maanantai 2. huhtikuuta 2012

Rodeotäti harjoituksen kenraaliharjoituksessa

Rodeoheppa näyttää kieltä.

 Lauantain tunti sujui hyvin ja sunnuntain itsenäinen ratsastelukaan ei ollut lainkaan sieltä pölhöimmästä päästä. Sitä paitsi Sanni kävi lauantaina alkuun Durden selässä ja totesi sen liikkuvan huomattavasti paremmin eli en ole kuvitellut kaikkea.

 Tänään oli viimeinen tunti ennen huomista rataharjoitusta. Onnistuneen viikon jälkeen olo olis voinut olla ihan zen, mutta kun maneesissa oli pitkästä aikaa muitakin. Tämä oireyhtymä alkaa olla niin paha, että kohta pitänee alkaa hakea rakennuslupaa omalle maneesille ;)

Jännä ilmiö on se, että vaikka järjellä voisi ajatella vilkkaammassa liikenteessä (=kokonainen yksi ratsukko ja toinen taluttelija) olisi turvallisinta pitää katse ylhäällä, jotta pysyy kärryillä muiden tekemisistä, niin minusta tulee kuitenkin ihan muna. Selkä köyristyy ja katse suuntautuu enemmän sinne hevosen harjaan ja pahimmillaan omiin käsiin. Jännitys saa hevosen jännittymään, jonka seurauksena vahtaan kaulaa entistä tarkemmin. Onkohan se lähdössä jonnekin? No, jos ei ollut, niin loputtomalla stressaamisella sen kyllä saa aikaan.

En ollut kauaa ehtinyt ratsastaa enkä montaa kertaa ohittaa toista ratsukkoa, kun Durandosta oli jo aistittavissa ihan toisenlaista virkeyttä. Ravi oli kuulemma hienon näköistä, että jotain hyvää. Sitten pääty-ympyrämme kohtasivat kentän keskellä eikä muutaman metrin hajurako ilmeisesti ollut Durden mielestä tarpeeksi, kun vastaan tuli iloisesti puhiseva naapuri. Ja sitten mentiin taas heppajenkkaa. Siinä on paljon hyvää, että D on niin notkea, mutta on sillä kyllä varjopuolensakin :)

Onneksi pysyin selässä. Luovuttaminen kävi yhdessä vaiheessa mielessä ja olinkin jo sukeltamassa melko pitkälle kaulan mukana, mutta onneksi juuri sillä hetkellä Sanni huusi tsemppaushuudot ja sain kuin sainkin kiskottua Durden pään ylös ja sitä myöten homman taas jotenkin omaan hanskaani. Musta on tullut ihan rodeotäti :D

Minäkö? En minoo mitää poppinu. Nautin auringosta tässä ihan kaikessa rauhassa.
Rodeokohtaus ei aiheuttanut jäätymistä vaan päinvastoin selässä pysyminen sai aikaan melko voitonriemuisen fiiliksen. Silti en tällä tunnilla onnistunut loistamaan. Jännityksen vuoksi istunta oli vielä viime päiviäkin enemmän hukassa enkä laukassa saanut kroppaani rentoutumaan vaikka kuinka yritin. Ja vaikka D laukkasi kivasti, oli itsellä koko ajan sellainen fiilis, että jos ei joka askelella puske, niin justiin rikkoo.

Lopuksi ratsastin radan läpi kertaalleen. Siinä oli paljon hyvää, ja sitten myös sitä ei niin hyvää. Sannilta tuli erityisesti kehuja laukka-ravi-siirtymisistä ja hyvästä asenteesta. En luovuttanut, vaikkeivat asiat tapahtuneet aina ihan siinä kohdassa kuin oli tarkoitus. Etukäteen vaikeimmaksi ajattelemani vasen laukka nousi oikeassa kohdassa, mutta nosto ei kyllä ollut mikään kukkanen. Peruutus tyssäsi ensin ekaan askeleeseen, mutta toisella pyynnöllä tuli oikein reippaat peruutusaskeleet.

Myös radan ratsastamisen aikana D meinasi lähteä kerran kiitämään, kun toinen ratsukko oli taas ilmeisesti liian lähellä, mutta pidin ohjat tiukasti käsissäni. Siitäkin olen tyytyväinen.



Se, missä toivoisin eniten kehittyväni olisi se, etten ratsastaessa keskittyisi miettimään niitä tulevia vaikeimpia juttuja, vaan eläisin ja tuntisin juuri siinä kohdassa, jossa mennään ja keskittyisin ratsastamaan hyvät tiet, hyvät kulmat – hyvällä fiiliksellä :)

Se verran jännittää, että suunnittelin jopa kehitteleväni itselleni jonkun vatsataudin tai migreenin... Seuraavana työlistalla on tästä jännittämisestä eroon pääseminen tai edes sen puolittaminen. Eihän tässä ole oikeasti mitään järkeä!


6 kommenttia:

  1. Sie pystyt siihen kyllä!

    Ja jos joku yksittäinen homma menee pieleen, niin muista, ettei seuraavien tarvitse mennä. Nollaat tilanteen ja jatkat. Jokainen juttu kuitenkin arvostellaan erillisenä muista.

    "Oot kone! Hyvin sä vedät! Chillaat vaan!" sanoisivat teinit toisilleen. Ja heillähän elämää ja onnistumisia on vielä paljon edessä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, hyvin mä vedän :) Kiitos Anni! Just toi pitäis pysyä mielessä, että vaikka sössis jotain, ei silti oo pakko sössiä kaikkea.

      Ja sit tärkeintä on muistaa, etten tee tätä ketään muuta kuin itseäni ja Durandoa varten.

      ...mutta on tälle hysteeriselle jännittämiselle silti pakko tehdä jotain.

      Poista
    2. Itse en pysty enkä suostu vastaanottamaan viime hetken ohjeita. Pitää saada latautua suoritusta varten yksin. Valmentajani ei nykyisin rataharjoituksia ennen puhu minulle koskaan mitään, vaan verryttelen ja haen tunteen Tinttiin ihan yksin. Ja se on minulle toimivaa.

      Poista
    3. Mä sain kyllä tänään vielä juuri ennen radan alkuakin tsemppauksia ja kehoituksia istua takataskujen päällä. No istuntaan ne eivät ehkä auttaneet, mutta mielialaa kohensivat kyllä. Mulle ehkä kuitenkin pahinta on, jos kaikki on ihan hiljaa. Kas kun silloin mä en tiedä, mitä ne musta ajattelee :)

      Poista
  2. Jee, onnittelut selässä pysymisestä!

    Mulla on muuten tuo sama tapa että kun kentällä/maneesissa on muita niin katselen alaspäin. Teen sitä kyllä aina, mutta muiden läsnäollessa enemmän. Itse olen tulkinnut sen niin että tuijotan hevosen korvia koska niiden asennosta voi aika hyvin lukea ponin aikeet. Tämä(kin) on mun "asioita joista pitää opetella eroon"-listalla :)

    Koita jännitykseen niitä juttuja ja harjoituksia joita siellä henkisen valmennuksen luennolla käytiin läpi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Noora! Ja jatkoa selässäpysymisharjoituksille seurasi heti tänään :)

      Joo, mä yritin kyllä kovasti mielikuvaharjoituksia, mutta sitten, kun asiat ei menneetkään suunnitelmien mukaan (= kokonaista yksi ylimääräinen ratsukko), niin jotenkin taas romahdin.

      Oon varannut henkilökohtaisen valmennusajan Katrilta, koska haluaisin todella saada tähän jännittämiseen edes ihan vähän helpotusta.

      Ja juu, mäkin tuijottelin tänään taas kovasti Durandon niskaa. Itse analysoin niin, että ehkä kuvittelen sen pysyvän paremmin paikallaan, jos tuijotan sitä...?! :D

      Poista