Pientä puhetta Portugalissa

Kun aikoinaan perustin tämän blogin, ei koko bloggaamisella ollut muotoa eikä tarkoitusta. Perustin blogin, koska halusin kokeilla bloggaamista, se tuntui ammatillisen kehittymisen kannalta tärkeältä. Nimesin blogin osin Suurlähettiläiden samannimisen kappaleen innoittamana, tyypilliseen itseäni vähättelevään tyyliin "no eihän tänne nyt varmaan mitään fiksua tule koskaan kirjoitettua, ei ainakaan mitään sellaista, jota kukaan voisi olla kiinnostunut lukemaan".

Portugalissa blogini nimi sai kokonaan uuden merkityksen. Blogitaipaleelle löytyi punainen lanka, selitys, alitajuinen johdatus, tai miksi ikinä sitä sitten haluakaan kutsua.

Portugalissa ihanan Urtiga-tamman selässä opin pientä puhetta. Sain kokea, miltä tuntuu, kun löytyy se yhteinen taajuus, jossa todella pienet eleet ja jopa ajatukset välittyvät istunnan, pohkeiden ja ohjien kautta hevosen ja ihmisen välillä.

Haluan oppia lisää ja entistä herkemmäksi. Haluan päästä kokemaan lisää hetkiä, jolloin tunnen, että teemme hevosen kanssa asioita yhdessä – ei niin, että hevonen tekee niitä minulle pakotettuna. Haluan löytää sellaisen yhteyden, jolloin myös hevonen haluaa tehdä.

Ihana Urtiga ja ihmeen jäykän näköinen täti (tässä vaiheessa fiilis oli mielestäni aika hyvä ja rento).

No tässä ei ainakaan enää jännitä.

*****

Ja sitten palataan arkeen: Durandon kanssa tipuin maanantaina ihanteineni melko korkealta. Vaikuttaa siltä, että ennen kuin voi puhua pienesti, pitää onnistua vakuuttamaan hevonen siitä, että sitä pientäkin puhetta pitää kuunnella. Siinä taitaa olla vielä vähän tekemistä :)

*****

Kirjoittelen Marin valmennuksista vielä erillisen postauksen, jotta saan samalla kaikki hyvät vinkit ja neuvot itselleni talteen.

*****

Ja sitä paitsi bloggaustaipaleeni alkuaikojen minäkin saa nenilleen, koskapa pientä puhetta seuraa jo ihan huikeat 50 lukijaa! Iso kiitos teille kaikille, ja erityiskiitos siitä valtavasta määrästä tsemppausta ja vertaistukea, jota olen teiltä saanut; bloggaaminen on pelastanut monta päivää =)