Päivä, jona käytin viimeisen ontuva tekosyy -kortin

Sain edellisen, kohtuullisen angstintäyteisen, postauksen kommenteissa Ruuhkavuosiratsastaja-blogin Annilta ohjeen lakata puristamasta mailaa ja muistaa pitää hauskaa. Tunsin itse asiassa vähän piston sydämessäni. Vaikka kuinka olen alusta pitäen päättänyt, ettei Durandon elämä saa olla pelkkää maneesin kiertämistä, on se ikävä kyllä pääsääntöisesti ollut viime viikkoina juurikin sitä.

Selityksiä maastoilun skippaamiseen on löytynyt joka päivälle: milloin on liian paljon pakkasta, liian kova tuuli, liian pimeää. Kerran syliin tipahti jopa valmis selitys: tallin lähellä ajettiin ilvestä, joten maastoon ei ollut viisasta lähteä. Kyllä harmitti...

Pidän maastoilusta valtavasti, oikeastaan jopa paljon enemmän kuin kentän kiertämisestä, mutta taidan olla vähän nössömpi täti-ihminen kuin mitä haluaisin itselleni myöntää. Durando on käyttäytynyt maastossa pientä pukittelua lukuunottamatta oikein mainiosti, se ei ryöstä eikä pölhöile, joten mitään perusteltuun pelkoon pohjautuvaa syytä käyntilenkkien välttelyyn ei ole.

Pitkä tauko on tietysti aiheuttanut sen, että ensimmäinen retki on jännittävä, ja sitä askelta en ole nyt uskaltanut ottaa. Asiaa ei helpota se, että reissuni aikana Sannikaan ei ollut päässyt kovin pitkälle, kun D oli alkanut pomppia paikallaan, jolloin olivat liukkauden vuoksi jättäneet pompputreenit siihen.

Hevosia ja ihmisiä on tietysti erilaisia eikä maastoilu välttämättä sovi kaikille, varsinkaan jos turvallisia maastoja ei ole tarjolla, mutta Durandolle se sopii. Maneesia välillä melko lannistuneena  lähestyvä D herää eloon, kun askel suunnataankin jonnekin muualle. Olen sitä mieltä, että minun velvollisuuteni on nousta pelkojeni herraksi ja tarjota Durtsille myös muuta kuin iänikuista kehänkiertämistä.

Tämän palopuheen perusteella olisi ehkä voinut kuvitella minun tänään ratsastaneen maastossa. No en sitten kuitenkaan. Käytin pinon viimeisen ontuva tekosyy -kortin ja kävin maasta kävin tutustuttamassa Durtsin peltolenkkiin ja tarkistamassa ojien paikat ja muut tärkeät maastomerkit (onhan lenkin kaukaisin kohta ehkä jopa huikean puolen kilsan päässä maneesista).

Kierrettiin pelto kahteen kertaan. Durando oli pienesti jännittynyt ensimmäisen kierroksen puoliväliin asti. Sen jälkeen rauhoittui ja loput puolitoista kierrosta menivätkin sitten muistutellessa, että syömään ei pysähdytä kolmen askeleen välein. Kotiin ei ollut kiire ja viimeiset sata metriä kaveri olikin taas vähän perässä vedettävää mallia. Se on ihana <3

Tekosyyt on nyt siis käytetty, joten huomenna ohjelmassa sama reitti satulassa.