli puoleen näistä, mikä ei ole hyvä juttu. Kuitenkin JLC:n mielestä ne olivat sillä tavoin linjassa, että voisivat kaikki olla seurausta samasta ongelmasta. Hän katsoi myös D:n etupäätä, ja totesi, että hevo on todella kapea, kainalot ovat hyvin lähekkäin ja paino vahvasti etujaloilla. 

Ja siellä etujalkojen liikemekaniikassa se pahin vika onkin: etukavio jää liian taakse, jolloin takajalka ei mahdu astumaan oikeanlaista askelta, kun etukavio on vielä siinä, mihin takakavion pitäisi tulla. Siksi takajalka tekee kiertoliikkeen ulkokautta, mikä taas kuluttaa takapolven niveltä. Tämä on nyt ihan liian yksinkertaistettu kuvaus, mutta tämän enempää en toistaiseksi ole ehtinyt sisäistää.  Ei ole kuulkaa ihan helppoa :)

Ratkaisu vaivaan on joka tapauksessa etujalkojen liikemekaniikan uudelleenohjelmointi. Ne pitää saada astumaan enemmän ylös- ja eteenpäin. Se taas ilmeisesti tehdään "nostamalla" rintakehää, jolloin etujaloilla on enemmän tilaa liikkua. Hipsut nostamisen ympärillä johtuvat siitä, että "it´s not actually a lift, it´s a rotation".

Yksi onnistumisen edellytys on tietysti suoruus. Se ei tarkoita pelkästään sitä, että etu- ja takajalat ovat linjassa vaan myös rungon pitää olla suora - sekä vasen-oikea-suunnassa että selkärangan rotaation osalta. 

Jean Luc on puhuu paljon, mutta lopulta pääsin myös kokeilemaan hommaa käytännössä. Sitä ennen korjattiin kuitenkin asentoa: ylävartalo piti siirtää inasen verran eteenpäin niin, että istuin tismalleen istuinluilla ja että selkärangan keskikohta oli täsmälleen istuinluiden yläpuolella. Rintakehää piti avata enemmän kuin mihin olen tottunut, mutta kokonaisuudessaan uusi asento tuntui ihan hyvältä...kunnes piti alkaa ratsastaa. 

Minun piti stabiloida kroppani mahdollisimman vakaaksi. Mitä vähemmän sivu- tai eteen-taakse-suuntaista liikettä, sen parempi – tämä on tuttua ja siihen oon Mian valmennuksessa pyrkinyt tähänkin asti. Mutta kun tähän lisätään se, että piti edetä niin hitaasti kuin mahdollista, tehdä puolipidätteet rintarankaa avaamalla (ikään kuin sisäänhengitysliike) ja samalla huolehtia, ettei käsivarsi jännity yhtään ja yrittää omilla sisäreisillä estää hevosen selkärangan rotaatio ja vielä pitää Durpan pää riittävän ylhäällä, niin ohop, kun olikin tekemistä. Muutama kierros käyntiä ja vähän ravia ja olinkin ihan poikki.

Alla olevalta videolta pääsee ehkä vähän käsiksi siihen, mitä tehtiin. Tämä on jo ratsastuksen loppupuolelta, minkä vuoksi tuo tasapaino löytyi tuossa videon alussa suht nopeasti. Aluksi se vei huomattavasti pidemmän ajan. Hassua on, että ravi tuntui minusta ihan kamalan huonolta, täysin vetelältä ja hitaalta. No ei se tietty mitenkään näyttävää olekaan, mutta kyllä itse yllätyin kun tuota siihen fiilikseen peilasin. ...Ja videon loppu paljastaa karusti sen, miten käy ravi-käynti-siirtymisen, kun jäntevyys katoaa :(

Fiilis valmennuksen jälkeen oli superonnellinen monestakin syystä: 

1. Jean Lucin mielestä D ei ole tuhoon tuomittu tapaus!!!

2. Pärjäsin ihan hyvin: sain mieleni kuriin, ymmärsin tehtävät ja keskityin ratsastamaan, en kikatellut enkä katsellut yleisöön huolestuneena siitä, millaisia ilmeitä siellä mahdollisesti olisi.

3. Durando käyttäytyi hienosti. 

Kun vielä valmennuksen jälkeen Mia kävi kehumassa ja sanoi olevansa ylpeä minusta, ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin mennä Durpan kanssa maneesiin toiseen päähän vähän pillittämään. 

Olen minä itsekin ylpeä itsestäni. 

Ja herrasmieshevosestani <3 p="">

Disclaimer: tätä tekstiä tai sen osia ei saa käyttää ketään muuta kuin minua vastaan - on enemmän kuin mahdollista, että olen ymmärtänyt asioita väärin, ja pidätän kaikki oikeudet muokata tekstiä ja mielipiteitäni mielin määrin, jos Mia tai Mini tai joku muu asiaan paneutunut oikaisee väärinkäsityksiäni  :)