Näkiks kukaan?

Tiedättekö sen fiiliksen, kun liukastuu ulkona eikä ensimmäinen ajatus suinkaan ole se, onko kaikki jäsenet kunnossa vaan se, että näkikö kukaan?

Samaan nolouden tunteeseen päässyt tukevasti kiinni myös golfkentällä: tavoitteena on sujuva svingi,  tuloksena huikea huti. Näissä tilanteissa vastaus näkiks kukaan -kysymykseen on ikävä kyllä ollut, että näki. Pääsääntöisesti se oli aina mieheni, joka sitten täysin epäreilusti saikin tuta epäonnistumisestani ja nolostumisestani seuranneen kiukun. (Itse asiassa ei vaatinut kovinkaan montaa yhteistä kierrosta, kun oli selvää, ettei golf todellakaan tulisi olemaan se mukava, yhteinen harrastus.)

Miten tämä liittyy ratsastamiseen? Itseni kohdalla ihan liian paljon. Nimittäin tuohon samaan nolouteen pääsee hyvin käsiksi silloin, kun pyytää hevoselta jotain eikä saa mitään reaktiota. Siis yhtään mitään. Vaihvihkaiset vilkuilut ja jos näyttää siltä, että joku näki, on hyvä teeskennellä, ettei edes yrittänyt mitään. Kun sitten viikosta toiseen on teeskennellyt, ettei edes yrittänyt mitään, huomaa homman kääntyneen siihen, ettei edes oikeasti yritä mitään. Ettei vaan epäonnistuisi. Ettei vaan joutuisi nolostumaan.

Tunnilla!

Eilen oli ensimmäinen tunti (aivan liian) pitkän tauon jälkeen. Muutenkin jännitti eikä ensimmäinen tunti uuden valmentajan kanssa sitä ainakaan lievittänyt. Mitä enemmän minä jännitän ja stressaan, sitä vaikeammaksi Durtsi asiat minulle tekee. Kun selässä istuu tönkkösuolattutäti, lähtee D punkemaan. Mitä enemmän D punkee, sitä enemmän täti jäkittää. Voi, miten minä rakastankaan näitä noidankehiä, joita onnistun itselleni kehittelemään.

Huomioita ja kehittämisalueita:

• Ohjia olin pitänyt noin 15 senttiä liian pitkinä. Riittävän lyhyinä pitäminen tuntui hankalalta ja jos pidin kiinni oikeasta kohtaa, tahdoin kompensoida sitä siirtämällä kättäni eteenpäin. Ei niin, että ote nyt kovin kauaa olisi pysynyt oikeassa kohdassa, sillä joka kerta, kun ajattelen jalkojen rentouttamista, aukeaa nyrkki. 
• Olen ollut niin kertakaikkinen matkustelija ja limboilija yksinäisten viikkojen aikana. Nyt kun piti taas vähän ratsastaakin, olin ihan hikinen ja hengästynyt jo ensimmäisen vartin jälkeen. 
• Oman kehon hahmottaminen ja sen osaston kontrolloiminen erillään toisistaan on h a n k a l a a. Olen joko kokonaan jäykkä tai kokonaan lötkö. En myöskään edes katsomalla huomannut, että käteni olivat aivan eri korkeuksilla. 
• En osaa käyttää pohkeita oikein vaan käytän kantapäitä, mikä on ihan kamalaa. Osittain tämä johtuu vääristä mielikuvista, mutta isosti myös superjäykistä jaloista ja puristavista polvista, jotka eivät mahdollista pohkeiden käyttämistä oikein.
• Laukannostojen takkuamiseen vaikuttavat henkisen puolen (ks. viimeinen kohta) lisäksi se, että olen usein apujen kanssa hidas ja myöhässä sekä ennen kaikkea se, että kun laukka sitten nousee eri hetkellä kuin oletan, jarrutan samalla sisäohjasta (jossa ylipäätäänkin tuppaan olemaan liian kovasti kiinni). Lisäksi valmistauduin usein laukkaan ottamalla sellaisen kivan etukenon, joka muuten ei millään tavalla auta, jos tarkoitus on mennä eteenpäin.
• Epäonnistumisen aiheuttamasta supernoloudesta olisi jollain konstilla päästävä eroon. Uskon, että tämä on suurin yksittäinen tekijä, joka merkittävästi estää kehittymistäni sekä ratsastajana että hevosenomistajana ylipäätään. 

Kaikesta epätoivosta huolimatta haluan päättää tämänkin myönteisesti, joten listataan taas myös hyvät asiat.

Positiivista:

• Valmentaja!
• Durando oli melko pirteä.
• Laukat oikeaan kierrokseen nousivat melko hyvin. 
• Menin suurimman osan tunnista ilman jalustimia enkä horjahtanut isosti kuin kerran, kun Durandon rikkominen raviin pääsi yllättämään.