Rakkautta, rakkautta vain

Tänäänkin oli hyvä päivä <3 br="">

Oijoijoi, on elämä niin täynnä rakkautta, ettei enää oikein tiedä, miten päin olla. Durtsin kanssa meillä on mennyt superkivasti. Oon saanut tosi paljon lisää itseluottamusta ja rohkeutta, ja huomaan ylittäväni pieniä henkisiä esteitä melkeinpä joka päivä.

Kävelyllä silloin kun vielä oli jotain kesää jäljellä...

...ihan niin että häikäisi välillä...

Kulkuri ja kaunotar ja spaghettiannos :)

Isoin koettelemus oli Mian reissu, jonka aikana piti selviytyä – voitteko kuvitella – itsenäisesti viisi päivää putkeen! Joojoo, tiedän, että se on suurimmalle osalle ihan täysin normaali aika ilman valmentajaa. Mutta kas kun mut onkin hemmoteltu pilalle :)

Joka tapauksessa selvisin tuostakin - ja oikeastaan ihan hienostikin. Silti mun täytyy sanoa, että mun mielestä valmentautuminen on paitsi tarpeellista, myös kivaa. Ja se että saa jakaa ilon kehityksestään jonkun sellaisen kanssa, jolla on lusikkansa siinä sopassa, tekee siitä ilosta monin verroin isomman. Varsinkin, kun on niin huippuhyvä kokovartalovalmentaja <3 .="" br="">

Tällaista kuvamateriaalia meni reissussa olevalle valmentajalle :)

Durtsi on ylipäätään ollut tyytyväisen oloinen elämäänsä. Oon yrittänyt ennaltaehkäistä mahdollista tarharamppailua rakentamalla tarhasta mielenkiintoista paikkaa asettelemalla porkkanoita sinne tänne kivien ja kantojen päälle. Aika pitkään mun vihiheppani jaksaakin niitä siellä etsiä:

*****

Blogissa on ollut vähän hiljaista enkä valitettavasti uskalla luvata tilanteeseen kohennusta ainakaan ihan lähiaikoina. Ratsastuksen lisäksi mun elämään on nimittäin tullut toinenkin rakkauslaji: tanssi. Nyt oon siis hurahtanut harrastukseen jo toista kertaa elämässäni. Minä, jonka ei koskaan pitänyt mihinkään hurahtaa.

Kaksi aikaavievää harrastusta kun yhdistää siihen kiitolliseen tilanteeseen, että töitäkin on riittänyt  hyvin, on ylimääräinen aika todella kortilla.

Olen onnellisempi kuin koskaan aiemmin elämässäni enkä siksi aio nyt surra sitä, ettei aika riitä blogin päivittämiseen niin usein kuin asiaa olisi. Tämä blogi, oman kehityksen kirjaaminen muistiin ja te ihanat lukijat sekä teiltä saamani vertaistuki ovat minulle tärkeitä. Kuitenkin, kun nyt on monina päivinä pakko valita, että menenkö tanssitunnille vai bloggaanko, niin tällä hetkellä tanssi vielä kyllä voiton koneen ääressä istumiselta - toivottavasti ymmärrätte, ettekä minua kokonaan hylkää, vaikka täällä vähän verkkaiseen tahtiin kuulumisia kerronkin.

Ihanaa syksyä sinulle! :)

(P.S. Olis mulla ollut videoitakin, mutta puhelin/YouTube-yhteys taas vihoittelee ja antaa virheilmoitusta siinä vaiheessa, kun videon pitäis olla jo ladattu, höh.)

Rataharjoitus

Edellisessä postauksessa jo mainitsinkin, että meillä oli kotitallilla rataharjoitus viime sunnnuntaina. Jo hyvissä ajoin (!) lauantaina tallilta kotiin ajaessa soitin Mialle ja kyselin mielipidettä, että mikä rata mun pitäisi ratsastaa. Se HeB3, jota oon nyt pari kertaa mennyt, on suoraan sanottuna vähän tylsä, vaikka tottakai ymmärrän, että siinä suorituksessa olisi vaikka kuinka paljon hiomisen varaa. Mutta tuntui, että pieni vaihtelu olisi paikallaan.

Pitkän radan ohjelmissa oli tasan yksi vaihtoehto: HeB2 (no myöhemmin kyllä kuulin, että olis kaikenlaisia poniohjelmia ymv.). Mia luki ohjelman silleen puolihuolimattomasti läpi ja sanoi, että joo tää on hyvä, meette tän. Mä yritin vähän kakistella kuultuani vastalaukat ja muut, mutta todettiin, että kun tää nyt kuitenkin on harjoittelua, niin kokeillaan.

Illalla sitten luin itse ohjelman ajatuksella läpi. - - - ja tajusin, että huhhuh, nyt tuli kyllä haukattua liian suuri pala. Siinä missä B3:n suositusaika oli 4 min, niin tämän B2:n oli 8 minuuttia; siis tuplasti tekemistä! Puhumattakaan tehtävistä.

Osaan nykyään ottaa nämä oman tallin harjoitukset tosiaan ihan harjoituksina, mutta nyt tuntui siltä, että onko mitään järkeä mennä ratsastamaan ohjelmaa, josta ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia selviytyä edes puoliksi kunnialla. Tuntui haasteelliselta edes saada painettua mieleensä noin pitkää ohjelmaa.

Ja tämä kaikki pohdinta oli ennen kuin luin radan vielä kerran läpi ja tajusin, että siinä tullaan laukassa sisään, ja nostetaan vielä viimeiselle halkaisijallekin laukka ja laukasta seis. Siis liike, jota ei olla koskaan harjoiteltu (tosin joskus tehty vahingossa laukka-käynti-harjoittelun sivutuotteena).

****

Sunnuntai ajoin tallille ja koko matkan toistin ääneen rataa. Juteltuani Mian kanssa radasta kävi ilmi, ettei hänkään ollut huomannut, että sisääntulo olisi laukassa. Sovittiin, että jätän suosiolla sen väliin ja teen ravissa. Mia kyllä heitti, että voinhan sitten kokeilla tulla laukassa lopputervehdykseen, jos on hyvä fiilis.

Verkkailin itekseni ihan kivalla mielellä ja suht järkeviä juttuja. Kokeilin vähän laukkalisäyksiä lävistäjällä, kolmikaariset molempiin suuntiin ja ne oudossa paikassa tehtävät ravivoltit ja niiden jälkeiset ravilisäykset.

Hyvällä mielellä siirryin maneesista kentälle ja just kun olin aloittamassa rataa, tallikissat pinkaisi kentän poikki ja siihen pöpelikköön yhteen puuhun. Durando ei tykännyt :) Olin jo aika varma, että nyt menee kyllä ihan pipariksi kaikki, kun D vaan säikkyi ja kyttäsi niitä kissoja. No, osa tehtävistä kyllä menikin aika penkin alle. Kaikkein pahiten peruutus, johon lopulta useiden kilttien pyyntöjen jälkeen jouduin Durtsin kiskomaan tosi rumasti, koska tyyppi vaan vahtas niitä katteja niska pitkällä ja mä en suunnilleen ollut olemassa. Ja tiet oli (kuulemma) yleisesti ottaen aika surkeita. Mutta näistä huolimatta ei kyllä hävetä yhtään vaan päinvastoin, olin ihan supertyytyväinen rataan!



Ja huom, huomasitteko, että rohkeus riitti yrittää tulla lopputervehdykseen laukassa :)

Tästä radasta sain siis tiukan palautteen ja sitten otettiin uusiksi.



Kissat olivat kadonneet ja niiden mukana (tavallaan tervetullut) ylimääräinen energiakin. Ratsastuksellisesti tämä toinen rata oli kuitenkin energian hiipumisesta huolimatta selkeästi parempi. Ja taas tulin lopputervehdykseen laukassa, ja sain jopa tehtyä ihan kelvollisen siirtymisen pysähdykseen.

Mutta vitsi, että mä toivon ja odotan sitä päivää, jolloin osaan ottaa ulkopuolisien tekijöiden synnyttämän energian ja käyttää sen pelkästään positiiviseen. Enkä usko, että se on ihan valtavan kaukana – ainakaan jos se ulkopuolinen on jotain noin viatonta kuin kissat.

Näistä radoista voisin helposti kirjailla elämää pidemmät listat siitä, mitä kaikkea pitäisi parantaa ja tehdä toisin. En kuitenkaan aio. Tämä oli niin iso harppaus meille, että ylipäätään mentiin noin paljon haastampi rata ja saatiin aikaiseksi suht ehjä suoritus, etten aio tässä kohden keskittyä mihinkään muuhun kuin siihen euforiseen tilaan, johon pääsee tekemällä asioita, joihin ei kuvitellut pystyvänsä. Aikamoista!

Taas paukkuu

Alkuun varoitus: Jos olet kyllästynyt lukemaan leijumista, kannattaa oikeastaan skipata tämä postaus ihan kokonaan :)

Niin olen ollut ylpeä itsestäni ja edistymisestäni, että henkselit ovat paukkuneet oikein urakalla. Kehitystä on tapahtunut sekä teknisellä että henkisellä puolella. Ja vaikka ensimmäinenkin on tärkeää, niin jälkimmäinen se vasta tärkeää ja merkityksellistä onkin! Oon ollut oikein reipas ratsastaja!

Maastossa oon käynyt usein ja erilaisilla kokoonpanoilla. Erityisistä rohkeuden puuskista mainittakoon reissu, jolla kaverin heppaa vähän jännitti pariinkin otteeseen, mutta onnistuin siitä huolimatta pysymään itse rentona ja luottavaisena siihen, että D kyllä käyttäytyy. Ohjat pysyivät pitkinä ihan koko taipaleen ajan.

Tuolla reissulla vastaan tuli myös ravihevo kärreineen. Väistettiin kyllä vähän sivuun, mutta tuskin olisi tarvinnut, niin rentona pysyi molemmat hepat. Sitä paitsi ohjastaja oli todella mukava mies, joka ohitti meidät asiallisesti käynnissä ja vielä mukavia jutellen.

Myös sänkkärillä on käyty kävelemässä ja nauttimassa useampaan otteeseen.

Eikä ihan pelkästään kävelemässä vaan jopa:




Tuo tuossa videolla on siis elämäni toinen laukkapätkä sänkkärillä. Ensimmäinen tapahtui noin 45 sekuntia ennen tuon videon alkua ja oli ihan yhtä rauhallinen. Mian piti kyllä tuohon kokeiluun usuttaa, mutta Rouva Ei taisi kerrankin olla lomalla oikeaan aikaan, ja tein reippaasti työtä käskettyä. Hymy tuossa lopussa kertonee kaiken tarvittavan fiiliksistä :) No, siltä varalta, että suttuinen kuva hämää, niin ehkä vielä yksi: JEEEEEEEEEEEEEEEEEE!!!!!!

****

Tänäänkin oltiin sänkkärillä, mutta tunnelma ei ollut ihan yhtä seesteinen. Jokaisen piti vuorollaan ottaa vähän ravia ja laukkaa. En ollut vielä ehtinyt kuin ravata puoli ympyrää, niin sain tällaista kyytiä: 






No ei ollut niin kamalaa sitten videolta katsottuna, mutta siinä hetkessä tuntui kyllä ihan kunnon pompuilta. Olisin myös voinut istua siellä satulassa ja käyttää vähän vatsalihaksia, niin ei välttis olis tuntunut niin hurjalta ;)

Onneksi oli taas mukana Mia, joka komensi ratsastamaan eteenpäin, ja kyllähän se D siitä asettui. Ja taas tuli myös aihetta olla itseeni tyytyväinen, kun ilman kenenkään ulkopuolisen painostusta otin laukkaa vielä toiseenkin suuntaan. Ei ehkä välttämättä olisi tehnyt mieli, mutta halusin lähteä pellolta tilanne kaikin puolin hanskassa – ja niin myös tein! Eihän tätä opi eikä rohkeus kasva muulla kuin yhdellä tavalla: tekemällä. 



*****

Kentälläkin on treenattu. Esimerkiksi sitä, miten se oikea käsi pysyisi paikallaan eikä aina seilaisi eteenpäin ja/tai sään yli. Piti ottaa kiinni jalustinhihnan hännästä, ja kyllä tuntui haasteelliselta ratsastaa. Meinattiin mennä päin estetolppia, kun en yhtäkkiä osannutkaan ohjata :)



Aika paljon on myös harjoiteltu vastalaukkaa. Sehän on ollut mulle aina aika vaikeaa, on tuntunut, että homma ei oo ollenkaan mun hanskassa, että kaahotetaan ihan holtittomasti tai että ihan just tippuu raviin. Nyt on harjoiteltu jopa vastalaukkoja ympyrällä niin, että aina joka toinen kerta piti nostaa myötä- ja joka toinen kerta vastalaukka.



Siihen nähden, miten meidät ongelmat ovat monta vuotta pyörineet lähinnä sen vasemman laukan löytymisen ympärillä, on aika yllättävää löytää itsensä tilanteesta, jossa vasemmassa kierroksessa ympyrällä ei yhtäkkiä nousekaan oikea laukka :)

Kaikkiaan vastalaukankin osalta on menty iiiiso harppaus eteenpäin, ja ajoittain vastalaukan ratsastaminen on jo tuntunut lähes yhtä mukavalta kuin myötälaukankin ratsastaminen. Ja ihan varmasti ollaan tultu todella pitkälle siitä kaahottamisfiiliksestä ja tunteesta, että laukka menisi rikki pienestä liikkeestä.



*****


Kaiken muun ylpeyden lisäksi olen myös todella ylpeä mun valmentajasta, joka on ihan itse kouluttanut estesukuisen hevosen siihen pisteeseen, että tänä kesänä pääsivät starttaamaan ensimmäisen Pyhän Yrjön ja viikko sitten tekivät molemmat ensimmäistä kertaa elämässään vaihtoja joka askeleella. En ymmärrä, miten se on edes mahdollista? Siis opettaa hevoselle jotain sellaista, mitä ei itsekään ole koskaan päässyt aiemmin kokeilemaan, mutta näköjään joillain meistä on vain riittävän vahva intuitio, että sen kanssa pääsee vaikka mihin!

Tässä vähän videota, kait tokalta kerralta. Ja klassisesti parhaat sarjat meni tietysti ennen kuin nauhoitus alkoi, mutta todistajia oli onneksi livenä paikalla runsaasti :) Go Mia ja Rampe!




*****

Valmentajalta tuli ukaasia, ettei saisi kirjoittaa mitään muuta kuin positiivista, mutta meinasin sitä kuitenkin vähän uhmata. On meidän taivaalla nimittäin yksi pilvikin: kenkiä on taas lähtenyt enemmän kuin jaksaisin laskea. Vai miltä kuulostaa se, että kaksi viikkoa kengityksen jälkeen (jihuu, sentään pääsi seppä kerran kengittämään ympäri asti), lähtee toinen etukenkä ja toisesta kaikki sisäpuolen naulat.

No sitten perjantaina tulee seppä ja joutuu laittamaan paikka-aineen molempien etusten sisäsyrjään, että on joku kohta, mihin naulata. Sunnuntaina (!) lähtee toinen etukenkä ja samalla meinaa lähteä tulppa sieltä surullistenkyyneltenkanavasta (onnellistenkyyneltenkanavahan on auki tuon tuostakin).

Seppäkin melkein itki, kun laittoi tiistaina uudet paikka-aineet. Painotti jälleen, että nyt ei kyllä saisi enää irrota...No mitä mä nyt sit voin tehdä, pidän peukkuja? Tilaan niitä superhyviä Cavallon bootseja vielä kolme lisää, että on sitten tarvittaessa jokaiseen jalkaan?

*****

Mut kun tuolle kenkäasialle en voi tehdä enempää kuin voitavani, niin olen päättänyt keskittää energiani näihin hehkutuksiin ja leijumiseen. Meillä oli nimittäin myös rataharjoitus eilen, eikä muuten mennyt huonosti! Mutta siitä teen oman postauksensa, jottei tämä veny ihan kohtuuttoman mittaiseksi.

Loppuun vielä yksi suloisuus:

Mini-Rianna muutti tallille. Durtsin mielestä se oli aluksi toooosi epäilyttävä.

Puskajussit

Kuulkaa se on tämä maastomeininki melekeen lähtenyt käsistä :)

Loppukäynnit tallitiellä itekseen ei oo enää mikään juttu (joo, onhan se vähän noloa, että se jossain vaiheessa oli ;D):

Sänkkärilläkin käytiin. Meitä oli kolme ratsukkoa ja kolme koiraa. Juuri siihen sänkkärin reunaan päästyämme paikalle juoksi vielä pari vierasta koiraa räkyttämään. Koiria sinkoili joka suuntaan, ja niin sinkos lopulta Durtsikin vähän.

Loppumatka oli aika jännittynyttä ja puhisevaa käyntiä. D kyttäs koko ajan niitä koiria, että mistä ojasta ne kohta singahtaa esille - vähän liikaa liikkuvia osia ekalla sänkkärireissulle? Ehkä ens kerralla sit sitä laukkaakin, jos kelit on suopeat ja heppa lähtökohtaisesti rennompi.

Niin paljoa ei D:n sinkoaminen alkanut jännittää, ettäkö olisin halunnut jättää leikin kesken, mutta kyllä nämä kuvat kertovat siitä, että kropassa on vähän muutakin jännitystä kuin se tarpeellinen jäntevyys.

Eilen olin houkutellut tallikaverin maastoon mukaan, mutta lopulta aikataulumme eivät osuneet yksiin.

Maastoilun sijasta tarjoilin Durpalle laatuaikaa omistajan kanssa: huolellinen harjaus. No se nyt ei tietenkään olisi ollut ukolle muuten yhtään mieleen, mutta kun se suoritettiin vihreän äärellä, ei D antanut harjoilla hinkkaamisen haitata syömistä.

Ihan vähän käytiin kentällä tekemässä temppuja porkkanapalkalla ja se taisi olla Durtsin mielestä taas ihan kivaa. Ei silti varmaan meinannut uskoa hyvää onneaan, kun pääsi takaisin tarhaan, ilman että joutui edes näkemään satulaa tai suitsia.

Durandolla on muuten tällä hetkellä aivan mahtava tarha, jossa ukkeli viihtyy superhyvin.

Koskaan ei ole ollut portilla odottamassa vaan aina on jossain jotain tonkimassa, tutkimassa ja nuuskimassa. Tulee kuitenkin myös mielellään mun kanssa puuhailemaan, välillä maaston haastellisuuden huomioon ottaen vähän liiankin innokkaasti, niin että mamma seisoo portilla ihan sydänsyrjällään. Tässä videolla hillitty, toivottu lähestyminen:



Ai ettäkö muka lässytän hevoselleni? Mitään en myönnä. En se minä ollut.

Sunnuntaina oli jo pakko päästä maastoon. Kas hirveä hätä, kun pelottaa, että kohta nää kivat kelit loppuu. Seuran varmistamiseksi buukkasin mukaan kaksi kaveria. Se oli viisaasti tehty, sillä kun yksi  perui, niin vielä toinen jäi :)

Mentiin peruslenkki. Ekaa kertaa oltiin liikkeessä tällä kokoonpanolla: kaksi entistä jännittäjää keskenään – mutta hyvin pärjättiin. Huomasin, että musta tuli jopa inasen verran tavallista urheampi, kun huomasin toisen hepan jännittyvän. Siis sen sijaan, että olisin mennyt mukaan siihen, aattelin että nyt meidän pitää olla ihan rauhallisia, niin annetaan hyvää esimerkkiä. D oli enimmän osan matkaa niin rento, että normaalisti alle tunnin mittaiseen lenkki taisi mennä reilusti yli tunti. Vauhdin huumaa.

Ja olihan mulla joku päivä ihan vakavasti otettava valmennuskin.

Taas oli työn alla vastalaukka, ja täytyy sanoa, että on hienoa huomata siinäkin niin isoa kehitystä. Tosin tässä tapauksessa suurin kehitys on tapahtunut mun mielessä ja asenteessa. Vastalaukka itsessään ei kuulemma ole kovin erilaisemman näköistä, mutta mulla ei ole yhtään sitä aiempaa epävarmuuden fiilistä, että hevo ei voisi kääntyä tai olisi rikkomassa ravissa heti, jos yhtään kosken ohjiin. Itse asiassa mulla oli tehtävä vaihdella asetusta ja taivutusta eri suuntiin eikä sen vaikutus laukkaan ollut mitenkään merkittävä.

Edelleen jään liikaa punkemaan vastalaukassa enkä uskalla luottaa siihen, että D laukkaisi itsekseen, mutta ehkä jo ens kerralla?

Mahtimaasto ja parempaa laukkaa

Ihanaa, kun ei koko ajan sada!

Maanantaina ruinasin Mian mukaani maastoon, kun oli niin kiva keli. Alunperin piti mennä vaan normilenkki (vähän alle tunti), mutta käsistähän se lähti, ja lopulta maastoiltiin karvan vaille kaksi tuntia. 

Tällä kertaa ei laukkailtu, mutta pieni pätkä ravia mentiin kyllä. Henkisiä koettelemuksia oli useita:

1. Vastaan tuli kaksi eri kertaa vieras hevonen. Tätä kohtaamista olen aina pelännyt, ja ollut ihan varma, etät D vauhkoontuu. Turhaan. Ensimmäisen hevon ohittaminen leveällä tiellä meni ilman mitään reaktiota. Toinen ohitettiin kapealla peltotiellä, mikä aiheutti ihan pienen pientä puhinaa ja kyyläilyä.

2. Pakettiautoja ja lopulta kapealla tiellä traktori, joka perässä oli iso lava ja vielä keulaan sidottuna fillari. Ihan pientä puhinaa siinä vaiheessa, kun oltiin lavan kohdalla.

3. Metsässä kykkivä täti – ylivoimaisesti pelottavin juttu koko matkalla, eikä sekään nyt niin kovin pelottava ollut. Mutta kun oli ylämäki, niin pitihän mun mennä vähän etukenoon?!

Täytyy mun kai kohta hyväksyä se, että mulla on oikeasti ihan täyspäinen hevonen, jonka kanssa voi mainiosti käydä maastossa ilman, että täytyy joka kerta saada vatsahaava jännityksestä.

Niin ihanaa, että tuli taas tätäkin kirjoittaessa pieni itku.

*****

Iloista oli huomata, että yhtä lukuunottamatta kaikki autoilijat olivat todella huomaavaisia, ja hiljensivät vauhtia merkittävästi meidän kohdallamme. Traktorikuski jopa pysähtyi, vaikka vauhtia olikin niin, ettei tainnut olla ihan helppoa. Eikä se yksi poikkeuskaan mitenkään kaahannut ohi, mutta olipa muita hieman kireämmän oloinen :)

 

Parempaa laukkaa

Nyt jos laittaisin itselleni tavoitteita, niin seuraava voisi kuulua vaikka näin: oppia tuntemaan, milloin heppa on oikeasti hyvä.

Jos haluaa ratsastaa hyvin, on kai melko olennaista osata erottaa hyvä huonosta ja oppia tunnistamaan ne pienetkin muutokset, esimerkiksi tahdissa. 

Tästä videolta näkee (ainakin minun tasoisellani silmällä), että kyse on pienistä eroista, mutta ilmenevästi ne ovat suuria. Mun on vaikea edes tästä videolta joka kohdassa erottaa, milloin laukka on hyvää ja milloin huonoa – puhumattakaan siitä, että tuntisin sitä vielä selkään. Mä myös liian usein oletan, että parannuspyyntöni on tehonnut, kun D huiskauttaa häntää :) Mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. 

Tänään harjoituksena oli vastalaukka: uraa pitkin, lävistäjälle, kierros uraa pitkin vastalaukassa, lävistäjälle ja takaisin myötälaukkaan. Mia ei ollut niinkään tyytyväinen laukanlaatuun, mutta silti: oli parasta vastalaukkaa, jota olen koskaan ratsastanut.  Mahtavin oli se tunne, että laukka oli mun hallussa, D ei lähtenyt kaatumaan eikä kaahaamaan eikä kulmia lähestyessä ollut se epätoivoinen "ei me pystytä" -fiilis. Yhtään rikkoa ei tullut. Olin tyytyväinen! 

Huomenna onkin sitten mahdollisesti ohjelmassa jotain uutta jännää...

Iloa, onnea ja pari pukkia

Kuluneella viikolla tajusin, että viimeiset neljä kuukautta oon saanut vähintäänkin päättää ratsastukset leveä hymy naamalla. Jotkut tunnit on ehkä alkaneet vähän nihkeämmin ratsastajan löysyyden tai tilapäiset hermostuneisuuden tai suoranaisen pelon vuoksi, mutta silloinkin käänne parempaan on Mian avulla yleensä löytynyt aika nopeasti.

On sanoinkuvaamattoman hienoa huomata, että mun ja Durandon suhteella on kaikki mahdollisuudet korjaantua. Nyt jo tunnistan hetkiä, joissa olen oikeasti onnistunut omalla olemisellani lievittämään Durandon epävarmuutta ja sen rentoutumaan, siis selästäkin käsin. Uskon, että vielä tulee se päivä, jolloin mun ei tarvitse jokaisessa uudessa tilanteessa ensin pelätä pahinta.

Rohkeuteni on jo kasvanut siinä määrin, että haluan välillä harjoittaa sitä ihan oma-alotteisestikin. Yhtenä iltana ratsastin itsekseni illalla, ja maneesissa ei ollut muita. Maneesin pieni päätyovi sekä portti katsomosta maneesiin kentälle olivat auki ja huomasin heti, että ne hermostuttivat Durtsia. Hetken aprikoituani päätin kuitenkin, että lähde niitä sulkemaan. En siis edes sitä katsomon porttia, joka oli niistä pahempi ja olisi ollut todella helppo sulkea. Ajattelin, että tässä on taas hyvä tilaisuus harjoitella mielen- ja hevosenmielenhallintaa.

Ja kuulkaa, hyvin meni! Durtsia kyllä jännitti, mutta mua ei juurikaan. Mulle sopii harjoitusjutuiksi tällaiset staattiset pelottavat asiat, koska mua rauhoittaa kovasti tieto siitä, ettei esimerkiksi se portti tee mitään yllättävää. Otin kuitenkin sen verran maltillisesti, että lähestyttiin porttia laajoilla ympyröillä, jotka menivät aina kierros kierrokselta lähemmäksi porttia – lopulta ihan uraa pitkin ja kaikissa askellajeissa. D säikkyi siinä vähän epäsäännöllisesti, mutta kertaakaan ei tullut mitään isoa reaktiota eikä mua pelottanut.

Sitten, kun olin jo lopettelemassa ja valmistelin juuri viimeistä ravi-käynti-siirtymää, Durtsi jännittyi ja jäi kuulostella jotain maneesin ulkopuolelta tulevaa ääntä. Arvelin, että sieltä on tulossa toinen ratsukko, mutta kun kului pitkä aika eikä ketään näkynyt ja Durpan jännitystila vaan jatkui, meinasin jo vähän huolestua. Päätin kuitenkin tsempata ja sain keskityttyä ja tehtyä ihan kelvon siirtymän, jonka jälkeen toinen ratsukko tulikin maneesiin. Otin vielä yhden ravin ja vielä yhden siirtymän, että sain varmistettua, ettei jäänyt kummallekaan mitään jännitystilaa päälle.

Kotimatkalla taisin soittaa Mialle ja kehuskella rohkeudellani :)

*****

Maastossa laukkaamistakin tuli taas kokeiltua. Ei ehkä ihan vapaaehtoisesti, mutta ei onneksi hevosen vaan valmentajan patistamana :) En tiedä, jos jonkun toisen hevosen perässä Durtsi laukkaisi kiltimmin, mutta ainakin Rampen esittämät laukanvaihdot saivat mun pikku-ukkoni vähän kuumenemaan. Kolmannella kerralla samaa ylämäkeä tultaessa tuli jo parit pukitkin. Pysyin onneksi selässä hyvin ja onnistuin toimimaan oikein eli nostamaan pään ylös.

Se, missä olisi kuitenkin vielä paljon tekemistä, on mieli: ensimmäinen ajatus oli taas: nyt mä tipun. Näin jo sieluni silmin sellaisen kiihtyvän pukkisarjan, jossa jokaisen uuden pukin myötä menetän hitusen lisää tasapainosta – kunnes tulee se jättimänen viimeinen niitti.

Mutta ei mitään niin huonoa, ettei jotain ihan superhyvääkin. Nimittäin välittömästi laukkapätkien jälkeen Durtsille pystyi antamaan ihan pitkät ohjat; satulassa olisi siis rento ratsastaja, ja alla täysin rento hevonen. Vaikka laukka siis vähän kuumensi, niin ihan yhtä nopeasti tulivat kierroksen myös alas.

*****

Lauantaina videoitiin taas rata. Omituista oli, että mua ei ennen ratsastusta jännittänyt yhtään. Maneesista kentälle siirryttäessä D alkoi vähän kyttäillä ja selkä katosi välillä alta kokonaan. Ruikutin tästä Mialle ja hän neuvoi siirtämään painoa vähän pepulta sisäreisille ja miettimään taas sitä, että sisäreisillä houkuttelen selkää ylemmäksi. Ja kas vain, selkä löytyi ja kyttääminen unohtui. Se on kyllä kumma, mitä kaikkea saa aikaiseksi, kun vain ratsastaa :D

Ja tässä sitten video suorituksesta.



Niinkuin ehkä näkyy, olin tosi tyytyväinen – jopa niin, että unohdin tervehtiä :)

Eihän tuossa nyt ollut mitään kauhean näyttävää menoa, mutta minusta aika siistiä ja hyväntuulista tekemistä. Itse asiassa, jos olisi ollut enemmän lähikuvaa, niin olisitte nähneet enimmäkseen hymyilevän ratsastajan.

Tärkeimmät tsemppauskohdat tuosta radasta:

1. Käyntiä ei saa näköjään yhtään ratsastaa pohkeella, koska menee tosi helposti passimaiseksi.
2. Varsinkin vasemman laukannoston jälkeen tuli oikaistua kulma melko rouheasti.
3. Joojoo, tais tulla vähän maiskutettua taas, mut onneksi ei ole niin kovin kunnianhimoisia kisatavoitteita. (Sitä paitsi aika helkkarin paljon jaksetaan länkyttää helpoissa luokissa maiskuttamisesta, ja samaan aikaan MM-kisoissa sijoittuu väkivallalla ratsastamalla – mut hei, siellä ei sentään maiskuteta.)

Ja sit jos oikein haluaisi olla hyvä, niin pitäisi varmaan joskus saada heppaa energisemmäksi ja lyhyemmäksi... mut juuri nyt en mieti sitä, vaan hukuttaudun hetkeksi siihen hyvään fiilikseen, joka tuosta hymyilevästä radasta tuli.

Hei meillä leijaillaan taas!

Jo mä varmaan alan kuulostaa kammottavan omahyväiseltä, mutta silläkin uhalla: Oon niiiiiiiin ylpeä itsestäni! Tänään olin ensimmäistä kertaa kunnon maastolenkillä Durpan kanssa ilman henkistä turvaverkkoani, siis ilman Miaa.

Tallilta lähti mukaan kaksi ihanaa tyttöä ihanine heppoineen: luotettava ja mitäänpelkäämätön herra P johti joukkoa ja hemaiseva neiti K löysi itselleen mieleisen paikan herrojen K ja D välistä. Herra D tyytyi siis suosiolla peränpitäjän rooliin.

Alkumatkasta vähän jänskätti, muttei onneksi niin paljoa, että olisin saanut Durtsin mukaan jännäämiseeni. Enin osa matkasta meni kuitenkin oikein leppoisassa tunnelmassa. Kaikki hepat ja tytöt käyttäytyivät mallikkaasti. ...Jos ei lasketa sitä, että D yritti upottaa hampaansa neiti K:n takamukseen heti, kun yhtään silmä vältti :D

Puhelimen uskalsin kaivaa esille taas vasta tallitiellä takaisinpäin tullessa.

Lukaisin uudelleen tammikuun alun postauksen, jossa listasin itselleni pari tavoitetta tälle vuodelle. Ihanaa voida kerrankin ilman mitään muttia tai selityksiä todeta, että tavoitteet on saavutettu reilusti eikä Veikkolan torille tartte kyhätä mulle jalkapuuta –jiiiiiihaaaa!

Ja suuri kiitos seurasta ja tsemppauksista ihanat tytöt S & S!

Se on taas huutia piisannut...

On taas ollut pari sellaista valmennustuntia, että tukka pysyy poissa silmiltä, vaikkei niin tuuliskaan – jos tiedätte, mitä tarkoitan ;)

Mähän oon aika hyvä ottamaan huutoa vastaan enkä ihan pienestä hätkähdä (mutta toki tää koskee _ainoastaan_ ratsastustunteja, muuten oonkin ihan järjetön itkupilli ja loukkaannun kaikesta ja kaikille). Siitä huolimatta, että mulle saa – ja usein myös pitää – sanoa tiukasti, oli kuitenkin tosi kiva, kun yhden tunnin perään Mia totesi mun "kestävän jo noinkin kovaa rääkkiä" tmv.  Välillä on ihan hyvä kuulla, että huuti lisääntyy, koska vaatimustaso nousee eikä siksi että mun osaamistaso ois romahtanut. Toki jälkimmäistäkin aina välillä tapahtuu, mutta toivoakseni ne on enemmänkin tilapäisiä takaiskuja.

Tarjolla olisi taas pari videopätkää tunneilta, äänien kanssa. Jätin pahimmat huudit kuitenkin julkaisematta, etten kasvata Mialle vääränlaista mainetta :)

Ekalla videolla yritetään saada oikea käsi oikealle paikalle. Kun päivät pitkät istuu tietokoneen ääressä, tahtoo oikea käsi aina tunkea eteenpäin. Eikä sen hinaaminen kohdilleen ole mikään ihan pikkujuttu. Tässä vaiheessa tuntia harjoituskierroksia on takana jo useampia, ja alan pikkuhiljaa uskoa Miaa siinä, kuinka takana sen käden tosiaan pitää olla. Laukkakin paranee kummasti. Ja laukka-ravi-siirtymästä tuttuun tapaan melko suora palaute :)


 
Seuraavassa harjoiteltiin laukka-käynti-laukka-siirtymiä. Laukassa piti yrittää istua niin paikallaan olevalla lantiolla kuin mahdollista. Mielestäni olin ihan tikkujäykkä, mutta video kyllä kertoo toista. Siirtymät olis voineet onnistua aika hyvin – jos kuski olisi pysynyt mukana...  No tuli muutama onnistuminenkin, mutta aina ei osu parhaat hetket videolle.



Se on muuten jännä ilmiö tuon lantion vakauttaminen. Oon aina ajatellut, että mulla on hyvä kehotuntemus, että huomaan milloin liikutan jotain ja että oon ainakin periaatteessa kykenevä liikuttamaan osasiani erillisinä muista.

Nyt kuitenkin tuntuu siltä, että laukan kokoamisessa homma menee välillä ihan päin seiniä. Toisinaan onnistun vakauttamaan lantioni, mutta toisinaan käy niin, että siinä vaiheessa, kun oikein erityisesti kuvittelen vakauttavani, alankin päinvastoin työntää oikein huolella. Enkä siis huomaa sitä, vaan luulen istuvani erittäin hiljaa. Johtuuko se siitä, että kun paikallaan oleva lantio on tavallaan liikettä vastaan, niin se tuntuu liikkeeltä ja kun menee mukaan hevosen liikkeeseen, tuntee olevansa liikkumatta? En tiedä. Opeteltava ei ainakaan tunnu loppuvan.

Ja sitten alla olevalla tuoreimmalla videolla yrityksenä on tehdä mahdollisimman nopeita käynti-laukka-käynti-siirtymiä. Valitsin tämän videon näytille siitä lapsellisesta syystä, että oon niin superylpeä itsestäni, kun jatkan tehtävän ratsastamista melko rauhallisesti, vaikka D vähän säikähtää jotain tuossa alussa. Tiedän, että tämmöiset pikkusäikkymiset on monille arkipäivää eikä niitä edes noteerata, mutta mä kyllä edelleen (tahtomattanikin) rekisteröin jokaisen ei-toivotun reaktion ja askeleen. Onneksi ne enää huomattavasti harvemmin saa mua ihan pois tolaltaan :)



Kokoaminen on selkeästi Durpalle aika raskasta, ja sitä ei voi eikä kannata tehdä paljoa kerrallaan. Tämäkin harjoitus johti lopulta siihen, että D alkoi vähän kuumentua ja tuntua siltä, että olisi taas jäämässä pomppimaan paikalleen. Sain kuitenkin Mian ohjeilla jotenkuten ratsastettua siitä eteenpäin, vaikka lisäysyritykset taisivat jäädä toooodella kauas lisäyksistä.

Ennen laukkaharjoitusta tehtiin samaa harjoitusta käynti-ravi-käynti-siirtymillä, viisi askelta ravia ja kaksi käyntiä. No, en mä useinkaan ihan tuohon päässyt, mutta se on silti todella hyvä harjoitus meille; pitää molemmat keskittyneinä hommiin, ja jäntevöitti Durtsin takajalkoja kuulemma oikein hyvin. Ihan samaa ei voi sanoa tuosta laukkaversiosta, joten painopiste pidetään jatkossakin noissa ravi-käynti-ravi-siirtymissä.

*****

Meinasin muuten aivan masentua yhden tunnin jälkeen. Olin juuri edellisenä päivänä hehkuttanut täällä blogissa, miten nykyään pysyy jalustimet kutakuinkin paikoillaan. Ja sitten menikin taas iso osa tunnista vasemman jalkkarin jahtaamiseen. Mietin jo, että ikinä – ikinä – ei pitäis mistään asiasta ääneen iloita... ja sitten huomasin, että Mian ratsastuksen jäljiltä olikin vaihdettu mun reikiin vain oikeanpuoleinen jalustin; vasen oli kaksi reikää pidempi; ei mikään ihme, jos jouduin vähän kurkottelemaan.

*****

Lupasin edellisen postauksen kommenteissa palata Sallan palautteeseen, jossa kehui mun ja Durtsin rataharkkamenoa sillä perusteella, että siitä saisi kivoja kuvia.

Isolta osin ehkä juu, mutta sitten meillä on vielä vaihtelevasti läsnä tämä yksi iiiiso haaste: The Suu.

© Mikaela Kokko

Tuossa rataharjoituksessa D oli tosin muutenkin huonoimmillaan nyt pitkään aikaan. Osteopaatin käynnin jälkeen suun aukominenkin on mielestäni taas vähentynyt. Mutta kyllähän noista videoistakin näkee sen, että suussa on ajoittain ihan liikaa äksöniä. Veikkaan sen johtuvan siitä, ettei kropassa ole kaikki kunnossa. Toki välillä myös mun huonosta kädestä, mutta koska D vääntelee leukojaan välillä myös ihan karsinassa ilman mitään varusteita, en tätä oireilua ainakaan kokonaan epätasaisten käsieni kontolle ota.

On jaksoja, jolloin suunaukomista on tosi vähän, ja sitten välillä se taas lisääntyy. En ole ainakaan toistaiseksi löytänyt mitään yhdistävää tekijää näille jaksoille. Sortuisin  helposti miettimään, että johtuuko se nyt siitä, että vaaditaan liikaa, kunnes muistan, että ehkä kaikkein eniten suulla pulaamista oli silloin, kun ratsastin kaikkein veltoimmin.

Takapolvien nivelten piikityksestä alkaa olla vuosi, mikä on toistaiseksi ylivoimaisesti pisin hoitoväli meidän yhteisen taipaleen aikana. Toki helmikuun alussa takapolvet pliistrattiin, mutta niveliä ei ole neuvoilla tökitty kohta vuoteen. Toisaalta D liikkuu nyt puhtaammin kuin luultavasti koskaan aiemmin näiden kolmen vuoden aikana, minkä vuoksi jätin jälleen yhden luottolääkärin käynnin väliin – toivottavasti se ei ollut virhe.

*****

Tuosta ylläolevasta kuvasta bongasin kyllä toisenkin kehitysalueen: The Pää. Enkä nyt puhu hevosen päästä vaan omastani, joka näyttää olevan kovasti tunkemassa ensimmäisenä joka paikkaan. Ehkä se on ottanut mallia mun oikeasta kädestä? Joka tapauksessa täytyy taas skarpata pään kanssa, ja yrittää muistaa asetella sitä paikoilleen koneen ääressä, auton ratissa, kävellessä, seistesssä jne, jolloin se varmaan sitten pikkuhiljaa löytää oikealle paikalle myös satulassa.

*****

Koska otsikossa ja postauksen alussa (dramatisoivalle tyylilleni uskollisesti) korostin ehkä vähän turhan paljon huudin saamista, niin pitää loppuun hehkuttaa, että kyllä on tullut paljon kehujakin. Ja sitä paitsi ansaitsematonta mannaa, kun pääsin jälleen tänään upean Rampen selkään. En osaa oikein sanoin kuvailla sitä fiilistä, mikä tulee, kun pystyy konkreettisesti tuntemaan takamuksen alla hyrisevät hevosvoimat – huikeaa!!!

Tänään käytiin myös maastossa alku- ja loppukäynnit ilman että yhtään kitisin vastaan, vaikka vähän alkukäyntien alkupätkä jännittikin.

Rampen selkäänkin kipusin – jos en nyt jännitykseltäni ihan riemusta kiljuen, niin melko vapaaehtoisesti kuitenkin. Ja sitten vielä ratsastin Durtsin kentän siihen päätyyn, jossa olin vain hetkeä aiemmin nähnyt sen Mian kanssa pomppivan jotain säikähdystä ihan kunnolla. Sitä juhlistinkin tuulettamalla oikein reilusti laukassa - kuulemma ei enää puuttunut kuin lasso siitä kädestä, niin olis mennyt ihan täydestä länkkäristä :) Ne on ne pienetsuuret onnistumiset ja itsensäylittämiset.

*****

Onnistuttiin myös ajoittamaan vikalle kesäiselle päivälle (17.8.) ihana, leppoisa eväsretki.

Oli niin hyvä tunnelma, ja kilteistä kiltein heppa lenkin alusta loppuun. Uskallan väittää, etten ollut ainoa, jolla oli kivaa!