Elämä on ihanaa!

Paljon menee pieleen ja vähän sinnepäin, mutta siitä huolimatta päällimmäinen tunne on silti kehittyminen. Ja se on niin ihanaa!

Tunneilla on tehty paljon siirtymisiä, erityisesti ravi–laukka–ravi, ja nimenomaan laatuun panostaen. Laukasta raviin siirtyessä sain ohjeen ajatella ensin muutaman askeleen käyntiä ja heti niiden perään ravia. Näin päästään rauhalliseen raviin, joka kuitenkin jatkuu eteenpäin. Tärkeää on myös muistaa pitää ohjat kädessä, jolloin Durando pysyy myös siirtymisessä mun luona.

Välillä oon oikeasti onnistunut. Välillä varsinkin vasemmassa kierroksessa heitän ohjat pois ja ympyrästä leikkaantuu melkoinen siivu pois. Ylipäätään vasen kierros on kaikessa vähän vaikeampi, ja tuntuu haasteelliselta saada Durando oikealle ohjalle. Lapa seilaa vähän missä sattuu, ja kovasta yrityksestä huolimatta nousee usein oikea laukka (– ehkä yritän liian kovasti?). 

Laukannostoissa tarkkailun alla on myös mun sisäjalka, joka tahtoo elää nostoissa ihan omaa, varsin villiä elämäänsä. Yritän opetella pitämään jalan vähän paremmin paikallaan ja olemaan kääntämättä varpaita ulospäin. Ei ole helppoa.

Peruutuksia ratsastin tänään melkeinpä pelkän ajatuksen voimalla. Olin itse aivan äimistynyt ja nyt on melkein pakko miettiä, että olikohan se Durden konsti luikerrella karkuun jotain, mitä piti vielä vaikeampana? Tai miten se muka muuten voisi yhtäkkiä sujua noin hyvin? Siis oikeasti ihan rauhallisia askelia hyvin kevyellä pohkeella ja erittäin kevyellä tuntumalla. Melkein tuntui haasteelliselta  päästä peruutuksesta takaisin eteenpäin, kun en oikein osannut keksiä, mitä muuttaisin. Ratkaisu on tietysti mielessä: pitää vain ajatella peruuttamisen asemesta eteenpäin.

Yksinäinen ressu hirnuu toiselle laitumelle.

Ai joo, pakotettuna kokeilin torstaina rissakannuksia. Mia vähän pelkäsi etukäteen, että saatan alkaa itkemään, mutta taisin yllättää meidät molemmat ihan positiivisesti. Karmiva kannus teki minut melko tietoiseksi jalastani, ja vaikka se aina välillä vahingossa kylkeen osuikin, jäi kaivaminen ja puristaminen kerrankin pois ohjelmistosta. Kyljet säilyivät ehjinä, heppa oli reipas ja erittäin tyytyväisen oloinen, ja taisin ensimmäistä kertaa Durden kanssa saada kunnollisen tuntuman suuhun.

Rissat eivät jää pysyvästi jalkaani, eivät ainakaan vielä tässä vaiheessa, mutta valvotuissa olosuhteissa käytettyinä en kyllä keksi niistä juuri kurjaa sanottavaa. Tätä ette ehkä olisi odottaneet tämän kukkiksen suusta kuulevanne ;)