Iloa, onnea ja pari pukkia

Kuluneella viikolla tajusin, että viimeiset neljä kuukautta oon saanut vähintäänkin päättää ratsastukset leveä hymy naamalla. Jotkut tunnit on ehkä alkaneet vähän nihkeämmin ratsastajan löysyyden tai tilapäiset hermostuneisuuden tai suoranaisen pelon vuoksi, mutta silloinkin käänne parempaan on Mian avulla yleensä löytynyt aika nopeasti.

On sanoinkuvaamattoman hienoa huomata, että mun ja Durandon suhteella on kaikki mahdollisuudet korjaantua. Nyt jo tunnistan hetkiä, joissa olen oikeasti onnistunut omalla olemisellani lievittämään Durandon epävarmuutta ja sen rentoutumaan, siis selästäkin käsin. Uskon, että vielä tulee se päivä, jolloin mun ei tarvitse jokaisessa uudessa tilanteessa ensin pelätä pahinta.

Rohkeuteni on jo kasvanut siinä määrin, että haluan välillä harjoittaa sitä ihan oma-alotteisestikin. Yhtenä iltana ratsastin itsekseni illalla, ja maneesissa ei ollut muita. Maneesin pieni päätyovi sekä portti katsomosta maneesiin kentälle olivat auki ja huomasin heti, että ne hermostuttivat Durtsia. Hetken aprikoituani päätin kuitenkin, että lähde niitä sulkemaan. En siis edes sitä katsomon porttia, joka oli niistä pahempi ja olisi ollut todella helppo sulkea. Ajattelin, että tässä on taas hyvä tilaisuus harjoitella mielen- ja hevosenmielenhallintaa.

Ja kuulkaa, hyvin meni! Durtsia kyllä jännitti, mutta mua ei juurikaan. Mulle sopii harjoitusjutuiksi tällaiset staattiset pelottavat asiat, koska mua rauhoittaa kovasti tieto siitä, ettei esimerkiksi se portti tee mitään yllättävää. Otin kuitenkin sen verran maltillisesti, että lähestyttiin porttia laajoilla ympyröillä, jotka menivät aina kierros kierrokselta lähemmäksi porttia – lopulta ihan uraa pitkin ja kaikissa askellajeissa. D säikkyi siinä vähän epäsäännöllisesti, mutta kertaakaan ei tullut mitään isoa reaktiota eikä mua pelottanut.

Sitten, kun olin jo lopettelemassa ja valmistelin juuri viimeistä ravi-käynti-siirtymää, Durtsi jännittyi ja jäi kuulostella jotain maneesin ulkopuolelta tulevaa ääntä. Arvelin, että sieltä on tulossa toinen ratsukko, mutta kun kului pitkä aika eikä ketään näkynyt ja Durpan jännitystila vaan jatkui, meinasin jo vähän huolestua. Päätin kuitenkin tsempata ja sain keskityttyä ja tehtyä ihan kelvon siirtymän, jonka jälkeen toinen ratsukko tulikin maneesiin. Otin vielä yhden ravin ja vielä yhden siirtymän, että sain varmistettua, ettei jäänyt kummallekaan mitään jännitystilaa päälle.

Kotimatkalla taisin soittaa Mialle ja kehuskella rohkeudellani :)

*****

Maastossa laukkaamistakin tuli taas kokeiltua. Ei ehkä ihan vapaaehtoisesti, mutta ei onneksi hevosen vaan valmentajan patistamana :) En tiedä, jos jonkun toisen hevosen perässä Durtsi laukkaisi kiltimmin, mutta ainakin Rampen esittämät laukanvaihdot saivat mun pikku-ukkoni vähän kuumenemaan. Kolmannella kerralla samaa ylämäkeä tultaessa tuli jo parit pukitkin. Pysyin onneksi selässä hyvin ja onnistuin toimimaan oikein eli nostamaan pään ylös.

Se, missä olisi kuitenkin vielä paljon tekemistä, on mieli: ensimmäinen ajatus oli taas: nyt mä tipun. Näin jo sieluni silmin sellaisen kiihtyvän pukkisarjan, jossa jokaisen uuden pukin myötä menetän hitusen lisää tasapainosta – kunnes tulee se jättimänen viimeinen niitti.

Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain ihan superhyvääkin. Nimittäin välittömästi laukkapätkien jälkeen Durtsille pystyi antamaan ihan pitkät ohjat; satulassa olisi siis rento ratsastaja, ja alla täysin rento hevonen. Vaikka laukka siis vähän kuumensi, niin ihan yhtä nopeasti tulivat kierroksen myös alas.

*****

Lauantaina videoitiin taas rata. Omituista oli, että mua ei ennen ratsastusta jännittänyt yhtään. Maneesista kentälle siirryttäessä D alkoi vähän kyttäillä ja selkä katosi välillä alta kokonaan. Ruikutin tästä Mialle ja hän neuvoi siirtämään painoa vähän pepulta sisäreisille ja miettimään taas sitä, että sisäreisillä houkuttelen selkää ylemmäksi. Ja kas vain, selkä löytyi ja kyttääminen unohtui. Se on kyllä kumma, mitä kaikkea saa aikaiseksi, kun vain ratsastaa :D

Ja tässä sitten video suorituksesta.



Niinkuin ehkä näkyy, olin tosi tyytyväinen – jopa niin, että unohdin tervehtiä :)

Eihän tuossa nyt ollut mitään kauhean näyttävää menoa, mutta minusta aika siistiä ja hyväntuulista tekemistä. Itse asiassa, jos olisi ollut enemmän lähikuvaa, niin olisitte nähneet enimmäkseen hymyilevän ratsastajan.

Tärkeimmät tsemppauskohdat tuosta radasta:

1. Käyntiä ei saa näköjään yhtään ratsastaa pohkeella, koska menee tosi helposti passimaiseksi.
2. Varsinkin vasemman laukannoston jälkeen tuli oikaistua kulma melko rouheasti.
3. Joojoo, tais tulla vähän maiskutettua taas, mut onneksi ei ole niin kovin kunnianhimoisia kisatavoitteita. (Sitä paitsi aika helkkarin paljon jaksetaan länkyttää helpoissa luokissa maiskuttamisesta, ja samaan aikaan MM-kisoissa sijoittuu väkivallalla ratsastamalla – mut hei, siellä ei sentään maiskuteta.)

Ja sit jos oikein haluaisi olla hyvä, niin pitäisi varmaan joskus saada heppaa energisemmäksi ja lyhyemmäksi... mut juuri nyt en mieti sitä, vaan hukuttaudun hetkeksi siihen hyvään fiilikseen, joka tuosta hymyilevästä radasta tuli.

Hei meillä leijaillaan taas!

Jo mä varmaan alan kuulostaa kammottavan omahyväiseltä, mutta silläkin uhalla: Oon niiiiiiiin ylpeä itsestäni! Tänään olin ensimmäistä kertaa kunnon maastolenkillä Durpan kanssa ilman henkistä turvaverkkoani, siis ilman Miaa.

Tallilta lähti mukaan kaksi ihanaa tyttöä ihanine heppoineen: luotettava ja mitäänpelkäämätön herra P johti joukkoa ja hemaiseva neiti K löysi itselleen mieleisen paikan herrojen K ja D välistä. Herra D tyytyi siis suosiolla peränpitäjän rooliin.

Alkumatkasta vähän jänskätti, muttei onneksi niin paljoa, että olisin saanut Durtsin mukaan jännäämiseeni. Enin osa matkasta meni kuitenkin oikein leppoisassa tunnelmassa. Kaikki hepat ja tytöt käyttäytyivät mallikkaasti. ...Jos ei lasketa sitä, että D yritti upottaa hampaansa neiti K:n takamukseen heti, kun yhtään silmä vältti :D

Puhelimen uskalsin kaivaa esille taas vasta tallitiellä takaisinpäin tullessa.

Lukaisin uudelleen tammikuun alun postauksen, jossa listasin itselleni pari tavoitetta tälle vuodelle. Ihanaa voida kerrankin ilman mitään muttia tai selityksiä todeta, että tavoitteet on saavutettu reilusti eikä Veikkolan torille tartte kyhätä mulle jalkapuuta –jiiiiiihaaaa!

Ja suuri kiitos seurasta ja tsemppauksista ihanat tytöt S & S!

Se on taas huutia piisannut...

On taas ollut pari sellaista valmennustuntia, että tukka pysyy poissa silmiltä, vaikkei niin tuuliskaan – jos tiedätte, mitä tarkoitan ;)

Mähän oon aika hyvä ottamaan huutoa vastaan enkä ihan pienestä hätkähdä (mutta toki tää koskee _ainoastaan_ ratsastustunteja, muuten oonkin ihan järjetön itkupilli ja loukkaannun kaikesta ja kaikille). Siitä huolimatta, että mulle saa – ja usein myös pitää – sanoa tiukasti, oli kuitenkin tosi kiva, kun yhden tunnin perään Mia totesi mun "kestävän jo noinkin kovaa rääkkiä" tmv.  Välillä on ihan hyvä kuulla, että huuti lisääntyy, koska vaatimustaso nousee eikä siksi että mun osaamistaso ois romahtanut. Toki jälkimmäistäkin aina välillä tapahtuu, mutta toivoakseni ne on enemmänkin tilapäisiä takaiskuja.

Tarjolla olisi taas pari videopätkää tunneilta, äänien kanssa. Jätin pahimmat huudit kuitenkin julkaisematta, etten kasvata Mialle vääränlaista mainetta :)

Ekalla videolla yritetään saada oikea käsi oikealle paikalle. Kun päivät pitkät istuu tietokoneen ääressä, tahtoo oikea käsi aina tunkea eteenpäin. Eikä sen hinaaminen kohdilleen ole mikään ihan pikkujuttu. Tässä vaiheessa tuntia harjoituskierroksia on takana jo useampia, ja alan pikkuhiljaa uskoa Miaa siinä, kuinka takana sen käden tosiaan pitää olla. Laukkakin paranee kummasti. Ja laukka-ravi-siirtymästä tuttuun tapaan melko suora palaute :)


 
Seuraavassa harjoiteltiin laukka-käynti-laukka-siirtymiä. Laukassa piti yrittää istua niin paikallaan olevalla lantiolla kuin mahdollista. Mielestäni olin ihan tikkujäykkä, mutta video kyllä kertoo toista. Siirtymät olis voineet onnistua aika hyvin – jos kuski olisi pysynyt mukana...  No tuli muutama onnistuminenkin, mutta aina ei osu parhaat hetket videolle.



Se on muuten jännä ilmiö tuon lantion vakauttaminen. Oon aina ajatellut, että mulla on hyvä kehotuntemus, että huomaan milloin liikutan jotain ja että oon ainakin periaatteessa kykenevä liikuttamaan osasiani erillisinä muista.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että laukan kokoamisessa homma menee välillä ihan päin seiniä. Toisinaan onnistun vakauttamaan lantioni, mutta toisinaan käy niin, että siinä vaiheessa, kun oikein erityisesti kuvittelen vakauttavani, alankin päinvastoin työntää oikein huolella. Enkä siis huomaa sitä, vaan luulen istuvani erittäin hiljaa. Johtuuko se siitä, että kun paikallaan oleva lantio on tavallaan liikettä vastaan, niin se tuntuu liikkeeltä ja kun menee mukaan hevosen liikkeeseen, tuntee olevansa liikkumatta? En tiedä. Opeteltava ei ainakaan tunnu loppuvan.

Ja sitten alla olevalla tuoreimmalla videolla yrityksenä on tehdä mahdollisimman nopeita käynti-laukka-käynti-siirtymiä. Valitsin tämän videon näytille siitä lapsellisesta syystä, että oon niin superylpeä itsestäni, kun jatkan tehtävän ratsastamista melko rauhallisesti, vaikka D vähän säikähtää jotain tuossa alussa. Tiedän, että tämmöiset pikkusäikkymiset on monille arkipäivää eikä niitä edes noteerata, mutta mä kyllä edelleen (tahtomattanikin) rekisteröin jokaisen ei-toivotun reaktion ja askeleen. Onneksi ne enää huomattavasti harvemmin saa mua ihan pois tolaltaan :)



Kokoaminen on selkeästi Durpalle aika raskasta, ja sitä ei voi eikä kannata tehdä paljoa kerrallaan. Tämäkin harjoitus johti lopulta siihen, että D alkoi vähän kuumentua ja tuntua siltä, että olisi taas jäämässä pomppimaan paikalleen. Sain kuitenkin Mian ohjeilla jotenkuten ratsastettua siitä eteenpäin, vaikka lisäysyritykset taisivat jäädä toooodella kauas lisäyksistä.

Ennen laukkaharjoitusta tehtiin samaa harjoitusta käynti-ravi-käynti-siirtymillä, viisi askelta ravia ja kaksi käyntiä. No, en mä useinkaan ihan tuohon päässyt, mutta se on silti todella hyvä harjoitus meille; pitää molemmat keskittyneinä hommiin, ja jäntevöitti Durtsin takajalkoja kuulemma oikein hyvin. Ihan samaa ei voi sanoa tuosta laukkaversiosta, joten painopiste pidetään jatkossakin noissa ravi-käynti-ravi-siirtymissä.

*****

Meinasin muuten aivan masentua yhden tunnin jälkeen. Olin juuri edellisenä päivänä hehkuttanut täällä blogissa, miten nykyään pysyy jalustimet kutakuinkin paikoillaan. Ja sitten menikin taas iso osa tunnista vasemman jalkkarin jahtaamiseen. Mietin jo, että ikinä – ikinä – ei pitäis mistään asiasta ääneen iloita... ja sitten huomasin, että Mian ratsastuksen jäljiltä olikin vaihdettu mun reikiin vain oikeanpuoleinen jalustin; vasen oli kaksi reikää pidempi; ei mikään ihme, jos jouduin vähän kurkottelemaan.

*****

Lupasin edellisen postauksen kommenteissa palata Sallan palautteeseen, jossa kehui mun ja Durtsin rataharkkamenoa sillä perusteella, että siitä saisi kivoja kuvia.

Isolta osin ehkä juu, mutta sitten meillä on vielä vaihtelevasti läsnä tämä yksi iiiiso haaste: The Suu.

© Mikaela Kokko

Tuossa rataharjoituksessa D oli tosin muutenkin huonoimmillaan nyt pitkään aikaan. Osteopaatin käynnin jälkeen suun aukominenkin on mielestäni taas vähentynyt. Mutta kyllähän noista videoistakin näkee sen, että suussa on ajoittain ihan liikaa äksöniä. Veikkaan sen johtuvan siitä, ettei kropassa ole kaikki kunnossa. Toki välillä myös mun huonosta kädestä, mutta koska D vääntelee leukojaan välillä myös ihan karsinassa ilman mitään varusteita, en tätä oireilua ainakaan kokonaan epätasaisten käsieni kontolle ota.

On jaksoja, jolloin suunaukomista on tosi vähän, ja sitten välillä se taas lisääntyy. En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt mitään yhdistävää tekijää näille jaksoille. Sortuisin  helposti miettimään, että johtuuko se nyt siitä, että vaaditaan liikaa, kunnes muistan, että ehkä kaikkein eniten suulla pulaamista oli silloin, kun ratsastin kaikkein veltoimmin.

Takapolvien nivelten piikityksestä alkaa olla vuosi, mikä on toistaiseksi ylivoimaisesti pisin hoitoväli meidän yhteisen taipaleen aikana. Toki helmikuun alussa takapolvet pliistrattiin, mutta niveliä ei ole neuvoilla tökitty kohta vuoteen. Toisaalta D liikkuu nyt puhtaammin kuin luultavasti koskaan aiemmin näiden kolmen vuoden aikana, minkä vuoksi jätin jälleen yhden luottolääkärin käynnin väliin – toivottavasti se ei ollut virhe.

*****

Tuosta ylläolevasta kuvasta bongasin kyllä toisenkin kehitysalueen: The Pää. Enkä nyt puhu hevosen päästä vaan omastani, joka näyttää olevan kovasti tunkemassa ensimmäisenä joka paikkaan. Ehkä se on ottanut mallia mun oikeasta kädestä? Joka tapauksessa täytyy taas skarpata pään kanssa, ja yrittää muistaa asetella sitä paikoilleen koneen ääressä, auton ratissa, kävellessä, seistesssä jne, jolloin se varmaan sitten pikkuhiljaa löytää oikealle paikalle myös satulassa.

*****

Koska otsikossa ja postauksen alussa (dramatisoivalle tyylilleni uskollisesti) korostin ehkä vähän turhan paljon huudin saamista, niin pitää loppuun hehkuttaa, että kyllä on tullut paljon kehujakin. Ja sitä paitsi ansaitsematonta mannaa, kun pääsin jälleen tänään upean Rampen selkään. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä tulee, kun pystyy konkreettisesti tuntemaan takamuksen alla hyrisevät hevosvoimat – huikeaa!!!

Tänään käytiin myös maastossa alku- ja loppukäynnit ilman että yhtään kitisin vastaan, vaikka vähän alkukäyntien alkupätkä jännittikin.

Rampen selkäänkin kipusin – jos en nyt jännitykseltäni ihan riemusta kiljuen, niin melko vapaaehtoisesti kuitenkin. Ja sitten vielä ratsastin Durtsin kentän siihen päätyyn, jossa olin vain hetkeä aiemmin nähnyt sen Mian kanssa pomppivan jotain säikähdystä ihan kunnolla. Sitä juhlistinkin tuulettamalla oikein reilusti laukassa - kuulemma ei enää puuttunut kuin lasso siitä kädestä, niin olis mennyt ihan täydestä länkkäristä :) Ne on ne pienetsuuret onnistumiset ja itsensäylittämiset.

*****

Onnistuttiin myös ajoittamaan vikalle kesäiselle päivälle (17.8.) ihana, leppoisa eväsretki.

Oli niin hyvä tunnelma, ja kilteistä kiltein heppa lenkin alusta loppuun. Uskallan väittää, etten ollut ainoa, jolla oli kivaa!

Mistä tietää, että on edistynyt?

No ainakin siitä, että jalustimet pysyy jalassa. Siinä missä pari vuotta takaperin jalustinta joutui vielä korjaamaan paikalleen monen monituista kertaa yhden ainoan pääty-ympyrän aikana, nykyään ovat harvassa ne ratsastuskerrat, jolloin sen joutuu tekemään edes yhdesti. Tää edistymisaskel on kiva siinäkin mielessä, että kun jalustimia ei tarvitse koko ajan korjailla, voi ihan toisella tavalla keskittyä ratsastamiseen.

Toinen on ehkä se, että kun ratsastaa harjoittelumielessä rataa kotitallilla, ei mene ihan kipsiin. Ei edes, vaikka kuvataan ja paikalla on yleisöä. Katsokaa vaikka:




Paikalla ei ollut virallista tuomaria, vaan palautetta antoi tuttu & turvallinen Mia, joten se tietysti helpotti tilannetta paljonkin. Toisaalta, oli aika, jolloin menin kipsiin pelkästään siitä, että piti ratsastaa rata Mian edessä – ilman videoita ja yleisöä.

Ja videolta näkee myös mun kolmannen edistystodisteen: kykenen nykyään melko usein vaihtamaan askellajista toiseen halutussa pisteessä. Tämähän on myös ollut enemmänkin henkisen puolen haaste, ja liittynyt tietysti kaikkein eniten laukannostoihin, mutta nyt se alkaa olla selätetty.

Tuo videoitu on toinen kerta elämässäni, kun ratsastin ko radan ja siihen nähden olen ihan tyytyväinen suoritukseen – kuvastaa aika hyvin mun tasoa. Ja kertoo, että paljon on opittavaa.

Tuolla viikolla Durtsi oli tuntunut pitkästä aikaa vähän huonommalta. Se oli minusta tahmeampi, laukka nelitahtisempaa, se punki oikeassa kierroksessa sisälle ja oli suustaan levottomampi.
Osteopaatti kävi hoitamassa viime tiistaina, ja se jälkeen on taas ollut ihan toinen heppa alla. Tänäänkin oli niin ihana ratsastaa (toki Mia ehti käydä nopeasti selässä ennen mua, mikä tietty auttoi asiaa), että oikein harmitti lopettaa tiukan aikataulun vuoksi. ...kyllä mä muistan sellaisenkin ajan, kun olin onnellinen siitä, että olin ratsastanut "tarpeeksi" ja sain tulla alas. Aika toisenlaiselta tuntuu nyt <3 br="">

Surua ja pelkoa

Jouduin viime viikolla todistamaan onnettomuutta, jossa 9-vuotias harrastehevonen sai kesken normaalin ratsastuksen jonkinlaisen sairaskohtauksen (epäillään aortan repeämää, mutta totuus selviää vasta ruumiinavaustulosten myötä). Tilanteessa hevoselta menivät jalat alta, ratsukko kaatui, hevonen ponnisti takaisin ylös, mutta kaatui pian uudestaan ja kuoli hyvin nopeasti. Ratsastaja onneksi selvisi tilanteeseen nähden pienin vammoin.

Onnettomuus oli monin tavoin järkyttävä ja erittäin surullinen.

Toivon, ettette pidä minua kylmäkiskoisena ja itsekeskeisenä, kun en aio tapausta sinällään tässä enempää puida, mutta en halua (eikä minusta ole asiallistakaan) täällä kirjoittaa toisten asioista. Ainoa syy, miksi ylipäätään tästä kerron, on se, että blogin tarkoitus on seurata kehitystäni ratsastajana – eikä tällaisen onnettomuuden todistaminen voi olla siihen vaikuttamatta.

*****

Mielipuolella oli melko hyvä suunta todella pitkään, mutta kun onnettomuutta seuranneena päivänä satuloin Durandoa, tuntui pelko jälleen ihan fyysisenä oireiluna. Ja aivan kuten aiemminkin, minun pelkoni ei valitettavasti heijastu mitenkään positiivisesti Durandon käytökseen. En tiedä, ärsyttikö Durtsia paarma vai pelkäävä ihminen, mutta yhdessä vaiheessa takajalka potkaisi kyllä turhan äkäisesti. Mikä taas ei yhtään kohentanut omaa oloani.

Kentällä kiipesin selkään, ja D oli vähän sitä mieltä, että joka suunnassa oli jotain kytättävää. Välillä Mia kävi selässä, ja sen jälkeen D ei niinkään kyttäillyt, mutta oli kyllä omaan fiilikseen nähden vähän turhankin vireä. Jossain vaiheessa Durtsi jäi laukassa pomppimaan paikoilleen, ja vanha tuttu "Istu pyllyllä!" -komento toistui taas aika monta kertaa.

Tuo paikallaan pomppiminen hätäisine sivuliirtoineen on vain jotain sellaista, jonka kanssa en vielä pärjää ollenkaan. Tuntuu, ettei ole mitään kontrollia eikä mitään hajua siitä, mitä D on seuraavaksi aikeissa tehdä. Istu pyllyllä, löysää ohjaa ja ratsasta eteenpäin – se on toimiva resepti, mutta toteuttaminen vaatii rohkeutta ja sitä että toimii vastoin luontaisia reaktioitaan. Mieluiten olisin hypännyt alas selästä, jos en olisi tuskallisen tietoinen siitä, että sillä tavalla en ratkaise vaan kasvatan itselleni ongelmia.

Haasteiden jälkeen sain homman vähän paremmin hanskaan ja lopulta päällimmäiseksi jäi tunne, että kyllä tästä selvitään. Jotenkin mulla oli myös aika päättäväinen mieli sen suhteen, että haluan selvitä, sillä tuntuisi todella kurjalta antaa viimeisten kuukausien edistyksen valua hukkaan.

*****

Seuraavana päivänä halusin ratsastaa itse koko tunnin, ja yhteistyö Durtsin kanssa sujui ihan kivasti. Lopputunnista D päätti yhtäkkiä pelätä jotain maneesin päädyn kohdalla, mutta ilokseni huomasin, että tuommoiset pienet pyrähdykset eteenpäin tai vaatimattomat sivuaskeleet eivät enää saa minua paniikkiin, vaan pystyn jopa välillä jatkamaan ratsastusta melko normaalisti (ainakin tunnilla ja muuten rauhallisissa olosuhteissa).

Edelleenkin otan varmasti liikaa ohjista noissa tilanteissa, kun se on valitettavasti aina se ensimmäinen luontainen reaktio. Toivottavasti vielä tulee sekin päivä, että voin luottaa istuntaani myös yllättävissä tilanteissa, niin että se ohjiin tukeutuminen on vain kaukainen muisto.

*****

Onnettomuudesta on nyt kulunut viikko, ja tuntuu, että alan olla henkisesti palautunut kutakuinkin ennalleni – siis mitä tulee ratsastukseen ja pelkoon. Ratsastaessa onnettomuus tulee oikeastaan mieleen vain juuri siinä kierroksessa ja siinä kohdassa kenttää, jossa se tapahtui.

Tosin en ole vielä kertaakaan ratsastanut sen jälkeen yksinäni, mutta uskon selviytyväni siitäkin.


*****

Surullisistakin tapahtumista voi oppia.

Päällimmäisenä mieleen jäi (jälleen kerran) muistutus elämän arvaamattomuudesta ja siitä, miten yhteisiä hetkiä kannattaa vaalia, kun ei koskaan tiedä, mikä päivä on se viimeinen.

Ja kypärän tärkeydestä: on onnettomuuksia, joita ei millään maailman ratsastustaidolla voi estää, mutta joissa kypärä voi pelastaa paljon.

Rouva Ei iskee jälleen

Ei, en mä uskalla. Ei, en mä osaa. Eiku ei, en mä kyllä pysty... Hän on taas ollut aktiivinen, tuo luotettu kehityksen vastustaja Rouva Ei. Ja odottakaas, kun kuulette millaisessa asiassa, niin pidätte mua varmasti vielä tyhmänä ja hulluna sen lisäksi että olen kovin pelokas ja epävarma! :)

Täytyy kuitenkin ensin kaiken tämän viime aikojen hehkutuksen vastapainoksi todeta sekin, että lauantaina ratsastin itsenäisesti, ja ei ollut juuri tekemisessä hurraamista. Tai tavallaan kyllä sinne hyviäkin hetkiä mahtui joukkoon ja rohkeusrintamalla olin itseeni oikeinkin tyytyväinen, sillä vaikka D vähän kyttäili en antanut sen oikeastaan häiritä tekemistä enkä todellakaan päätynyt välttelemään niitä kohtia kentästä, jossa eniten oli katsottavaa. Välillä jopa vähän huvitti Durtsin tuijottelut.

Mutta mitä tulee siihen teknisempään puoleen, niin oli kyllä aika hohhoijaa-meininkiä. Muka yritin kauheasti, mutten sitten kuitenkaan ihan kunnolla. Lopputulema oli enimmän osan ajasta melko velton tuntuinen hevo, joka oli raskas edestä ja puri välillä aika isosti kiinni vasempaan kuolaimeen.

No, joka kerta ei voi mennä hyvin, mutta tässä on yksi pointti, jossa toivoisin jo voivani pikkuhiljaa vähän petrata. Nimittäin taas siinä vaiheessa, kun olin jo lopettanut (ihan kelvolliseen ravi-käynti-siirtymään sentään) ja antanut Durpalle karkin, tuli vahva tunne siitä, että olisi pitänyt ratsastaa paremmin, olla täpäkämpi ja vaatia enemmän. Se mitä siis toivoisin oppivani, olisi että pystyisin arvioimaan samalla tavalla tekemistä ennen kuin olen henkisesti jo päättänyt ratsastuskerran, jolloin voisin vielä yrittää skarpata. Turha sitä on siinä jälkikäteen voivotella enää.

*****

Sunnuntaina oli sitten Rouva Ein vuoro astua estradille.

Mia ehdotti, että perinteisen tunnin sijaan ratsastettaisiin yhtä aikaa ja vaihdettaisiin hetkeksi hevosia. Normaali ihminen hyppisi riemusta ja tuskin malttaisi odottaa, että pääsisi kipuamaan upean ja pitkälle koulutetun Rampen selkään. Mutta Rouva Ei näkee jo mielessään, miten sinkoutuu Rampen selästä jonnekin maata kiertävälle radalle ja yrittää epätoivoisesti keksiä pakotietä. Turhaan.

Kun vatsa oli jo valmiiksi jännityksestä kipeä, oli oikein mahtavaa, että Durppa järjesti vielä pienen tilanteen sillain alkulämmittelyiksi. Lähdettiin alkukäynneille "maastoon" eli laitumien välistä lähitielle ja sieltä lenkki takaisin tallille. Laitumien välissä D otti vähän kierroksia laitumella olevasta ruunasta ja en tiedä, johtuiko siitä vai jostain muusta, että sitten yhtäkkiä ei olisi halunnut enää edetä vaan tarjosi enemmän sellaista tunnetta, että olisi ollut aikeissa pomppia pystyyn. Ja miten mä sitä tilannetta yritin ratkoa, niin tietysti vedin ohjista, jolloin Durtsi peruutti kohti takana olevaa ratsukkoa. Onneksi, onneksi Mia sai huudettua mulle ajoissa, että pitää löysätä ohjia, ja sillähän se kriisi heti ratkesi. Masentavinta on se, että se ohjista vetäminen on niin automaattista, etten todellakaan tiedostanut tekeväni niin :( Ehkä jonain päivänä...

Loppumatka meni kuitenkin oikein rennosti ja mukavasti tuosta välikohtauksesta huolimatta eli sain hetkisen hengähtää ennen kuin oli kentälle päästyä aika vaihtaa hevosia.

Olen päässyt Rampea kokeilemaan pari kertaa aiemmin, mutta noista kerroista on jo melko pitkä aika: Itsetuhoista menoa ja Ajatuksen voima. (Jotenkin hauskaa taas kurkata noita vanhoja postauksia, koska näemmä ihan samojen asioiden kanssa painitaan edelleen, joskin ehkä edes pikkuisen kehittyneemmällä tasolla.)

Rampe on Durtsiin verrattuna ISO, mutta oli ratsastaessa niin mukavan, luotettavan ja kuuliaisen tuntuinen, että korkealla istumisen järkytys vaihtui aika äkkiä melko kivaan fiilikseen. ...kunnes Mia käski nostamaan laukan. Ei, mä uskalla laukata! Mitä jos Rampe innostuu ja mitäjositäjostätäjostota...

Mutta ei auta EIt markkinoilla, kun on maailman paras valmentaja. Laukka nousi kivasti – ja vitsit, mikä laukka! Durtsillahan on supermukavat askellajit ja siellä on liikkeen puolesta kiva istua, mutta tällaista säätelymahdollisuuksien ja voiman tunnetta mä en ole vielä koskaan millään hevosella päässyt kokemaan. Nyt tiedän vähän siitä, mitä tarkoittaa se Kyran potkukelkkavertaus; tätä laukkaa ei tarvinnut yhtään työntää vaan enemminkin sai ihan vähän istunnalla jarruttaa.

Rouva Ei varmaan kuvitteli, että nyt oli sen päivän haasteet taklattu, mutta joku päätti toisin.





Sitten tuut lävistäjää ja teet vaihdon. 

Ai, miten?

Siinä oli mun elämän ensimmäiset "oikeat" laukanvaihdot. (Aiemmat harvat harjoituskerrat ovat olleet estehevosilla semmoisia suunnanvaihtumisen avulla harjoiteltuja, ja aika huonolla menestyksellä.) En mä nyt kovin kotrollissa ollut, horjahtelin ihan mihin sattuu ja yritin välillä anoa Mialta armoa vetoamalla siihen, että nää on mulle ihan vieraita liikkeitä :) Mutta tuo ihan viimeisin tuntui jo vähän enemmän siltä, että mä ratsastin sen, ja osasin vähän enemmän arvata, mitä on tulossa enkä siksi horjunut niin pahasti.

Mä oon aina kummastellut sitä, miten joidenkin ihmisten ratsastus on niin temppukeskeistä, ja paukutellut henkseleitä sillä, miten mulle on merkityksellistä vaan hyvä perusratsastus ja yhteisen sävelen löytyminen hevosen kanssa. Päästyäni maistamaan Rampen tarjoamaa mannaa, täytyy myöntää, että ymmärrän temppukeskeisiä ratsastajia vähän paremmin. Onneksi Durtsin kanssa on perusasioissa vielä niin paljon tekemistä, ettei ole mitään vaaraa, että voisin heittäytyä temppujen vietäväksi :) 

Mia on kouluttanut Rampen Pyhä Yrjö -tasolle, ja esimerkiksi vaihdot sujuvat joka toisella:



Voitteko kuvitella, että mä yritin parhaani mukaan kieltäytyä mahdollisuudesta ratsastaa tuommoisella hevosella?! Onneksi en onnistunut, sillä ihan mahtava fiilis ratsastaa hevosta, joka on koulutettu toimimaan todella kevyin avuin. Tuntuu, että alla jyrisee ihan valtavan voimakas moottori, jonka voimaa on helppo ohjailla juuri kuten haluaa – ilman raippaa ja kannuksia! 

Taas on reilusti aihetta kiitollisuuteen, kun on valmentaja, joka ensinnäkin antaa kokeilla omaa hevostaan eikä pahastu siitä, että urpo yrittää kaikin keinoin kieltäytyä kunniasta vaan jaksaa vielä patistaa ja kannustaa.

Rampen jälkeen Durtsi tuntui hetken aikaa tosi pieneltä, vaatimattomalta ja erittäin löysältä – kaikki on niin suhteellista :)

Ratsukko

Hei, mua kengitetään.

Tehovalmennus & -ratsutusjaksoa Mian luona on nyt takana vähän reilut kaksi kuukautta. Väitän, että meitä ei tunnistaisi samaksi parivaljakoksi, joka saapui Stenbackaan toukokuun taitteessa. Muutos hevosessa on huikea, mutta kyllä minäkin olen muuttunut ja edistynyt.

Durandon olemus on huomattavasti sporttisempi ja askellus jäntevämpää, muttei rentouden kustannuksella. Suun vääntely on vähentynyt huikeasti, ja kaikenlainen kiemurtelu ja sukeltelu loistaa pääsääntöisesti poissaolollaan. Muutosta on tapahtunut myös psyykkisellä puolella: D on yhteistyöhaluisempi ja käyttäytyy ihanan hyvin. Se on tyytyväisen oloinen laitumella, mutta tulee silti iloisesti portille vastaan, kun menen sitä hakemaan.

Omat läpimurtoni ja suurimmat edistysaskeleeni löytyvät – yllätys, yllätys – sieltä henkiseltä puolelta. Tekemiseen on tullut paljon enemmän itsevarmuutta, päättäväisyyttä ja niiden myötä johdonmukaisuutta.

Ihmiset ovat varmasti kovin erilaisia, mutta omalla kohdallani olen entistä vahvemmin sitä mieltä, että se henkinen puoli on se kaikkein tärkein – jos se ei ole kunnossa, ei millään osaamisella tai taidolla tee mitään.

Tällä viikolla pohdinkin ääneen Mialle sitä, että miten paljon pelkkää hyvää tarkoittavia neuvoja olen näiden Durando-vuosien aikana saanut laukannosto-ongelmaamme. Miten asettaa hevonen, mihin pitää itse katsoa, miten pitää keskittyä askeleisiin ja oikeaan ajoitukseen, omien apujen oikea-aikaisuuteen, puolipidätteeseen, kokeilla nostoa pohkeenväistöstä, täyskaarrosta, käynnistä, ravista, peruuutuksesta, yllättää hevonen ja niin edelleen. Kaikki ne ovat olleet hyviä neuvoja ja olisivat varmasti toimineet superhyvin, JOS ongelma olisi ollut "tekninen". Mutta kun ongelma on ollut uskon, itsevarmuuden ja rohkeuden puuttumisessa.

Väitän, että ainakin minun tyyppisen ratsastajan pitää opetella olemaan tavallaan vähän putkiaivo; ei voi miettiä mielessään kaikkia mahdollisia skenaarioita ja ratkaisuja niihin, vaan pitää nähdä kirkkaasti se, minkä haluaa tapahtuvan ja keskittää kaikki energia ja tarmo sen toteutukseen – ja nähdä sen oman suunnitelman toteutuminen ainoana vaihtoehtona. Ja sitten tietysti toteutuneen perusteella muokata strategiaa.

Laukannostojen kanssa ei ole enää ongelmaa. Mun ei tarvitse miettiä oikeaa ajoitusta, joko tiedostamattani tunnen sen ja osun usein oikeaan tai sitten D on vaan niin taitava, että ihan sama mihin kohtaan askelta apuni ajoitan :) Toisaalta välillä Durtsi oikein panostaa siihen nostoon ja hakee oikein tasapainon (kun ilmeisesti mä en ole onnistunut sitä silloin tarpeeksi hyvään tasapainoon ratsastamaan), jolloin laukka nousee vasta askeleen tai kahden jälkeen pyynnöstä. Ja sitä paitsi rakkaista, kamalista kannuksistanikin oon joutunut luopumaan, niitä kun ei kuulemma tällä hetkellä tarvita. (En muuten ois uskonut koskaan näkeväni päivää, jolloin meen tunnille kannukset jalassa ja Mia käskee mut niistä luopumaan; aluksihan vänkäsin kovasti niitä vastaan.)

Nyt tuli kauhean pitkä pätkä taas laukannostoasiaa, mutta se oli nyt vaan esimerkki, jolla halusin korostaa henkisen puolen järisyttävän suurta merkitystä. Mia on siis tehnyt aivan valtavan määrän töitä sekä mun että Durtsin mielen muokkaamiseksi erittäin hyvällä menestyksellä!

Mulla on näiden kahden kuukauden aikana ollut tunteja todella tiiviisti, vähintään kai kolmesti viikossa. Rahanmeno kauhistuttaa sen verran, etten uskalla tarkkaa lukua ottaa (niinkuin en koko hevostelusta ylipäätään). Kuitenkin koen, että nää on parhaiten sijoitettuja euroja koko mun hevostelu-uran aikana. Mun ja Durpan suhde on muuttunut isosti, ja mun fiilis itsestäni on muuttunut vähintään yhtä isosti. Oon niin kovin onnellinen.

Toivon myös, että Durtsin tasapainoiseen liikkumiseen panostaminen vastaavasti pienentää eläinlääkärilaskuja. Kyllä nimittäin yhdellä takapolvien piikityksellä pystyy ostamaan jo aika paljon valmennusta – ja on se minusta sekä oman harrastamisen että hevosen hyvinvoinnin kannalta ihan merkittävän paljon parempi vaihtoehto.

*****

Otsikoin tämän tekstin päivän fiiliksen mukaan. Ratsukonhan muodostavat käsittääkseni ratsu ja ratsastaja. No, tänään tuli taas sellainen muutaman sekunnin mittainen pätkä, jolloin tunsin hyvin vahvasti olevani ratsastaja. Ja ei, älkää nyt ajatelko, että tämä on taas jotain itseni vähättelyä. Kyllähän mä ratsastan melkein päivittäin, joten olen mä sinällään tietysti ratsastaja. Mutta mä tarkoitan sellaista voimakasta subjektin fiilistä satulassa: hetken aikaa mulla oli hyvin kirkas kuva siitä, mitä haluan ja selkeä suunnitelma, miten sen saavutan, ja näin itseni jotenkin samalla hetkellä sekä ulkopuolisen silmin että oman mieleni sisältä – ja pidin ihan valtavasti näkemästi! Tuota kesti ehkä 5–10 sekuntia, mutta ihan huikeaa silti. Tekisin lisätilauksen, kiitos.

Alla vielä pari videota tunneilta. Palautteenne innostamana olen kysynyt ja virallisesti saanut luvan laittaa videot äänen kanssa oman harkintani mukaan. Sanottehan, jos joskus näyttää siltä, että harkintani on pettänyt :)

Pahoittelut videoiden huonosta laadusta (kuten aiemmissakin postauksissa). Nämä on kuvattu iPhonessa, lähetetty WhatsUpilla puhelimesta toiseen ja sitten ladattu YouTubeen. Omassa puhelimessani ne näkyvät vielä terävinä, mutta YouTubeen lataamisen jälkeen laatu on surkea. Jos joku osaa neuvoa, miten tuolta romahdukselta voi välttyä, niin pliis?

Torstaina harkkailin vähän laukka-käyntisiirtymisiä. Joukkoon mahtui hyviäkin, ja välillä oli hymy aika leveä. Ehkä kuitenkn isoimmat ilon ja oivalluksen aiheet taisivat olla ne, että rohkenin haastaa itseäni alkalla ajoittaa siirtymisiä kohtiin, jotka mun mielestä ovat tähän asti tuntuneet vaikeilta eli esimerkiksi uralle aidan ja esteen väliin, jossa on mun mielestä niin toooosi ahdasta.





Tänään teemana oli nopeat siirtymiset niin, että D joutuu itsekin vähän tsemppaamaan jäntevyyden säilyttämisen eteen enkä mä valmistele sitä jokaiseen siirtymiseen puolikasta kierrosta. Tässä videolla olevassa vaiheessa mun tehtävä oli tehdä omaan tahtiin siirtymisiä ravista joko käyntiin tai laukkaan sen mukaan, mitä hevonen ei ajatellut. Tuskailu tuon yhden käyntisiirtymän kohdalla ei johdu niinkään siitä, että siirtymästä tuli huono vaan että siirtyessäni tajusin, että oikea ratkaisu olisikin ollut laukka.

Videon lopussa tallennettuna myös ne mun "ratsastajasekunnit", viimeisellä ympyrällä siinä maneesin oven tietämillä :)

Tunne

 

Sain odottamattoman, mutta sitäkin ihanamman kuvalahjan tänään. 

Lämmin kiitos supertaitavalle (sala)kuvaajalle Martina Uthardille. 

Edit: tässä vielä linkki Martinan kotisivuille.