maanantai 16. heinäkuuta 2012

Mielen voima


Mieli on valtava voima, sekä hyvässä että pahassa. Eläimet aistivat mielenliikkeemme herkästi, ja siksi mielen merkitys on ratsastuksessakin todella suuri. Uskallan väittää, että ainakin omaa kehitystäni ratsastajana jarruttaa nimenomaan mieli ja sen hallintaan liittyvät puutteet. Uskon, että jos kun saan mielipuolen (haha) asiat kuntoon, olen harrasteratsastajan kehityspolulla jo melko pitkällä.


Läsnäoloa ja nopeaa reagointia

Jo tämä lyhytkin taival Durandon kanssa on opettanut sen, että hevosen kanssa pitää koko ajan olla läsnä. Ei hysteerisesti kyyläten, mutta sen verran skarppina, että pystyy tarvittaessa reagoimaan nopeasti. Tämän eron tekeminen ei ainakaan minulle ollut aluksi helppoa.

Esimerkiksi siihen aikaan, kun D käyttäytyi vähän huonommin ja kuopi käytävällä, olin kyllä läsnä, mutta niin, että koko ajan odotin seuraavaa kuopaisua, jotta voisin sitten korjata käytöstä. Korjattavaa todella riitti.

Nykyään vallitseva ajatus päässäni on "tottakai D käyttäytyy hyvin".  Ja niinhän se sitten käyttäytyykin. Toki joskus joutuu jostain sanomaan, mutta sillä, että luottaa asioiden sujuvan hyvin, saa monta asiaa sujumaan hyvin.

Talvella klinikalle lähdettäessä kaveri ehdotti, että otetaan lastaukseen varuilta kaksi liinaa. Koska D oli siihenkin mennessä aina kävellyt kiltisti koppiin ilman mitään vastusteluja, en nähnyt mitään ideaa murtaa omaa itseluottamustani lastauksen helppouteen varustautumalla jo etukäteen vaikeuksien varalta.

Mahdolliset haasteet kannattaa toki tiedostaa, mutta ainakin omassa päässäni niihin varustautuminen tuntuu niiden kutsumiselta. Jos päästän itseni miettimään, että onnistuukohan lastaus, olen varmasti hevosen silmissä vähemmän luottamusta herättävän oloinen kuin miettiessäni, että nyt kävellään sisään, piste.

Mieli hallitsee kroppaa

Durando on opettanut, miten herkästi hevonen reagoi pieniinkin signaaleihin. Niihinkin, joita ei välttämättä ymmärrä lähettävänsä.

Tallin vieressä menee tie, jolla varsinkin kesäisin ajelee kaikenlaista rallikuskiksi pääsystä toiveita elätteleviä. Jos en itse välitä yhtään yhtään mitään moottoripyörän kiihdytysäänestä, ei siitä välitä myöskään hevonen. Mutta jos saan itseni kiinni ajattelemasta, että mitenköhän D ääneen reagoi, on sekin jo ehtinyt jännittyä. Oman esimerkkini innoittamana.

Harvalla meistä mieli ja keho ovat niin irralliset, etteikö kroppa tahtomattammekin välittäisi viestejä hevoselle.

Kesäköllintää.


Kehonhallintaa. Sekin on tärkeää.


Ajattele sitä, minkä haluat tapahtuvan

Ratsastuksessa mielen ja kehon yhteispeliä voisi hyödyntää...jos vain osaisi joskus päästää irti ja antaa mennä. Niinä harvoina hetkinä, jolloin onnistun olemaan rento, tuntuu Durando tekevän asioita ihan pelkällä ajatuksen voimalla. Liian usein sorrun kuitenkin ajattelemaan sitä, mitä suunnittelen tekeväni päästäkseni toivottuun lopputulokseen, vaikka toimivampi ratkaisu olisi vain keskittyä siihen, mitä haluaa tapahtuvan.

Tämä korostui erityisesti taannoisissa laukannostohaasteissa, joissa keskityin ihan valtavasti siihen, missä järjestyksessä ja miten mun pitää tehdä asioita (asetus, puolipidäte, pohje). Suunnittelu johti kokovartalokipsiin, joka viestitti hepalle kaikkea muuta kuin laukkahaluja.

Sen sijaan muutamina erityisen hyvinä hetkinä olen huomannut laukan nousevan jo pelkästään sillä, että ajattelen laukkaa. Varmasti olen silloinkin tehnyt kropallani jotain, mutta en niin tietoisesti, suunnitellusti ja jäykistymällä.

Ja toimii se toisinkin päin: jos koko ajan ajattelen, että kohta D alkaa varmasti kiemurtelemaan ja mennäänköhän pian kylkimyyryä maneesin laitaa pitkin, voin olla varma, että todellakin kiemurtelee ja todellakin kylkimyyrätään. Sitä saa, mitä tilaa.



Nössöjen haaste

Kokonaan oma lukunsa mun ja Durandon taipaleella ansaitsee eteenpäin ratsastaminen.

Fakta on se, että olen vähän nössö. Veikkaan, että useat meistä, jotka aloittavat ratsastamisen vähän kypsemmällä iällä, eivät varsinaisesti voi paukutella henkseleitä hurjapäisyydellään. Eikä siinä periaatteessa ole mitään vikaa. Paitsi sitten, kun yksi osa kropasta käskee hevosta eteenpäin ja toinen jarruttaa. Pahimmillaan jalassa on järeät kannukset ja raippa viuhuu ahkeraan, mutta kaikki muu kropassa sanoo, Pliis, älä mee, mua hirvittää!

Äärimmäisin esimerkki tästä oli se meidän ensimmäinen rataharjoituksemme, jota edeltävä rodeo-osuuus tallentui videollekin. Sanon yli puolenkymmentä kertaa Durdelle "eteen", mutta kaikki – ja siis oikeasti ihan kaikki – kropassani huutaa jotain ihan muuta.

Minun ja muiden kaltaisteni nössöjen suurin haaste onkin tunnistaa ne omat, oikeat tuntemukset. Vasta sitten pystyy tekemään muutoksia ja kehittymään.

Minä yritän opetella nauttimaan vauhdista ja herkästi reagoivasta hevosesta. Rohkeampien voi olla vaikea ymmärtää, ettei hevosen saaminen pohkeen eteen ole aina pelkästään iloinen juttu.

Tiedän toki, että pohkeen takana oleva heppa on se, jolla on enemmän aikaa suunnitella kaikkea ylimääräistä, mutta pelot ja epävarmuudethan eivät yleensäkään ole järjen vaan tunteen asioita. Ja pohkeen edessä oleva heppa on niin paljon vauhdikkaamman ja herkemmän oloinen, että ne lyhyetkin onnistumisen hetket saattavat saada kaipaamaan sitä turvallisen tuntuista, pohkeentakanahiihtäjää.  

Tilaa liikkua

Durando on myös hyvä opettaja siinä, että usein eteenpäin ratsastamiseen riittää pelkästään se, että lakkaa puristamasta ja jännittämästä, antaa hevosen liikkua. Ja jos pelkkä rentoutuminen ei yksin auta, on se kuitenkin olennainen lähtökohta sille, että pohkeen/kannuksen/raipan käyttäminen on  reilumpaa ja todennäköisesti toimiikin paremmin.

Miten usein nihkeä eteneminen tulkitaan hevosen laiskuudeksi silloin, kun oikea syyttelyn kohde olisikin satulassa puristava nössö täti?

Tiedostamalla tuloksiin

Minulla on vielä todella pitkä matka edessäni siihen, että oikeasti osaisin nauttia kovastakin vauhdista ja luottaisin omaan mieleeni kaikissa tilanteissa. Koen kuitenkin, että päässyt jo hyvän matkaa eteenpäin pelkästään tiedostamalla haasteeni. On nimittäin aika vaikea korjata sellaista, minkä ei ymmärrä olevan rikki.

On aina helppo etsiä syitä hevosesta, välineistä, olosuhteista tai vaikka valmentajasta. Vaikeampaa, mutta samalla hurjasti hyödyllisempää on yrittää kohdata itsensä juuri sellaisena kuin on, pelkoineen ja epävarmuuksineen. Sellaisena kuin hevosesi sinut joka tapauksessa kokee.

Tämä itsetutkiskelu ja oivaltaminen on auttanut paitsi hevosen myös koiran kanssa. Ensimmäistä kertaa olen uskaltanut pitää Leeviä  vähän enemmän vapaana, ja yhteistä taivalta on sentään takana lähes 11 vuotta (surullista, mutta parempi kai myöhään kuin ei koskaan). Olen onnistunut saamaan itselleni sen fiiliksen, että tottakai se tottelee mua. Ja niinhän se sitten enimmäkseen totteleekin.

Kaikkivoipainen ei tämäkään metodi ole: mies kyllä karkailee pihahommista golfkentälle edelleen.

Hohhoijaa, toi täti vois kans välillä puhua vähemmän ja tehdä enemmän.

19 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus! Ja varmasti koskee aihe myös niitä rämäpäisempiäkin ratsastajia :) Monesti olen miettinyt omalla kohdallani, että teknisen valmentautumisen sijaan, monesti sellainen henkinen valmentautuminen olisi todella arvokasta, koska usein sen kehityksen ja onnistumisen esteenä on se oma mielentila, eikä se oma osaaminen.

    VastaaPoista
  2. Hihihii :D Naureskelin noita laukkajuttuja, ihan kun olisit kirjoittanut mun ajatuksia. Rohkeuttani toivoisin pystyväni jakamaan sullekin! Olen kai pienoisessa hurjapään maineessa (liekö sekään kuitenkaan niin positiivista) tallillamme. Hurjapäisyydestänikin suurin kiitos kuuluu kuitenkin hevoselle, joka oli hurjan nopea reaktioistaan, mutta samalla niin hurjan kiltti ja kuuliainen.

    VastaaPoista
  3. Oikein! Tahvon kanssa olen huomannut tuon mielen mahtavan voiman. Voin tsempata itseäni ja hokea "nyt päästään maastoon ilman ongelmia, hyvin menee, hyvin menee", mutta se jarruttava ajatus on jossakin paljon syvemmälle, johon tuommoiset mantrat ei auta. Sitten kun on oikeasti rauhallinen ja varma olo, on Tahvokin rauhallinen ja menee juuri niin kuin haluan.
    Olisi tosi hyvä, jos ratsastuskouluissa olisi tunteja myös tälle henkiselle puolelle. Olen yrittänyt kaivaa netistä kaikkea tekstiä urheilijan psyykkisestä valmennuksesta ja soveltaa sitä ratsastukseen.
    Satun vilkaisemaan jotakin yliluonnollista ohjelmaa missä joku tuo rajan takaa viestejä. En usko tuollaiseen, mutta siinä snaottiin hyvin, että ihminen voi valita aika paljon asioita, mutta ei ihan tällä tasolla millä ajatellaan ajatuksia. Ohjelmassa kyse oli elämän ja kuoleman valitsemisesta, mutta itselle se jäi mieleen juuri ratsastusta ajatellen. Olisi mahtavaa jos löytyisi tapa millä voisi hallita niitä piilossa oleviakin ajatuksia.
    Tosi hienoa, että kirjoitit tästä aiheesta. :)

    VastaaPoista
  4. Oot kyllä niin oikeassa monissa asioissa. Luulen, että tämä itseä vastaan taistelu on tuttua jokaiselle.

    VastaaPoista
  5. Totta, niin totta! Viimeisen viikon sisällä todettua:
    - Jos kentän laidalla on uusi mörkö, niin kuskin "tuota et sitten kyttää" -asenne, asetus möröstä pois ja tiivis pohje on kaikkein varmin tapa saada hevonen kyttäämään mörköä. Sen sijaan kun antaa pitkät ohjat ja pakottaa itsensä katselemaan kauas pellon toiselle laidalle, hevonen lompsii möröstä ohi täysin rentona.
    - Ratsasta rentoa ravia. Ajattele nopeasti mielessäsi että kohta voisi suunnitella laukannostoa. Rento ravi on tipotiessään ja hevonen kysyy joka askeleella että joko, joko?
    - Tehtävä X ei onnistu. Pysäytä hevonen, laita silmät kiinni, kuvittele mielessäsi miltä tehtävän onnistunut suorittaminen tuntuu. Kokeile uudelleen. Tehtävä X onnistuu.

    Mielikuvaratsastaminen on yksi mun lempiharrastuksista, heti oikean ratsastamisen jälkeen. Ennen kisoja ratsastan radan läpi varmasti useamman kymmenen kertaa - oman pääni sisällä ilman hevosta. Samoin valmennusten asioita kertaan päässäni miljoonaan kertaan, että saan korvieni väliin sen fiiliksen miltä jonkun tehtävän pitäisi tuntua. Kaikkein jännintä on ollut huomata, että vaikken fyysisesti teekään yhtään mitään, niin jos kroppa on jumissa niin myöskään mielikuvaratsastus ei suju. Mielikuvahevonenkin reagoi kuskin jumeihin. Jos oma vasen kylki ei veny niin mielikuvavoltit vasemmalle on tosi vaikeita jne - ja kun venyttelee kyljen auki niin johan kääntyy. Käsittämättömän voimakas työkalu!

    VastaaPoista
  6. Tottakai se käyttäytyy hyvin. Mitä huomioi, sitä näkee, mihin kiinnittää huomionsa, se lisääntyy.

    Mieli vaikuttaa kehoon ja sanoilla on vaikutus mieleen. Kun vaihtaa sanan "totella" sanaksi "yhteistyö", alkaa toisinajattelijaksi mitä ihmisen parahimpaan ystävään tulee.

    Ongelmiin katsominen on niiden kutsumista. Agilityssäkin. Kuinka estän, ettei koira mene kolmosesteen jälkeen putkeen? Älä estä, vaan ohjaa se nelosesteelle.

    Hevonen on saaliseläimenä mahdollisesti vielä herkempi reagoimaan signaaleihin kuin herkinkään paimenkoira.

    Kirjoitteli Annin mieli ja keho yhdessä
    www.tokokirjat.net -Anni

    VastaaPoista
  7. Ihanaa, että tää olikin näin rutkasti kommentteja kirvoittava aihe. Tuota kilometripostausta rustatessani epäilin, ettei sitä välttämättä kukaan jaksa loppuun asti tahkota, mut mahtista että jaksoitte!

    Enni, jos keksit tavan tartuttaa rohkeuttasi, lupaan että susta tulee rikas. Tai ainakin, että mä ostan! :)

    Annemari, oot asian ytimessä siinä, että mantrat eivät auta. Mantraa toistamisen taustallahan on voimakas yritys olla ajattelematta niitä ajatuksia, jotka väkisin yrittävät vallata mielen. Mantrojen sijaa oon yrittänyt viime aikoina saada itseni harhautettua ajattelemaan jotain ihan muuta. Yritän esimerkiksi katsella maisemia, ja välillä huomaan jääneeni oikeastikin niitä katsomaan ja samalla rentoutuneeni. Ainakin vähän ;)

    Mä epäilen, että enemmän kuin kyse ajatusten hallitsemisesta, on kyse siitä, että pitäisi pystyä vaikuttamaan siihen, millaisena itsensä näkee ja kokee. Ei siis ajatella, että kyllä mä hanskaan tän tilanteen vaan kokea itsensä sellaisena, joka hanskaa tilanteen. En tiedä, saako tästä nyt mitään tolkkua...

    Hyviä esimerkkejä Gidran! Varsinkin noi kaksi ekaa ovat niiiiin tutun kuuloisia tilanteita. Sen sijaan mulla taitaa vielä olla mielikuvaratsastuksessa rutkasti opettelemista. En nimittäin ole ainakaan huomannut, että mun mielikuvahevonen reagoisi mun jumeihin. Mutta voihan se vaan olla niinkin, että mun mielikuvaheppa ei oo niin herkkä ;)

    Anni, tuo totella -> yhteistyö todella osui ja upposi - sitä kohti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juuri niin, että ei vaan ajattele, että homma on hanskassa vaan se pitää olla oikeasti. En sitten tiedä pitääkö heittää hanskat tiskiin, jos tuntuu ettei homma oo oikeasti hanskassa.

      Eilen mä tajusin Tahvon kanssa, että jos yhtään ennakoin ja alan miettiä laukassa, että nyt tulee mutka ja pitää olla tarkkana, ettei Tahvo tiputa raville niin sehän tiputti heti raville ennen kuin oltiin koko kaarteessa edes. Tajusin, että pitää koko ajan olla läsnä siinä hetkessämissä ollaan menossa eikä ajatella eteenpäin ainakaan hirmuisesti.
      Olisin jaksanut vaikka pidemmänkin postauksen aiheesta lukea. Voisit kirjoittaa vaikka jatkopostauksen jossain vaiheessa. :)

      Poista
    2. Ei missään nimessä pidä heittää hanskoja tiskiin! Kukaan ei ole seppä syntyessään ja itselleen pitää olla armollinen ja antaa aikaa oppia.

      Mä luulen, että mun valmentaja sanoisi sulle, että se oikeampi ajatus päässä on se, että kas sieltä on tulossa mutka, laukataanpa vähän reippaammin. Semmoisen ohjeen ainakin itse sain, kun kulmiin ravatessa tahti tuppaa hiipumaan. Ainakaan ei saa ajatella sitä raville tiputtamista, sillä sitten se ainakin tapahtuu. Joskus mietin, että argh kaikkien näiden ajatusten kanssa, kun voiskin vaan tyhjentää päänsä ja antaa mennä.

      Poista
    3. Joo ei lyödä hansoja tiskiin. :)
      Meillä on todella pieni kenttä ja pitkältä sivulta toiselle on erittäin lyhyt lyhyt sivu. Se kaarre tuntuu niin hirmuisen jyrkältä ja siihen kauhistuttaa laukata mitään muuta kuin köpököpölaukkaa. Pitäisi luottaa enemmän siihen että pystyssä pysytään vaikka mentäisi vähän lujempaa. :)

      Mä haluan sun valmentajan!

      Poista
    4. Ymmärrän paremmin kuin hyvin, mutta jostain sitä rohkeutta ja tahtoa pitää vaan yrittää löytää. Mullakin on nyt kotiläksynä ratsastaa niin kovaa kuin uskallan :)

      Mun ihana valmentaja käy pitämässä kursseja Pietarsaaressa, eikös se ole melkein naapurissa, noin niinku Pohjanmaan mittakaavassa? ;)

      Poista
    5. Huu, no ei Pietarsaari nyt kamalan kaukana ole. :) Minkä niminen valmentaja? katson jos löytäisin netistä kursseja. :)

      Poista
    6. Mia Kainulainen on tämän supervalmentajan nimi. Mialla on myös omat nettisivut: www.miakainulainen.com

      Poista
  8. Hieno postaus, ja hyviä kommentteja! Itse lisäisin vielä sen, että parhaiten erilaisiin mieleen haasteisiin tässä lajissa on tuonut aika. Kun hankin hevosen, jännitin niin kovasti, että pärjäänkö, että joka päivä tallille mennessä olin iloisesti yllättynyt, että hevonen oli hengissä ;) Kulunut aika on tuonut varmuutta omaan osaamiseen, ja olen rauhoittunut paljon, kun hevonen on vieläkin, yli 15 kk jälkeen edelleen hengissä - kaiken lisäksi kaikin puolin parempana kuin sen ostaessani ;) Minusta tuntuu myös, että jännitän enemmän hevosen hoitoa ja maastakäsittelyä, ratsastaessa olen paljon jämäkämpi.

    Hyvä esimerkki siitä, miten hyvin hevonen lukee ratsastajaa oli taannoin se, kun tajusin, ettei hevoseni pelkää eikä kyttää tiettyä miestä, vaan se olen minä, joka en pidä kyseisestä kovaäänisestä ja aggressiivisesti hevosia käsittelevästä työntekijästä. Ja kun minä ärsyynnyn k o henkilön tulosta samaan maneesiin, hevosenikin jännittyy. Kun hevosen selässä oli toinen ratsastaja, joka ei tuntenut koko ihmistä, mitään jännittymistä ei tapahtunut...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nää on niin jännän yksilöllisiä juttuja, kun musta taas tuntuu, että jos pärjään ratsain, niin tottahan mä nyt maastakäsin pärjään. Minulle ei ole mikään ongelma lähteä Durandon kanssa maastoon talutuslenkille, mutta selästä...

      Ja juuri noin, mäkin kuvittelen, että Durando hermostuu, jos käytävällä on härdelliä ja kovaa meteliä, mutta onkohan se kuitenkin niin, että ääniherkkä omistajatäti on se, joka hermostuu meteliin ja siten hermostuttaa hevosensa ;)

      Poista
  9. Jutta Tuori (Tuorin ratsutilalta) teetti kerran harjoituksen, jossa voi todella konkreettisesti nähdä mielikuvaharjoittelun voiman, kannattaa kokeilla:

    Nouse seisomaan, ota tilaa ympärille ja nosta käsivarsi suorana eteen vaakatasoon. Vie kättä sivulle ja käännä ylävartaloa mukana, niin pitkälle kuin ikinä pääset, ja ääriasennossa piirrä sormella rasti seinään merkiksi kuinka pitkälle venyit. Palaa lähtöasentoon. Nyt laita silmät kiinni, ja tee vain mielessäsi: Nosta käsivarsi eteen, ja lähde viemään sitä sivulle. Mene ohi siitä rastista, jonka ensimmäisellä kerralla piirsit, ja piirrä sen viereen uusi rasti. Palaa alkuasentoon. Pidä edelleen silmät kiinni, ja nosta käsi uudelleen eteen (mielessäsi). Vie taas käsi sivulle ja käänny mukana, mene ohi ensimmäisestä rastista, toisesta rastista, ja piirrä kolmas rasti seinään. Palaa alkuasentoon. Ja vielä kolmannenkin kerran toista sama mielessäsi, eli käsi eteen, ja kierrä ensimmäisen, toisen ja kolmannenkin rastin ohi, ja tee vielä uusi merkki seinään. Nyt voit avata silmät, ja palata oikeaan harjoitukseen. Eli tuo käsi eteen, kierrä sivulle, ja hupsista, kroppa venyykin selvästi pidemmälle kuin ensimmäisellä kerralla, vaikka kaikki venyttely onkin tehty vain mielikuvaharjoitteena!

    Tämä harjoitus toimii ainakin silloin, kun joku toimii esilukijana, ja tehtävää suorittavat vain kuuntelevat ääntä, ja keskittyvät omaan tekemiseen. Kaikki vaiheet tehdään samaan, rauhalliseen tahtiin (tässä teksti on aika tiivistetty). En tiedä katoaako taika, jos tehtävän suorittaja tietää etukäteen mitä on tulossa, mutta olen tällä harjoituksella onnistunut ällistyttämään monia kavereita. Toimii siis myös hyvänä party trickinä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Piitu, tää olikin mielenkiintoinen. Tein tämän itse itselleni, joten se saattoi toki vaikuttaa tulokseen. Joka tapauksessa mielikuvavenyttelyn jälkeen merkki ulottui viitisen senttiä pidemmälle kuin ekalla yrityksellä, jolla olin mielestäni jo ihan äärirajalla. Aika hämmästyttävää!

      Poista
  10. Tää kirjotus on niin ihana ja niin tutun kuuloinen, että piti linkittää tää mun kahdelle oppilaalle, jotka kummatkin ostivat ensimmäisen oman hevosensa viime keväänä. Toinen välittömästi totesi, että olisi itse voinut kirjoittaa aivan samanlaisen tekstin. :)
    Hieno kirjoitus ja paljon erittäin korrektia pohdintaa! Jatka samaan malliin sekä oppimisen että siitä raportoinnin tiimoilta! :)

    VastaaPoista