Mitä opin tänään

Taisin tässä kevään aikana täälläkin hehkuttaa oivallusta siitä, miten mun pitää tehdä Durden kanssa koko ajan jotain tehtäviä, jotta se ei saa mitään tyhmiä ajatuksia päähänsä. Eikä tuossa oivalluksessa sinänsä mitään vikaa olekaan, mutta jotenkin tuntuu, että pääsin tänään tunnilla kiinni johonkin vielä olennaisempaan.

Ratkaisu ei nimittäin ole tehtävät, vaan joka ainoan askeleen ratsastaminen ajatuksella. Siis todellakin, ihan joka ainoan. Eikä pelkästään ajatuksella vaan myös asenteella! Pitää pystyä menemään kierros toisensa perään uraa pitkin ilman mitään sen kummempia temppuja niin, että hevonen pysyy kuulolla. Ja pystynkin, kunhan vain muistan haluta sitä riittävän päättäväisesti.

Durden kanssa pitää tietysti huolehtia siitä, että tahti säilyy, mutta erityistä huomiota piti tänään (ja spagettihevosen kanssa pitäisi tietysti joka päivä) kiinnittää lapojen kontrolloimiseen, tunnelissa ratsastamiseen ja ulko-ohjan tukeen. Helppoa ei ollut, ja sainkin huutia aika tavalla. Rataa harjoiteltiin maanantaita varten osissa eikä se ollut ihan yksi eikä kaksi kertaa, kun piti ottaa täysstoppi ja koko homma alusta.

Mutta mukaan mahtui myös ihania onnistumisen hetkiä, jotka (yllättävää kyllä) jäivät tänään vahvimmin mieleen. Esimerkiksi "täydellinen"-kommentti diagonaalilla tehdystä onnistuneesta tiestä ja kommentti siitä, että tahti oli tänään kuulemma paremmin hanskassa kuin tiistaina.

Vaikka huudon ja kehujen suhde on numeroina murskaava, on olo kuitenkin tällä hetkellä todella optimistinen, motivoitunut ja innokas. Tiedän, että se vie aikaa, mutta uskon, että kyllä mä tämän lajin tulen oppimaan sen verran hyvin, että pystyn olemaan heposille kiva kaveri ja kyydittävä. Tuntuu, että Durandokin tykkää musta enemmän nyt, kun oon ollut entiseen verrattuna jämäkkä ja määrätietoinen.

Tästä tuli nyt vähän tämmöinen hehkutuspostaus, jonka perusteella vois kuvitella, että nään itseni kohta  starttaamassa vähintään GP-radoilla ;) Mutta on vaan niin superhyvä fiilis. Sanoin tänään tunnin aluksi, että viime ajat on ollut ihan kuin eri hevosella ratsastaisi. Uskon, että Durden hoidattaminen on tuottanut tulosta, mutta Mian mielestä voisin kuulemma myös miettiä, minkä verran se oma asenne ja tekemisen meininki vaikuttaa hevoseen.

Mun pitää nyt luvata pyhästi, etten tältä määrätietoisuuden polulta enää koskaan lipsu. Yhdenkään eläimen kanssa – enkä varsinkaan itseni – kanssa.

(Pakko tässä kaikesta huutamisesta kirjoittamisen yhteydessä mainita, että huutaminen ei ole mikään Mian tavallinen valmennustyyli. Mun kanssa vaan ei yksinkertaisesti vähempi riitä. Eikä se siis ole sellaista huutamista, josta pahottaisin mieleni vaan sellaista, joka saa mut tsemppaamaan ja ylittämään itseni, tekemään eikä pelkästään yrittämään. Mutta siis ihan kelpo palkeilla, koska tallikaverit olivat tänään kentällä miettineet, että onkohan maneesissa joku hätänä:))