Kenkien menetyksiä ja melkein

Tänään on sitten ainakin täällä Kirkkonummella satanut oikein huolella. Nortilta oli toinen etukenkä kadonnut - veikkaan, että tarttunut johonkin mutakohtaan laitumella.

Matka laitumelle oli haasteellinen. Plutasin mutaan oikein kunnolla ja meinasin menettää molemmat ihanat flipokkaani. Onneksi sain ne pelastettua ja jopa puhdistettua - varpaat nyt on puutarhatöiden jäljiltä niin ikikakassa, että tuskin puhdistuvat koskaan ;D

Ei tarpeeksi hikistä

Viime aikoina olen tosissani panostanut vatsalihasten löytämiseen. Olen harjoitellut paitsi ratsastaessa myös muulloin; auton ratissa, koneen ääressä, kävellessä, pihahommissa, hampaita pestessä, aina muistaessa. Toisto on alkanut tuottaa jonkinmoista tulosta, ja alan saada vähän kiinni siitä, miten vatsalihakset aktivoidaan ratsastuksen aikana.

Kehonhallinta ei kuitenkaan ole helppoa ja vieläkin käy enimmäkseen niin, että samalla kun vatsalihakset aktivoituvat, lantion liike pysähtyy kokonaan ja jarruttaa hevosta. Joukkoon on kuitenkin mahtunut muutamia, lyhyehköjä välähdyksiä, jolloin vatsa ja lantio ovat onnistuneet toimimaan halutulla tavalla, toisistaan riippumattomina. Jiiihaa!

Tänään tunnilla ilma oli todella trooppinen ja hiki virtasi. Siitä huolimatta en onnistunut hikoilemaan masun kohdalta riittävästi (=ei märkää läiskää paidan etupuolella), joten sain vähän satikutia laiskottelusta - ei kuulemma voi olla lihakset kunnolla käytössä, jos ne eivät erikseen hikoile ;D Pitää huomenna yrittää vähän enemmän.

Tuntemisen opettelua

Olen tainnut ajatetella, että kyky tuntea on enemmän tai vähemmän sisäsyntyistä. Vähän kuin lahjakkuus. Että sitä joko on tai ei ole. Hevostelu on kuitenkin opettanut näkemään asian toisin.

Tuntemaan voi oppia. Mitä vähemmän tarvitsee keskittyä suorittamiseen, sitä enemmän voi keskittyä tuntemiseen. Kaikenlainen (suoritus)paine ja stressi luovat melkoisen esteen tuntemiselle. Kun ei kiristä ja uskoo omaan osaamiseensa, voi antaa aisteille tilaa ja keskittyä tunnustelemaan, kuulemaan ja kuuntelemaan.

Vaikka kohtuullisella stressillä on kai todistetusti suorituskykyä parantava vaikutus, arvelen, ettei se ihmisen ja hevosen keskinäistä kommunikointia juurikaan edistä.

Onneksi tallin tuoksussa on jotain rauhoittavaa. Ilman sitä tällaisen stressihiiren voisi olla vaikea koskaan oppia tuntemaan hevosta.

Sadomasokismia?

Hurjasta otsikosta huolimatta tämä(kään) juttu ei sisällä mitään K18-matskua. Lehtiä lukemalla sitä vaan ihminen oppii, että otsikoiden pitää olla shokeeraavia, sillä ilmeisesti juttuja ei muuten kukaan lue. Mitä siitä, vaikkei sisältö sitten lainkaan vastaa otsikon luomiin odotuksiin? Se ei ilmeisesti kiinnosta ketään.

Mutta kitinästä asiaan. Joskin jonkinmoista kitinää on asiakin tällä kertaa.

Masokismi

Kävin sunnuntaista maanantaihin yön yli vierailulla Durandon kotona. Jollain tavalla jälleennäkeminen kasvatti ikävää, mutta toisaalta vähän helpottikin. Herra on kyllä i-ha-na! Ja mielestäni ihan selkeästi muisti mut ja tietysti riemuitsi valtavasti. No hei, tietty :D

Ratsastus sujui ihan kohtuullisesti, Marikan valvonnassa luonnollisesti paremmin kuin yksin. Durandon liike on minun tottumuksiini verrattuna valtavaa. Jos saisin itse päättää, niin menisin ilmeisesti koko ajan täysin alitempoista ravia ja laukkaa. Semmoisessa hipsuttelussahan on mukavan helppo istua kyydissä.

Tämä taas jälleen kerran todistaa sen, mitä olen aiemminkin täällä julistanut: tällä tasolla voi edistyä ainoastaan valmennukseen ja valvontaan tukeutuen. Toki voin istua tuntitolkulla hevosen selässä itsekseni, kehittää vaikka tasapainoani ja istuntaanikin ehkä jossain määrin, mutta jos en kykene tunnistamaan eroja hevosen liikkumisessa (siis edes sitä, milloin tempo on riittävä), niin ratsastamaan en itsekseni opi ennen eläkevuosia.

Sadismi

Olen ratsastanut muutamia kertoja kannusten kanssa. Ilmeisesti jalka ei enää pahemmin vispaile, joten pääsin siirtymään ylempään lisävarusteluokkaan. Sen verran sitten lisävarusteluokan korotus lisäsi jännitystä, että kintut melkein kivettyivät kannusten kanssa. Jotenkin paradoksaalista, että kun pelkää kovasti osuvansa vahingossa kannuksilla kylkeen, niin juuri siitä syystä tulee osuneeksi vahingossa kannuksilla kylkiin. Parin kokeilun jälkeen päätin jättää kannukset ainakin toistaiseksi odottamaan tädin kypsymistä vielä vähän lisää.

*****

Nortti on ollut oma herttainen itsensä. Laidunkauden myötä vähän tavallista laiskempi, mutta kultainen ja  välillä kovin tohkeissaan...no, ainakin kauroista :)

Kulinaristi Norton - kukaan ei syö yhtä hitaasti ;)

Nortti ja Jade - auringon laskun ratsut.

Tunneilla olen käynyt paljon ja ratsastamassakin melkeinpä joka päivä viimeisen parin viikon aikana. Vielä on vähän se aiempi (ehkä lähes hysteerinen) ilo kateissa, mutta varmasti sen vielä löydän...

Yritän myös ottaa itseäni niskasta kiinni, ja kirjoitella taas vähän useammin.

Surutukos

Pahoittelen, että blogissa on ollut hiljaista niin pitkään.

Aina ei kaikki mene niinkuin sydän haluaa. Viikko sitten lauantaina Durando lähti takaisin edelliseen kotiin.

Parin päivän intensiivisen itkemisen jälkeen olo on vähän tasaantunut, mutta tuntuu vaikealta löytää heppailuun sitä samaa iloa, joka siihen aina aiemmin on liittynyt. Suloisen Nortin avustuksella se varmasti vielä löytyykin, mutta näinä viime päivinä on kyllä saanut tehdä ihan pinnistellä saadakseen itsensä lähtemään tallille.

*****

Ratsastus on mennyt välillä hyvin ja välillä huonommin. Eilen taisi olla pitkästä aikaa sellainen tunti, että muistin oikein ratsastaakin. Laukannostoissa on tapahtunut hyvää kehitystä: liikkeen suunta alkaa olla enemmän eteen- kuin ylöspäin.

Avotaivutuksia tehdessä huomasin eilen, että en osaa vielä tuntea, kulkevatko jalat oikein vai eivät. Pitänee saada rutkasti lisää tunteja satulassa ennen kuin sensorit virittyvät niin herkälle taajuudelle, että oppii tunnistamaan myös hienommat vivahteet ja erot.

Ekoja kertoja

Ihanasti taas hörisi herra D, kun menin sitä tarhasta hakemaan. (Koeaikanahan tarvitaan kylmän viileää, järkiperäistä suhtautumista otukseen - selkeesti mun vahvuus ;))

Kamera kiinnosti sen verran, ettei ihan mahtunut koko nenä kuvaan :)

Eilen siis uskaliaasti osallistuin Durandon kanssa ensimmäiselle tunnille. Vähän jännitti, miten suoriudutaan, kun ohjauspaneeli ei ole vielä ihan perusasioidenkaan osalta hanskassa. Lisäksi piti vielä pienesti stressata sitä, miten D suhtautuu muihin hevosiin.

Keli oli mainio, mutta koska kentällä oli hyppytunti, jouduimme maneesiin. Kyllä muuten tuntui maneesin pitkä sivu lyhyeltä nyt, kun on taas ehtinyt tottua ylellisen kokoiseen ulkokenttään.

Ennakkojännityksestä huolimatta tunti sujui mielestäni ihan mainiosti siihen nähden, että se oli vasta neljäs ratsastuskertani Durandolla (kaveri onnistui heti toisena päivänä järkkäämään itselleen pari vapaapäivää hankkiutumalla eroon yhdestä kengästään). Laukannostot ravista alkoivat tällä tunnilla sujua jo lähes ongelmitta; yhden kerran taisi olla pyynnön kanssa vähän epäselvyyttä. Käynnistä nostojen kanssa ei ole ongelmaa ollutkaan.

Suurin haaste ratsastuksellisesti on Durandon vinous, jota en osaa korjata riittävän nopeasti enkä riittävän hienovaraisesti. Lopputulos on sitten vähän sellaista yleistä kiemurtelua, joka erityisesti korostui pohkeenväistöjen harjoittelussa. Durandohan varmasti osaa väistöt oikein hienosti, mutta minä en kyllä eilen vielä onnistunut saamaan herraa näyttämään parasta osaamistaan. Tuntui, että suoralla rungolla päästiin vain joko ihan suoraan sivulle tai ihan suoraan eteenpäin. Yritys päästä sekä eteen että sivulle johti melkoiseen kiemurteluun. No, kyllä se yritys loppua kohden alkoi jo tuottaa tulosta ja herätti lupauksia siitä, että kyllä tämäkin ajan kanssa ratkeaa.

Toinen ratsastuksellinen haaste, joka minulla on yhtäläisesti kaikkien hevosten kanssa, on se, että pitäisi muistaa aina ja koko ajan ratsastaa. Esimerkiksi siirtyminen laukasta raviin ei tarkoita sitä, että ensimmäisen raviaskeleen jälkeen voi heittää ohjat menemään ja jäädä matkustamaan. Selviydyn ihan kohtalaisesti silloin, kun Mia huutaa mulle ohjeita suunnilleen joka toisella askelella, mutta heti jos jään yhtään oman onneni nojaan, heittäydyn löperöksi. Tosin veikkaan, että iso osa löperyydestä kumpuaa epävarmuudesta. On helpompi olla täpäkkä ja vaatia, kun tietää, mitä tekee. Mulla on aina semmoinen pieni piru toisella olalla kuiskimassa ja pelottelemassa, että pilaan kaiken :) Miten siitä pääsee eroon?

Tämä jokaisen askeleen ratsastaminen liittyy paitsi siirtymiin ja erilaisiin tehtäviin, myös ihan perusetenemiseen: hyvästä tahdista ja liikkeestä huolehtimiseen. Siihen, ettei anna hevosen juosta alta, muttei myöskään löysäillä. Ihanan paljon on työsarkaa, ei tule aika pitkäksi tämän harrastuksen kanssa :)

Yllätin myös itseni olemassa lähes uhkarohkea - taas ;) Laukkatehtävässä sai vapaavalintaisesti ylittää yhden erittäin matalan kavaletin pääty-ympyrällä, ja minä valitsin kavaletin. Ensimmäisellä kerralla oli ihan pientä epäröintiä ja pienen pieni sivuliike juuri ennen kavalettia. Oma fiilikseni oli, että se oli Durandon tekosia, mutta todennäköisesti itse vähän epäröin ja hevonen sen mukana. Yli kuitenkin mentiin ja seuraavilla kerroilla ei ollut enää mitään epäröintiä ilmassa. Ihana esteheppa, mieletön ponnu ;)

*****

Ekat kerrat jatkuivat vielä tunnin jälkeenkin. Eilen oli hevosten joulu, laidunkauden ensimmäinen päivä. En ole koskaan ollut mukana tässä suuressa tapahtumassa ja odotin näkeväni räjähtelevää riemua ja isoja ilopukkeja. Ensin laitumelle viedyt tammat eivät todellakaan lunastaneet odotuksiani. Suurin osa keskittyi heti ensihetkestä lähtien syömiseen. Ihana Nortti sentään vähän piehtaroi, ja pienen russelin ajamina muutamat tammoista tekivät pienen pyrähdyksen. Ja sitten taas syömään.

Durando vietiin laitumelle Challen, Kvaten ja Zipen kanssa. Tutustuminen sujui aika rauhallisesti, eikä ruunalaitumellakaan alkuun nähty juurikaan liikettä...kunnes sitten naapurilaitumelle tuotiin toinen ruunalauma, jonka mahtipontinen johtaja Rampe sai molemmat laumat liikkeeseen. Melkoista juoksua ja pörinää. Onneksi kenkiä ei ehtinyt irrota ennen kuin pojat rauhoittuivat syömään.

Kvatte ja Durando

Edit: Jaana, tervetuloa lukijaksi! =)

Da-du-ran-ran-raa-da: Du-ran-do!

Durando <3

Noora päätteli edellisen postauksen kuvavihjeen perusteella ihan oikein: olen hurahtanut niin (heppa)hulluksi, että harkitsen ihan vakavissani oman hevosen ostamista. Siis Oman Hevosen!

Tottahan haave omasta hevosesta on kytenyt mielessä lähes siitä asti, kun alkeiskurssilla vajaa pari vuotta sitten tajusin, että tää on mun juttu. Mutta olen kuitenkin koko ajan ajatellut, että ehkä sitten parin vuoden päästä, kun osaan vähän enemmän. Mun luonteenlaadulla se pari vuotta ei omin avuin varmaan koskaan vähenisi. Olen huono tekemään päätöksiä, pienempiäkin. Epäilen, olisiko rohkeus koskaan riittänyt siihen, että olisin ikään kuin oma-aloitteisesti lähtenyt etsimään itselleni hevosta.

Kohtalo kuitenkin puuttui peliin – tosin pari vuotta etuajassa ;) – sillä seurauksella, että tällä hetkellä ihana herra Durando ja äärijännittynyt tätiratsastaja tutustuvat ja totuttelevat toisiinsa. Harkinta-aikaa meillä on kuukauden päivät. Se lienee riittävän pitkä aika siihen, että kävisipä sitten ilmi sitä tai tätä, ehdin rakastua Durandoon niin kovasti, että siitä tulee uusi jäsen meidän perheeseemme joka tapauksessa :)

Edit: Muitakin iloisia juttuja: blogilla on jo 15 lukijaa :) Tervetuloa Tups - toivottavasti viihdyt!

Kankun karaisua

Nortilla oli taas noussut patin alkua satulavyön kohdalle (tällä kertaa tosin oikean puoleiseen kylkeen), enkä halunnut ärsyttää pattia pahenemaan, joten jätin suosiolla satulan telineeseen.

Ajatus oli kyllä ratsastaa vähän enemmänkin, mutta eihän mun takamus oikeasti kestänyt pitkien alkukäyntien jälkeen kuin ehkä kahdeksan kierrosta ravia ja neljä laukkaa. Siinä vaiheessa alkoi tuntua, että ihon rikki hiertyminen on enää todella pienestä kiinni. Voi miksi pitää olla tällainen herkkänahkainen? Olisi niin kiva ratsastaa enemmänkin ilman satulaa, sillä se tuntuu oivalta tavalta harjoittaa tasapainoa ja opetella vähän paremmin tuntemaan hevosen liikkeitä.

Harmitti meidän molempien puolesta, kun oli pakko hypätä alas. Niinpä yritin vähän paikata erittäin vaatimattomaksi jäänyttä ratsastuskertaa pienellä kävelylenkillä Norttia taluttaen. No, tädistä se tuntui kyllä reippailulta, Nortille se oli ehkä enemmänkin jotain tekemistä - eikä muuten mitenkään erityisen mieleistä :) Tuli sentään vähän sykettä nostettua, kai sekin tyhjää parempi on.

Huomenna on järistyttävän Suuri Päivä. Niin suuri, etten uskalla siitä täällä vielä etukäteen tämän enempää sanoa. Mutta sanonpa vielä sen, että takamusta lienee tarpeen ja kannattavaa vähän säästääkin.

Edit: koska kuitenkin pakahdun halusta kertoa edes jotain, niin tässä kuvavihje: