- Blogi on valmentajan jatke (ja korvike niinä hetkinä, kun olen ollut tuuliajolla ilman valmentajaa). Saan teiltä rakkailta lukijoilta ihanan kannustavaa ja valtavan arvokasta (vertais)tukea sekä paljon hyviä vinkkejä ja ideoita.
- Blogi on oppimispäiväkirjani, joka palauttaa maan pinnalle suurina turhautumisen hetkinä. Täältä on hyvä aina välillä lueskella vähän vanhempia juttuja, niin huomaa, että ajoittaisesta toivottomuuden tunteesta huolimatta on sitä edistystäkin tapahtunut.
- Blogi on valheenpaljastuskoneeni, joka pakottaa (ainakin ilmeisimmissä asioissa) katsomaan totuutta silmiin ja lopettamaan itsensä huijaamisen. Ei täällä oikein kehtaa väittää maastoilevansa, jollei se pidä paikkaansa – tallilla pitäisivät minua ihan harhaisena tai muuten vaan idioottina.
- Blogi pakottaa minut tarttumaan härkää sarvista, olemaan sanojeni mittainen.
Jännitin ihan vähän jo hyvissä ajoin (!) etukäteen, että mitenköhän selkäännousu sujuisi tallin pihalla. Turhaan, sillä Durtsi ei ollut milläänkään tai jopa päinvastoin, oli paljon yhteistyöhaluisemman oloinen kuin maneesissa.
Peltolenkillä sama suoran loppu vähän jännitti, jossa pientä puhinaa oli eilen maastakäsin mennessäkin. Jotain näkymätöntä siellä puskissa oli jännän oloista, joka olisi tehnyt mieli kiertää kovin kaukaa. Pidin kuitenkin alkuperäisestä reittisuunnitelmasta sitkeästi kiinni molemmilla kierroksilla ja kahta hyvin lyhytkestoista pysähdystä lukuunottomatta neuvottelemaan ei juuri jouduttu.
Kokeilin muutamia askelia pohkeenväistöä, yritin ottaa vähän asetuksia (no, sinnepäin), tein pari ympyrää ja muutamat pysähdykset ihan vain testatakseni, että hallintalaitteet toimivat. Ei moittimista. Kovasti olisi tehnyt mieli kokeilla ravia, mutta ehkä parempi aloittaa hissukseen, niin jää hevosellekin se muistijälki, etteivät kaikki maastot ole kaahottamista varten ;)
Ihana, suloinen Durtsi <3 Rohkeus ei riittänyt selästä käsin kuvaamiseen, joten tarjoilen jälleen näitä varsin vaihtelevia otoksia tallin käytävältä (joo-o, oli se sitä, sarkasmia).
 |
| Kieli <3 |
Hei, löysin blogisi pari viikkoa sitten ja olen käynyt lueskelemassa juttujasi. Ihanaa löytää kohtalotovereita, mä niin tiedän tuon pelotustunteen! Ja samalla tavalla nauran itselleni. Jännittämisen kanssa on vaan opittava elämään ja pikkuhiljaa se jää (toivottavasti) taustalle. Onnistumisen kautta! Tsemppiä siis meille!
VastaaPoistaMoikka! Kiitos kommentista tsemppauksesta ja mahtavaa, että olet löytänyt tänne! Bongasin itse asiassa blogisi eilen, ja tykästyin siihen heti. Oli tarkoitus jättää sinne kommenttikin, että voisitkohan lisätä tuon lukijat-widgetin, niin olisi helpompi seurata päivityksiäsi?
PoistaJeee, ihanaa! Kai munkin täytyy huomenna koklata meiän harjoitusradan kiertämistä selästä käsin, kun säkin kerran pysyit hengissä Durtsin kanssa maastoillessa... :)
VastaaPoistaMilja, ilman muuta pitää :) Käyn huomenna vaklaamassa sun blogissa, että olitko ;)
PoistaBabysteps, babysteps... ;) Tsemppiä teille tuleviin maastoiluihin!
VastaaPoistaJuuri näin :) Kiitos Enne!
PoistaVähän kerrallaan nimenomaan, niin että itseluottamus säilyy koko ajan. Kaikkein paras on jos tallilta löytyy joku luottohevonen joka voisi lähteä mukaan. Itselläni oli tälläinen kaveri aikanaan mukana kun piiiiiiitkän tauon jälkeen palauttelin maastoiluakin ohjelmaan, nyt yritän itse vetää omalla luottoratsulla kaikki arat hevoset ja ratsastajat lähimetsään ja harjulle. Jännityksen katoaminen ja oikean luottamuksen löytyminen voi kestää vuosiakin, mutta on se vaan sen kaiken jännittämisen arvoista. Se kun voi köpötellä lumisessa hiljaisessa metsässä ihan omissa ajatuksissaan, ja kuunnella vaan lumen narskuntaa kavioden alla. Ja katsella niitä hörökorvia :)
VastaaPoistaLuulen, että jos Durando ei saa kulkea ensimmäisenä, on toisesta hevosesta ehkä jopa enemmän haittaa kuin hyötyä. Ilmeisesti peränpitäjän paikka ei ole kaverille oikein mieleinen, perässähiihtäjistä tykkää kyllä :)
PoistaOlen niin samaa mieltä kanssasi maastoilun ihanuudesta <3
Ihan loistava kirjoitus! Olen ihan samaa mieltä, että blogi auttaa olemaan itselleen rehellinen sekä myös jäsentämään asioita päässään. Ratsastus kun on välillä vaan niin älyttömän vaikea laji, että jos ei asioita yhtään pohdi, ei opi senkään vertaa.
VastaaPoistaEhkä parin kerran päästä jo kuvailet sujuvasti selästä käsin :)
Kiitos kivasta palautteesta! Olen samaa mieltä pohtimisen tärkeydestä, mutta päädyin nyt radikaaliin ratkaisuun ja käännän kelkkani hetkeksi.
PoistaOtan tuon kamerakommentin haasteena, perästä kuuluu :)
Hienoa! Varmaan ihan fiksu valinta mennä alkurohkeudella vaan käyntiä (miten niin 'vaan'?), jotta molemmille jäisi hyvä muistijälki ja että hepokin hoksaa maaston olevan myös ihan rauhallista käyskentelyä varten.
VastaaPoistaKiitos! Joo, yritän pitää maltin mielessä, ettei tule haukattua liian isoja paloja kerralla :)
PoistaIhana kirjoitus! Tunnistan bloggaamisen motiivit. Ja tuo ensin taluttaen, sitten käyntilenkki on kyllä ihan viisas taktiikka, jos yhtään ihmistä tai hevosta arveluttaa.
VastaaPoistaMutta muistatko kun alkukeväästä sait houkutella minua puolipakolla ensin postilaatikolle ja sitten alalaitsoille asti? Niin ne vaan tilanteet ja hevoset muuttuu:) Charly painaa nyt jo kuin vanha tekijä täyttä häkää siellä kallioiden päällä mutta Lennun kanssa mennään vielä vähän "kävellään ja ihmetellään" -vaihetta.
Muistan toki :) ja ihan maltillahan se Challe tuli jo ne ensimmäisetkin reissut. Ihanaa, että teillä on maastoilu jäänyt osaksi arkea. Varmaan kohta Lennunkin kanssa painallatte siellä kallioilla, kun susta on tullut niin megaurhea!
Poista