Eikös kaikki alkeistason tätiratsastajat hyppää esteitä?

Uusi heppa ja ihan täysin uudet kuviot. Pääsin tänään tutustumaan Sissiin (kuvassa), joka ei juurikaan ole meidän tunneillamme esiintynyt. Syytä ei tarvitse arvuutella.

Tunnin aiheena oli kevyen istunnan harjoittelu puomien avulla. Siinäpä se sitten kutakuinkin onkin, mitä harjoituksesta muistan. Puomeja oli siellä ja täällä. Minä ja Sissi oltiin enimmäkseen joko väärässä paikassa tai väärässä askellajissa.

Sissin mielestä ainoastaan laukka oli kiva askellaji. Jos ei sitä, niin sitten vähintäänkin kiitoravia. Ja kuka tylsimys puomeja ylittäisi kävellen tai rauhallisesti ravaten, kun ne voi ylittää erittäin vauhdikkaassa laukassa oikein lennokkaasti korkealle ponnistaen?

En tiedä, olenko tullut tässä blogissa maininneeksi, että jarrujen löytämisen kanssa on joskus ollut vähän haasteita (jarrut puuttuu , jarrut puuttuu ,ja taas jarrut puuttuu + ne lukuisat muut kerrat). No, voin sanoa, että ennen tätä tuntia minulla ei ollut vielä mitään käsitystä siitä, mitä on meno silloin, kun jarrut ihan oikeasti puuttuu!

Lyhyesti jos ynnätään, niin tunti oli meidän osaltamme yhtä kaaosta. Ensimmäistä kertaa minua oikeasti pelotti. En pelännyt putoamista vaan sitä, että törmäisimme johonkin toiseen ratsukkoon. Ihan vähän jännitti myös se, että kentän portti oli auki - onneksi Sissi päätti jättää sen mahdollisuuden käyttämättä. Tai oliko se nyt niin suuri onni, että neidin vietti veti selkeästi enemmän esteille? Yhdessä vaiheessa ajattelin jo, että kun seuraavan kerran saan hepan pysähtymään edes hetkeksi, hyppään alas ratsailta ja luovutan.

Holtiton, kaoottinen meno onneksi päättyi jonkinlaiseen erävoittoon ja sain Sissin kulkemaan edes jossain määrin maltillisella tempolla, viimeiseksi viideksi minuutiksi.

Ihan varmaa on se, että opin tästä paljon (katseesta; sinne päädyt minne katsot ja pidätteistä; ei saa jäädä vetämään), mutta ehkä tässä tuoreeltaan tunnin jälkeen tunnelma on vielä aika erikoinen. Kauhistunut, mutta samalla ihan vähän tyytyväinen edes siihen, että pysyin selässä. Ja ennen kaikkea onnellinen siitä, ettei mitään suuronnettomuutta tapahtunut.

Jottei jäisi harhaanjohtavaa kuvaa kenellekään, niin on vielä sanottava, että Sissi on tosi suloinen, hoidettaessa erittäin kiltti heppa ja on käsittääkseni aika osaavakin. Ansaisitsi ehdottomasti paremman ratsastajan (niin kuin tietysti kaikki hepat, ja siksi treenaankin ahkerasti), mutta toivon, että saan vielä joskus toistekin mahdollisuuden yrittää pärjätä paremmin.

Kevyen istunnan harjoittelu Sissin kanssa kävi tosiaan työstä ja lihakset sekä selässä että jaloissa ovat aika sementtiä tällä hetkellä. Mietyttää, miten lauantain ja sunnuntain ratsastukset tulevat sujumaan.

Huhhuh.