Pitkällisen harkinnan jälkeen rypistynyt kymppikortti löysi paikkansa paperinkeräyslaatikosta, mutta vasta ikuistettuani sen jokaisesta suunnasta.
25.9.2009 alkoi siis tämän tädin alkeiskurssi Rauhalan Tallilla. Ensimmäisestä tunnista suurin osa meni varustamista opetellessa, kentälle taidettiin keritä suunnilleen viimeiseksi vartiksi. Ensimmäisten kierrosten ajan meillä oli taluttajat (kiitos E!), mutta sitten saatiin mennä jo ihan omatoimisesti. Jollen ihan väärin muista, niin jo ensimmäisellä tunnilla kokeiltiin pieniä pätkiä ravia. Hirvitti ja tasapainon kanssa oli tekemistä kutakuinkin jokaisella askeleella.
Hirvityksestä huolimatta alusta lähtien oli selvää, että nyt olin löytänyt sen jonkin elämääni. Entinen harrastusten, aikataulujen ja sitoumusten vihaaja oikein odotti koko viikon myöhäistä perjantai-iltaa, että pääsisi tallille palelemaan. Paitsi että hevoset ja ratsastus veivät mennessään, myös ryhmämme oli ihan huippukiva.
Alkeiskurssista en enää paljoa muista enkä ikävä kyllä siitä juuri ehtinyt tähän blogiinkaan kirjoitella,(Bloggausinto syttyi vasta alkeiskurssin loppupuolella, kun Facebook-sivuni alkoi uhkaavasti täyttyä heppahöpinöistä.) Sen kuitenkin muistan, että ensimmäisen kerran harjoiteltiin laukkaa 31.10., kun vakituista opettajaa sijaisti Leena (josta sittemmin tulikin vakituinen opettaja). Minulla oli ratsunani tallin vanhin heppa Luvite, jolle alkeistädin laukkapyynnöt taisivat olla hyttysen surinaa (joku voisi miettiä, että kauas ei ole tultu... ;)).
Olen äärimmäisen kiitollinen Rauhalan Tallin ihmisille; niin opettajille, omistajille kuin muille asiakkaillekin. Hyvässä, kannustavassa ja huumorintajuisessa ilmapiirissä oppiminen oli mukavaa ja lajiin hurahtaminen vääjäämätöntä. Ja hurahtamisen myötä olen saanut elämääni niin paljon hyvää – kiitos ihanat!
Niin se menee, että ratsastuksessa on oikeasti edistynyt vasta sitten, kun ensimmäisen ja kymmenennen kerran palaa takasiin opettelemaan alkeiskurssin asioita. -- sillä niiden hienosäätämisestähän tässä on kyse!
VastaaPoistaNiin totta! Samalla kun siinä kiteytyy lajin haasteellisuus, on se myös jollain tavalla äärimmäisen lohdullista – periaatteessa ei ole kiire mihinkään, kun ei kuitenkaan tule koskaan valmiiksi; aina voi asiat tehdä pikkuisen paremmin, eleettömämmin, tarkemmin, pehmeämmin jne.
PoistaTavallaan tämän lajin luonteenomaisuus sopii suuntaan ja toiseen: huippupäivänä pakottaa pitämään nöyränä ja paskana päivänä tuo lohtua. KUn ei koskaan voi olla valmis - ei koskaan voi olla valmis.
PoistaJos kuvittelee olevansa valmis, on itse asiassa luovuttanut.
Anni, toi sun viimeinen lause on upea! Siitä vois tehdä huoneentaulun kaikille ratsastajille.
PoistaMinä taidan olla ikuisella alkeiskurssilla... huoh.
VastaaPoistaCaro, elähän huokaile. Niinku Anni sanoi, niiden alkeiden hienosäätöähän tää on. Joukkoon mahtuu monenlaisia päiviä, hyviä, huonompia ja ihan toivottomia, mutta valmistujaispäivä on ainoa, joka varmuudella jää näkemättä :)
PoistaOhhoh! Nopeassa ajassa olet päässyt tosi pitkälle! Vaikka perusasioihin joutuukin palaamaan, mutta niihinhän joutuu palaamaan aina... ;)
VastaaPoistaHurahdus oli melko totaalinen :) Tosin en tiedä, miten pitkälle pääsemiseksi se maneesin pohjalle päätyminen lasketaan :D
Poista