Uusia iloja ja vanhoja huolia

Tämä postaus on antanut odottaa itseään varsin pitkään, joten käynnistetään se iloisilla asioilla. Keskivaiheilla sijaitsevan ruikutusosion jälkeen on vielä luvassa ääripositiivinen loppuhuipennus.

Iloja, osa 1

Viikonloppuna sain jälleen seurata loistavan Marin (Maria Faria de Carvalho) valmennusta. On huikeaa nähdä, miten nopeasti osaava ihminen löytää juuri kullekin hevoselle (ja ratsastajalle) toimivat keinot ja kikat – ja nimenomaan siitä vinkkelistä, että mietitään hevosen parasta pitkällä tähtäimellä.

Valmennuksia seuratessa huomasin, että paitsi opastusta, neuvoja, vinkkejä, tsemppausta ja tukea, hyvä valmentaja myös jarruttaa tarvittaessa. Tippa silmässä toisten onnistumisia katsoessa oli helppo ymmärtää, miksi joskus mopo meinaa karata käsistä ja haluaisi kokeilla vielä vähän vaikeampaa tai jatkaa vähän pidempään ja toistaa onnistumisia. Hevosen parhaaksi uusien asioiden opettelu pitäisi osata lopettaa ajoissa – quit while you´re still winning, niinku kai sanotaan. 


Huolia

Tällä kertaa sain tosiaan tyytyä seuraamaan valmennuksia katsomon puolelta. (Siinäkin oppii valtavasti, kun pitää silmät, korvat ja mielen avoinna.) Kuunteluoppilaaksi päädyin, koska Durando kärrätään klinikalle tiistaina, keskiviikkona on edessä vatsan tähystys ja hiekkaröntgen. Vaikka D:n vointi on kohentunut ja painoakin on tullut lisää, niin omituinen ja yhtäkkinen oireilu ratsastaessa jatkuu edelleen, joten on kivempi selvitellä tilannetta nyt eikä sitten akuuttina hätätapauksena. 

Tutkimuksia odotellessa on ratsasteltu kevyesti, Durandoa kuunnellen, ja käyty kävelyillä pellolla. Yhtenä päivänä Sanni kävi vähän hyppäämässä (miniristikoita ja muutaman minipystyn) ja siitä Durtsi tuntui oikein syttyvän. Hyppykerran jälkeen on ollut jotenkin pirteämmän oloinen ratsastaessa muutenkin – jopa niin, että lauantaina jouduin vähän jarruttelemaan. Laukat nousivat helposti, innokkaasti ja välillä tyyppi yritti vähän ennakoidakin. 

Oli kyllä hurjan suuri ero huomata pitkästä aikaa, miltä tuntuu, kun hevonen todella halusi liikkua ja tuntui olevan koko ajan kuulolla, herkkänä reagoimaan. Surullista on se, että muutos huonompaan on tapahtunut sen verran hitaasti ja ailahdellen, että olin ihan ehtinyt unohtaa, miltä energinen ja iloinen hevonen tuntuu. Toisaalta mietin, että ehkä pakkasetkin vaikuttavat jonkin verran vireystasoon...ja muutenkin sellaista normivireystasoa voi olla vaikea määritellä, mutta varmaa on se, että ne äkilliset kohtaukset eivät ole normaaleja.

Iloja, osa 2

Valmentajarintamalla puhaltaa muutoksen tuulet. Edellinen valmentaja muutti Ruotsiin marraskuussa, joten olen ollut tuuliajolla nyt kohta kaksi kuukautta (tosin siitä ajasta osan D on ollut saikulla ja minä reissussa).  Erilaisia vaihtoehtoja on pyöritelty talliporukan kesken, kun tavoitteena oli löytää useammalle henkilölle sopiva valmentaja, mutta lopulta tästä ajatuksesta luovuttiin. 

Itsekseni kun mietin sitten minulle sopivaa valmentajaa, tulin siihen tulokseen, että kukas sen toimivampi vaihtoehto kuin se, joka jo nyt on ratsastanut Durandoa. Varovainen tiedustelu tuotti tulosta, ja yhteisön pienen painostuksen jälkeen ;) Sanni lupautui ottamaan tämän savotan harteilleen.

Kuvio on kokonaisuudessaan ihan huippuhyvä, sillä Sanni on vannoutunut marilainen (juu, ihan uusi termi, just keksin), joten voin osallistua jatkossa Marin valmennuksiin Sannin kanssa ja sitten Sannin johdolla tehdä Marin antamia harjoituksia.

Hirmuinen jännitys iski saman tien tajutessani, että höntsäilyn aika on taas ohi ja nyt pitää alkaa oikeasti hommiin. Tottakai aina pitäisi tehdä tosissaan, mutta kyllä fakta vaan ainakin itseni kohdalla on se, että vaikea itseäni varten toki haluankin kehittyä, niin kyllä sen halun muuttamisessa konkreettiseksi toiminnaksi auttaa merkittävästi se, että tekemisestä on itseni lisäksi kiinnostunut joku muukin. Muutoin mukavuudenhalu ja peruslaiskuus pääsevät rellestämään keskenään ihan holtittomasti.