maanantai 16. tammikuuta 2012

Päivä, jona käytin viimeisen ontuva tekosyy -kortin

Sain edellisen, kohtuullisen angstintäyteisen, postauksen kommenteissa Ruuhkavuosiratsastaja-blogin Annilta ohjeen lakata puristamasta mailaa ja muistaa pitää hauskaa. Tunsin itse asiassa vähän piston sydämessäni. Vaikka kuinka olen alusta pitäen päättänyt, ettei Durandon elämä saa olla pelkkää maneesin kiertämistä, on se ikävä kyllä pääsääntöisesti ollut viime viikkoina juurikin sitä.

Selityksiä maastoilun skippaamiseen on löytynyt joka päivälle: milloin on liian paljon pakkasta, liian kova tuuli, liian pimeää. Kerran syliin tipahti jopa valmis selitys: tallin lähellä ajettiin ilvestä, joten maastoon ei ollut viisasta lähteä. Kyllä harmitti...

Pidän maastoilusta valtavasti, oikeastaan jopa paljon enemmän kuin kentän kiertämisestä, mutta taidan olla vähän nössömpi täti-ihminen kuin mitä haluaisin itselleni myöntää. Durando on käyttäytynyt maastossa pientä pukittelua lukuunottamatta oikein mainiosti, se ei ryöstä eikä pölhöile, joten mitään perusteltuun pelkoon pohjautuvaa syytä käyntilenkkien välttelyyn ei ole.

Pitkä tauko on tietysti aiheuttanut sen, että ensimmäinen retki on jännittävä, ja sitä askelta en ole nyt uskaltanut ottaa. Asiaa ei helpota se, että reissuni aikana Sannikaan ei ollut päässyt kovin pitkälle, kun D oli alkanut pomppia paikallaan, jolloin olivat liukkauden vuoksi jättäneet pompputreenit siihen.

Hevosia ja ihmisiä on tietysti erilaisia eikä maastoilu välttämättä sovi kaikille, varsinkaan jos turvallisia maastoja ei ole tarjolla, mutta Durandolle se sopii. Maneesia välillä melko lannistuneena  lähestyvä D herää eloon, kun askel suunnataankin jonnekin muualle. Olen sitä mieltä, että minun velvollisuuteni on nousta pelkojeni herraksi ja tarjota Durtsille myös muuta kuin iänikuista kehänkiertämistä.

Tämän palopuheen perusteella olisi ehkä voinut kuvitella minun tänään ratsastaneen maastossa. No en sitten kuitenkaan. Käytin pinon viimeisen ontuva tekosyy -kortin ja kävin maasta kävin tutustuttamassa Durtsin peltolenkkiin ja tarkistamassa ojien paikat ja muut tärkeät maastomerkit (onhan lenkin kaukaisin kohta ehkä jopa huikean puolen kilsan päässä maneesista).

Kierrettiin pelto kahteen kertaan. Durando oli pienesti jännittynyt ensimmäisen kierroksen puoliväliin asti. Sen jälkeen rauhoittui ja loput puolitoista kierrosta menivätkin sitten muistutellessa, että syömään ei pysähdytä kolmen askeleen välein. Kotiin ei ollut kiire ja viimeiset sata metriä kaveri olikin taas vähän perässä vedettävää mallia. Se on ihana <3

Tekosyyt on nyt siis käytetty, joten huomenna ohjelmassa sama reitti satulassa.

9 kommenttia:

  1. Ihanaa, juuri näin! Pitäisi itsekin taas uskaltautua maastojen maailmaan. Aina alkuunsa se jänskää, mut on sit ah, niin ihanaa, kun sen makuun pääsee!

    Oikein ihanata maastoa huomiselle!

    VastaaPoista
  2. Jes! Hyvä! Muista laulaa koko matka! :)

    VastaaPoista
  3. Ihanat, ihanat tsemppaajat! Juu, veisaan täysin palkein, niin ei kerkiä pelkoja miettimään :D

    VastaaPoista
  4. Samaa olisi ohjelmassa minullakin... olen aina ollut reipas maastoilija, mutta joululomalla putosin tosi pahasti (mustelmilla vieläkin ja vähän raihnainen) ja kypärä todennäköisesti pelasti henkeni, päänsärkykin jatkui pari viikkoa. Sen jälkeen on vähän kylmännyt lähteä yksin maastoon, vaikka erittäin todennäköisesti hevosen yllättävä riehaantuminen johtui vain ja ainoastaan liian vähäisestä tarhaamisesta. Hevoseni on kyllä aiemminkin pienesti singoillut jotain pelästyessään, mutta tämä oli semmoinen "nyt muuten pidetään hauskaa" -tyyppinen kiitolaukkaan pyrähdys, jota se ei ollut tehnyt koskaan aiemmin.
    Semmoinen vinkki, että omaa mieltäsi rauhoittaaksesi voisit juoksuttaa hevostaa vähän aikaa ennen maastoon lähtöä, näet millainen se on, ja pahimmat höyryt pitäisi purkautua siihen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, tiedän tunteen. Itsellänikin taisi kuitenkin jäädä vähän vaivaamaan se syksyinen ilmalento, vaikka silloin väitinkin, ettei mitään kammoa jäänyt. No kai sitä olisi joku puute itsesuojeluvaistossa, jos pystyisi tuollaiset ihan kokonaan heti pyyhkimään mielestään. Selvisin onneksi paljon vähemmällä kuin sinä - kävithän lääkärissä?

      Mietin tuota juoksuttamista, mutta päädyin kuitenkin lähtemään kylmiltään, kun eilinen talutusreissu meni niin kivasti, ja koska Durtsihan oikeasti on ihan fiksu ja rauhallinen hevonen. Haasteet tässäkin enemmän oman pääni sisällä.

      Poista
  5. Maastossa taluttelu on erittäin OK... tiettyyn rajaan asti. Minua taas saa houkutella kentälle - olen pusikkomummo. Tietysti islanninhevosilla se on jollain tavoin hyvin luontevaakin.

    Sinne vaan!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tarkoititko, että liian isoina annoksina maastossa taluttelusta olla jotain haittaa? Millaista?

      Joo, ainakin oma kokemukseni issikoista maastohevosina on erittäin positiivisia. Eivät säikkyneet eivätkä juuri kompuroineet, vaikka maastot olivat haasteellisia.

      Poista
  6. Juu, konsultoin työkaveria, eli työpaikan lääkäriä, joka oli yhtä mieltä, että aivotärähdys, mutta sillehän ei voi oikein tehdä muuta kuin odottaa. Kun olo kuitenkin parani päivä päivältä, niin selvisin nyt säikähdyksellä. Luojan kiitos ei ole unkarilaisten kypärättä ratsastaminen tarttunut, kun kypäränkin kanssa kumahti ja kunnolla, niin miten olisi käynyt ilman, en uskalla edes ajatella :(

    Ensi viikonloppuna tarkoitus lähteä maastoon kaverin kanssa ;) Hevoset nauttii ihan mielettömästi kaverin kanssa menemisestä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Joo, eihän siinä muuta voi, kun odotella toipumista. Aina kuitenkin hyvä konsultoida asiantuntijaa, kaiken varalta.

      Mulla myös silloin syksyn voltin yhteydessä pää kopsahti sen verran kunnolla, että uuden kypärän kävin varmuuden vuoksi ostamassa. Ei kuitenkaan niin kovasti, että mitään aivotärähdystä olisi tullut, kun takapuoli otti vastaan ensimmäisen iskun - parempi kai niin.

      Maastoilu on silti ihan parasta!

      Poista